Arvostelu: Roope-setä 454

Roope-sedän joulukuisesta 454. numerosta ei historian siipien havinaa puutu. Numero on Roope-sedän hahmon 70-vuotisjuhlanumero ja mikä vielä historiallisempaa, lehden viimeiseksi jäävä numero. Visukintun syntymäpäivä hoidetaan lehden toimituksellisissa osissa heti kättelyssä alta pois. Juhlasta löytyy toki maininta jo kannesta ja lisäksi kitupiikin syntyhistoria valaistaan erittäin tiiviissä muodossa ensimmäisellä sisäsivulla. Informatiivisista osioista Päivän pamaus keskittyy Roope-setä-lehden historiaan. 

Merkkipäiväjuhlaa vietetään suorastaan asiaankuuluvasti myös sarjakuvasisällön puolella. Johtosarja on vuosikymmenen takaisille Roopen 60-vuotiskemuille laadittu. Carlo Panaron käsikirjoittama Ajan pyörteissä tuo juonikuviollaan selkeästi mieleen Don Rosan Ensilantin tarinan. Molemmissa sarjoissa Milla Magia pyrähtää menneisyyteen näpistämään ensilanttia nuoremmalta Roopelta. Rosan versiossa aikamatka suuntautui aina Roopen lapsuuteen ja ensilantin ansaitsemiseen asti, Panaro vie Millan ja lukijan Klondiken kultaryntäyksen aikoihin. Tarinoita yhdistää sekin, että kummassakin Milla päätyy samaan lopputulokseen. 

Panaron ja piirtäjä Paolo De Lorenzin tuotos on mielenkiintoista luettavaa ja se vertautuu väkisinkin Rosan sarjaan. Kuten tällaisissa tilanteissa tuppaa käymään, ei Rosalle lyödä noin vain vertoja. Juonikuvio on tietysti äärimmäisen herkullinen, mutta siitä ei tälle tarinalle tekijöineen voi oikein suoda pisteitä, sillä malli on selvästi otettu Rosalta. Liiallisella pastissilla ei pitkälle pötkitä. Parempia vaihtoehtoja kunnianosoituksille ovat jatko-osat klassikoille, millä saralla Rosakin on kunnostautunut. Rosan Ensilantin tarina julkaistiin muuten aivan vastikään uusintana Aku Ankan numerossa 47/2017, mikä oikeastaan lisää entisestään tehtyjen tarinavalintojen erikoisuuttakin. 

Johtosarjan lisäksi Carlo Panaro on käsikirjoittaja pitkin vuotta jatkuneen Suuren pokaalijahdin takana. Viimeiseen osaan eli Loppukiriin on piirtäjäksi päätynyt Giampaolo Soldati. Seitsenosaisen tarinasarjan kulku on tullut arvosteluissa järkiään lytätyksi eikä päätös tee poikkeusta. Voisi kuvitella, että viimeinkin tapahtuva loppu olisi helpotus, mutta surullisesti se onkin kuin viimeinen karhunpalvelus kaikille. Helpotusta ei oikein tuo, että Roope-sedän juhlavuosi ja lehden viimeinen ilmestymisvuosi kului merkittäviltä osin alusta alkaen floppaamaan tuomitun tarinasarjan julkaisemiseen. Tapahtuneelle ei enää mitään voi eikä sarjan katkaiseminenkaan kesken ollut ideaalinen saati realistinen vaihtoehto. Sarjan loppua ja vihoviimeistä ruutua voisi pitää sopivana vetona lehden viimeiseen numeroon, mutta tarinoiden laadun pysyessä mielessä ei iloa moisesta synny.

Roope-setä-lehden perinteisiksi vuosien aikana muodostuneet In English - ja dekkaripähkinäosiotkin ovat kuin viimeisen numeron kunniaksi tavanomaista mielenkiintoisempia. Per Hedmanin ja Miguelin dekkaripähkinässä ei muuta erikoisempaa ole kuin se, että mysteeri on venytetty kolmeen sivuun – mikä sekään ei tietenkään ainutlaatuista ole. Englanninkielinen vitsisarja taas on oikea harvinaisuus, sillä siinä nähdään Massimo De Vitan piirtämiä ankkoja tältä vuosituhannelta. De Vita on tunnetusti luopunut hyvin pitkälle Ankka-sarjojen piirtämisestä eikä niitä löydy 2000-luvun puolelta kuin kourallinen. Käsikirjoittaja Massimo Marconin kanssa hän on tehnyt tällaisia yksisivuisia pienen joukon.

Lehden ja samalla Roope-sedän historian viimeinen pitkä sarja on Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin klassikoksi nimetty sarja Cumulus cumitus vuodelta 1979. Tekijät ovat tietysti kiistämättömiä legendoja molemmat, mutta kaikki legendojenkaan käsistä ja aivosopukoista lähtevä ei aina klassista ole. Tarina on varsin hauska ja nokkela ja se on ilo lukea, muttei niin mahtavista elämyksistä sentään päästä puhumaan, että hyvää sarjaa ylempiin kasteihin sitä voitaisiin luokitella. Hyvä on ja keskiverron yläpuolella ollaan, muttei Disney-sarjakuvajulkaisujen tilanne onneksi niin surullinen ole, että tällaisessa tilanteessa olisi syytä tehdä kärrynpyöriä. Erityismaininnan ansaitsevat käännös- ja toimitustyön puurtajat, jotka ovat laittaneet tarinan ensimmäisillä sivuilla Akun puhekuplia riemukkaasti kohdilleen.

Lehden vihoviimeiseksi sarjaksi jää takakannesta löytyvä Giorgio Salatin ja Daniela Vetron Pikku-Aku-vitsi Täydellinen suunnitelma, joka englanninkielisen vitsisarjan ja dekkaripähkinän ohella saa edustaa myös jouluista sisältöä. Tämän viimeisen pikku sarjan myötä päällimmäiseksi jäävä tunnelma kuvastaa myös koko numerosta jäävää mielialaa. Se on hämmentynyt. Tässäkö se oli? Roope-setä-lehden historian viimeinen numero. Suuret kirjat kääntyvät eikä tämän ihmeellisempää saatu aikaiseksi. Numero on kuin suoraan laajasta rivistä satunnaisotannalla valittava tavallinen numero. 

On lehden päättymisen aika, on sen päähahmon juhlan aika ja on vielä joulun aikakin. Kieltämättä jokainen näistä elementeistä on lehdessä tavalla tai toisella esillä, mutta ei niistä mihinkään saa kunnolla otetta. Päätösjuhlat ja haikeiden hyvästien jättäminen jäävät pannukakuksi. Lukijalla oli syytä odottaa satsauksia sisältöön niin sarjakuvan kuin toimituksellisuuden osalta. Kyseeseen olisi ehdottomasti tullut myös tavallista paksumman numeron laatiminen. Se on ollut käytäntönä jo pelkästään hahmon juhlan ollessa kyseessä. Nyt siihen olisi ollut syytä moninkertaisesti. 

Hyvästit Roope-setä-lehdelle eivät ole sellaiset kuin lehden voi katsoa ansainneen ja jollaiseen olisi ollut ehdottomasti syytä. Tämän ei pidä kuitenkaan antaa liikaa syödä. Muistot jäävät elämään eivätkä vuosien varrella karttuneet lehtirivit, -pinot ja kasat häviä minnekään. On aika antaa tilaa uudelle sekä aito mahdollisuus sille lunastaa paikkansa. Ensimmäinen DuckTalesin numero ilmestyy vielä tämän kuun aikana ja Roope-sedän kanssa tuttuun tapaan se saa osakseen arvostelun. Viimeinen sana ei lopulta olekaan ”loppu”. Se on ”jatkuu”!

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 51

Aku Ankan taskukirjan teemanumeron 51 pääosassa on itseoikeutetusti 70-vuotisjuhliaan viettävä Roope-setä. Visukintun juhlaopus ilmestyi hieman varkain, sillä juhlan paikkaa odottaisi luonnostaan loppuvuodelle, suorittihan Roope debyyttinsä tarinassa Joulu Karhuvuorella. Toisaalta paikallaan on sekin, että juhlinta ulottuisi koko vuodelle. Melko hiljaista tänä vuonna on vielä ollut, mutta ehkäpä meno lähtee tästä. Roope-teemanumeron ilmestymistä nyt puoltaa sekin fakta, että teema-Taskareita ilmestyy tänä vuonna enää yksi ja se paikka on varattu perinteiselle jouluteemalle. Tosin vuonna 2013 jouluteeman jälkeen ilmestyi vielä yksi numero marraskuussa (36, Minä, robotti), mutta tuolloin kirjoja tulikin vuoden aikana peräti kuusi. Sen jälkeen vuosittainen määrä on vakiintunut neljään.

Kitupiikin juhlanumero kantaa nimeä Pääoma. Kukin päättäköön itse, onko historiallisiakin taustoja vilisevä nimi kirjalle nokkela veto vai ikävän säväyksen tuova. Mahdolliset ikävät säväykset ovat kuitenkin pian tiessään Corrado Mastantuonon tyylikkäästi toteutetun kansikuvan sekä johtosarjan Rahojen turvapaikka myötä. Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin sarja on julkaistu Taskarissa 76. Uusinta ei ole missään nimessä pahitteeksi, vaan se toimii loistavana lähtölaukauksena kokonaisuudelle. Sarjan rakenteesta voisi moni nykytekijä ottaa oppia. Juonessa riittää käänteitä eikä punoamisessa edetä selvimmän ja yksinkertaisimman ratkaisun kautta. Tarinan loppu on kuin viimeinen niitti Martinan legendaaristen kykyjen kunniakehyksille. Martinan näkemys Roopen hahmosta suoranaisine pahansuopuuksineen ja kieroiluineen ei tunnetusti ole lähellä Carl Barksin lämminsydämistä Roopea, mutta molemmat ovat yhtä rakastettavia. Siksi Martinan Roope on tärkeä näky juhlallisuuksissa.

Myös Rodolfo Ciminon Roope taitaa tarvittaessa pienen kieroilunkin, mutta ei yllä lähellekään Martinan Roopea. Romano Scarpan piirtämässä Perintöoikeudessa Roope jää hieman statistin rooliin ja ponnahtaa kunnolla esille vasta tarinan loppupuolella. Tämän johdosta Taskarissa 355 nähdyn sarjan nosto juhlakokoelmaan on hieman yllättävä veto. Suurempia surkutteluja ei ole tarpeen viritellä, sillä tarina on toimiva. 

Kuka juuri väitti, ettei Ciminon Roope yltäisi kieroilussa Martinan Roopen rinnalle? Ciminon käsikirjoittamassa sarjassa Roope-setä ja peltilehmät saituri osaa olla melkoisen ketku bisneskettu. Siitä huolimatta on tämänkin tarinan Roopella hivenen sellaista lämpöä, jota ei Martinan Roopelta herkästi löytäisi. Giovan Battista Carpin piirrokset ovat nautittavia, kuten yleensäkin. Käsikirjoituskin hipoo täydellisyyttä ja sitä voi pitää pienenä talouden oppituntina. Vuonna 1972 Aku Ankka -lehdessä lyhennettynä nähty tarina oli syytäkin saada Suomeen myös kokonaisena. 

Ciminolta on mukana vielä kaksi Suomessa ennen julkaisematonta sarjaa. Kuningas Midaan kultaisen kopsahduksen on piirtänyt Paolo Mottura. Sarja sijoittuu tämän uran alkupäähän ja se näkyy piirroksissa, mutta silti niissä on sellaista persoonallisuutta ja ilmeikkyyttä, ettei niistä voi kuin tykätä. Käsikirjoitus on Ciminon tyyliin klassisen vekkuli. Opuksen päättävän, Guido Scalan piirtämän sarjan Varrella virran suoritus on sen sijaan paljon heikompi. Sarjan juoni on höttöä ja Scalan piirrokset jäykkiä. 

Mainittujen lisäksi ainoa ennen julkaisematon pidempi sarja on Ennio Missaglian ja Carlo Limidon Kohtalokas sukellus. Se tuo kirjan sarjoista kenties selkeimmin esille Roopen lämmön ja hyväntahtoisuuden, mutta päälle liimatulla ja tönköllä tavalla. Moinen ei tietenkään ota toimiakseen. Paremman suorituksen hieman samalla teemalla tekevät Giorgio Salati ja Giorgio Cavazzano Joutenolemisen sietämättömässä keveydessä. Taskarissa 343 julkaistu sarja on lämminhenkinen ja samalla luontevasti toteutettu. Tavoiteltu lämpö ja mielihyvä tulevat hyvässä käsikirjoituksessa esiin itsestään eikä niitä tarvitse väkisin pusertaa. 

Massimo De Vitan sekä käsikirjoittama että piirtämä Uusi Ankkalinna on kirjan sisällöstä kummallisin julkaistava. Ihmettelyä ei synny suoraan tarinan juonesta. Sarja on hyvin laadittu ja toimiva. Konteksti sen sijaan ontuu pahemman kerran. Tarinassa Roope päätyy selkeästi sivuosaan ja on tarinassa hyvin passiivinen toimija, joka jää aktiivisempien toiminnan varaan. Tällainen juoni ei tunnu oikein soveliaalta nimenomaan Roopen hahmoa juhlistamaan tarkoitetussa julkaisussa. Tarina on julkaistu Roope-setä-lehdessä vuonna 2010. 

Kirjasta löytyy vielä kaksi sarjaa Enrico Faccinilta. Toinen niistä on ensijulkaisunsa Suomessa saava yksisivuinen Omanarvontunto. Vitsi ei lukeudu Faccinin nokkelimpiin. Roope-setä-lehdessä vuonna 2007 julkaistu sarja Pankkiirin uudet vaatteet taas on Faccinia parhaimmillaan. Hauskuus syntyy tarinassa monin eri tavoin: yksittäisistä vitseistä, hupaisista piirroksista yksityiskohtineen, hulvattomista sivuhahmoista sekä itse päähahmojen reaktioista. Kymmenen vuotta voi tuntua lyhyeltä ajalta uusintajulkaisulle, mutta tällaisissa tilanteissa aika tuntuu menettävän merkityksensä. 

Pääoma on oiva juhlapokkari Roopelle. Kirja on kokonaisuudessaan varsin laadukasta sarjakuvaa. Erittäin hyvät tarinat ovat enemmistössä, mikä on tietysti hyvä saldo. Sellaisia epäonnistumisia ei ole mukana, jotka laskisivat julkaisun arvokkuutta. Joillekin Rodolfo Ciminon edustus peräti neljässä sarjassa voi olla kummastuksen aihe, mutta tarinat olivat järkiään hyviä – sitä kirjan viimeistä lukuun ottamatta, mutta mukana olevien sarjojen suuri määrä lisää luonnollisesti todennäköisyyttä myös heikomman tuotoksen esiintymiselle. Legendat Scarpa, Carpi, De Vita ja Cavazzano ovat jokainen mukana, mutta heidän osuutensa ei ole niin dominoiva kuin takavuosina on usein ollut. Se ei ole missään nimessä mikään puute kirjalle. Legendoja ei ole syytä mihinkään hylätä, mutta on täysin perusteltua antaa näkyvyyttä myös muille tekijöille kuin vain pienelle joukolle sitä kirkkainta kärkeä. Miten muuten kärkiketjuihin voisi tulevaisuudessa kuvitella saatavan uusia nimiä?

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 50

Aku Ankan taskukirjan järjestyksessään 50. teemanumero on omistettu merirosvoille ja nimeltään Piraatin palkkapäivä. Tuskinpa teeman ajoittuminen Disneyn uutukaisen Pirates of the Caribbean -elokuvan ensi-illan tienoille puhdasta sattumaa on. Puolen sadan täyttymistä olisi julkaisusarjan osalta voinut paljon osuvamminkin juhlistaa, mutta tällä tarjonnalla nyt mennään. Ainakin Corrado Mastantuonon kansi on tyylikkäästi toteutettu, joskaan ei sekään niin juhlistava luonteeltaan ole. 

Kirjaan mahtuu kaikkiaan kymmenen tarinaa, joista kolme saa tässä niteessä ensijulkaisunsa Suomessa. Muut sarjat ovat uusintoja 2000-kymmenen Taskareista. Millekään klassikkolinjalle ei näin ollen ole selvästikään lähdetty. Sisällysluettelosta ei kummoisia poimintoja pääse tekemään. Toki mukana on Guido Martinalta aiemmin julkaisematon käsikirjoitus, Massimo De Vitan piirroksia ja Rodolfo Ciminolta kaksi sarjaa, joten kyllä suuria nimiä jonkin verran löytyy. 

Suuret nimet eivät kuitenkaan tarkoita aina suuria julkaisuja, kuten tässä tapauksessa päästään toteamaan. Guido Martinan mainittu käsikirjoitus on kirjan johtosarjana. Pikijouhen perinnön on saanut piirrettäväkseen Giulio Chierchini. Piirrosten osalta puitteet ovat hyvin kohdallaan eikä Martinakaan tunnetusti mikään satunnainen kynäilijä ollut. Martinan sarjoille tyypilliset Ankkain perheen sisäiset kieroilut ovat tälläkin kertaa riemukasta seurattavaa, mutta tarinalle ei selvästikään ole täysiä paukkuja uhrattu. Se on Martinalta pikemminkin rutinoitunut suoritus, mutta kuitenkin viihdyttävyydessään se kertoo paljon legendan lahjoista. 

Toinen kirjan kolmesta ensijulkaisusta on Mikki-seikkailu Kapina laivalla, joka on parodia samannimisestä klassikkoelokuvasta. Sarjan on piirtänyt Sergio Asteriti, joka ei jäljeltään koskaan ole yltänyt suurimpien piirtäjien joukkoon. Giorgio Ferrarin käsikirjoitus on vahva. Se on niinkin vahva ja viihdyttävä, että juoneltaan tarina on kirjan paras. Piirroksissa annetaan kuitenkin niin paljon tasoitusta, että kokonaisuudessaan parhaan sarjan tittelin antaminen on vastahakoista. 

Sisto Nigron ja Guido Scalan Kapteeni Barrakudan aarre on viimeinen ensi kertaa julkaistavista tarinoista. Sekin on ihan sujuvasti kirjoitettu juttu, jota on mukava seurata, mutta laadullisesti se häviää kuitenkin muille debytanteille. Scalan piirroksetkaan eivät tässä kohtaa oikein tärppää. Tulos jää vaisuksi. 

Aiemmin julkaistujen sarjojenkaan kohdalla ei erityisemmin päästä hihkumaan. Helpointa on nimetä kirjan heikoin tuotos. Se on Bob Langhansin ja José Maria Manriquen Meren urhoja Taskarista 244. Tarina ei juonellisesti pääse sytyttämään lainkaan ja viimeistään mahdollisen orastavan liekin sammuttavat Manriquen jäykät piirrokset. Hänen uransa varrelta on myöhemmin nähty parempaakin, vaikkei hänkään koskaan tietään piirtäjien valiojoukkoon raivannut. 

Positiivista on se, että heikoimman sarjan käsittelyn jälkeen ei huonompaan suuntaan voida mennä. Matka hyvistä sarjoista puhumiseen on kuitenkin vielä kesken. Opukseen löydetyt kaksi Rodolfo Ciminon käsikirjoitusta eivät edusta pitkän uran tehneen miehen parasta terää. Massimo De Vitan piirtämä Kaljuunan lyhty on tapahtumaköyhä. Sandro Del Conten taiteilema Tritonuksen pyörre taas vaikuttaa keskeneräiseltä tuotokselta. 

Ciminon lisäksi kahteen otteeseen nimensä sisällysluetteloon on saanut piirtäjä Massimo Fecchi. Per Hedmanin Kapteeni Mustan aarre ei järin mahtava tarina ole, mutta parantaa loppua kohti. Gorm Transgaardin Kaskelotin kyynel sen sijaan on onnistunut sarja. Siinä on varsin tiiviiseen tilaan saatu aikaan jopa hieman monipolvistakin seikkailua huumorilla ja mainiolla loppuratkaisulla varustettuna. Fecchin piirrokset ovat molemmissa sarjoissa lukemisen nautintoa edistäviä ja tarinoihin tarttumiseen yllyttäviä. Vertailussa Kaskelotin kyynel vie kuitenkin siltäkin osin voiton.

Kirjan sisällöstä vielä jäljelle jäävät kaksi tarinaa ovat lyhyehköjä ja hupailupainotteisia. Siksi onkin varsin yllättävää, että juuri ne osoittautuvat kokonaisuuden parhaiksi osasiksi. Carlo Panaron ja Luciano Milanon Aarrekoira täyttää juuri ne kriteerit, mitä tällaiselta sarjalta sopii odottaakin. Se on aidosti hauska ja pitää otteessaan loppuun saakka. Sarja on mitoitettu oikein. Lopun annetaan tulla luontevasti omalla ajallaan. Kiirettä ei pidetä eikä tarinaa venytetä yhtään ylimääräistä. Marco Boscon ja Massimiliano Valentinin käsikirjoittamaan sekä Giorgio Di Vitan piirtämään juttuun Aarteen jäljillä voi liittää täsmälleen samat kehut. Juonen lisäksi molemmissa sarjoissa piirrokset ovat kontekstiinsa mitä sopivimpia. 

Teemanumeron järjestysnumero oikeuttaisi mainitusti pienen juhlan paikkaan, mutta juhlatunnelmiin ei merirosvoilulla päästä. Kirjan sisältö on koostumukseltaan varsin vaatimatonta, joten sinänsä lopputulema ei ole mikään yllätys. Yllättävää on pikemminkin se, että tällaisella kattauksella on varsinkin tällaiseen kohtaan lähdetty liikkeelle. Teemanumerot julkaisuna ja niiden uskolliset lukijat ansaitsisivat parempaa. Tämä meno on erikoisjulkaisulle aivan liian vaatimatonta. Jopa tietoisten riskien ottaminen olisi tervetulleempaa peilityynen turvallisten, mutta tylsiksi tuomittujen valintojen sijaan.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 49

Vuosi 2017 on tuonut tullessaan jo lukuisia herkullisia Ankka-julkaisuja, mutta arvostelut eivät ole oikein pysyneet samassa tahdissa mukana. Nyt tämän erheen korjaus alkaa Juhlakattauksella eli Aku Ankan taskukirjan 49. teemanumeron ruotimisella. Pokkari oli konkreettinen käynnistys Romano Scarpan syntymän 90-vuotisjuhlavuodelle, jota sietääkin juhlistaa kunnolla. Kokoelman kannen vuonna 2005 edesmennyt Scarpa laati yhdeksi vaihtoehdoksi vuonna 2001 ilmestyneen ihka ensimmäisen Taskarin teemanumeron Pala kakkua kanneksi. 

320-sivuisessa kirjassa on seitsemän sarjaa, jotka kahta lukuun ottamatta on aiemmin julkaistu Aku Ankan taskukirjojen sivuilla. Lisäksi kahdella tarinalla julkaisuja on ennen tätä alla jo useampi kuin yksi aiempi. Toinen niistä on Mikki-dekkariklassikko Irokeesikaulanauha vuodelta 1960, jolle luvassa on jo neljäs julkaisu Suomessa. Sarjan ansaitsemaa klassikon asemaa ei mitenkään käy kiistäminen, mutta aina näin monta julkaisualustaa saaneet tarinat pistävät pohdiskelemaan niiden tarvetta olla jälleen esillä. Erityisesti juhlatilanteessa paikkansa olisi myös ensijulkaisunsa saavilla klassikoilla, jotka nekin ansaitsisivat tulla sankkojen joukkojen lukemiksi. 

Kolikolla on myös toinen puolensa: Juhlan tuntua voi nimittäin myös syödä se, ettei tunnettuja ja tunnustettuja klassikoita nähtäisikään. Huomioida pitää myös uudemmat Ankan ystävät, joilla ei niitä aiempia julkaisuja ole hyllyssään tai muuten saatavilla eikä siten mahdollisuutta herkutella näiden klassikoiden parissa. Näiden näkökulmien nojalla Irokeesikaulanauhan kaltaisen klassikon uusi uudelleenjulkaisu on hyväksyttävää ja antaa jo itsessään vahvan ostosuosituksen varsinkin heille, jotka eivät tarinaa ole ennestään lukeneet. Täsmälleen sama pätee vuoden 1957 Lentävään skotlantilaiseen, jolle julkaisukerta on Suomessa kolmas. 

Näiden sijasta jos jonkin tarinan julkaisemisesta tässä yhteydessä on hieman kitistävä, on se Kaupanteon koodit. Juttu on vuodelta 1976, mutta ainoan julkaisukertansa Suomessa se on saanut Taskarissa 338 yhdeksän vuotta sitten. Näin pieni julkaisuväli on turhan tiivis, kun kyseessä on tarina, jota ei voi millään mittapuulla lähteä klassikoksi tai muusta syystä erityisen merkittäväksi sarjaksi julistamaan. Juttu on hauska, mutta tässä kirjassa se vie tilan kontekstiin paremmin sopivalta sarjalta. 

Kaupanteon koodeissa tavattava Kuuno Kaakkuri on mukana myös sarjassa Riitta Hanhi rikkana rokassa vuodelta 1961. Kyseessä on Kuunon ensiesiintyminen ja Riitan toinen. Kaksikko on sittemmin kunnostautunut piinkovana bisnesparivaljakkona lukuisissa oivallisissa sarjoissa, mutta lähtökohdat yhteistyölle eivät ole olleet kovinkaan lupaavat, kuten tästä tarinasta voi todeta. Sarjaa voi kutsua vähintäänkin pienoisklassikoksi, jos sitä ei henno aivan järeimpien joukkoon laskea. Se tuo kokoelmaan mukavan lisän.

Tarina Aku Hoodista on Scarpan Robin Hood -parodia vuodelta 1960. Sarja on kirjaan nappivalinta, sillä se omalla tavallaan osoittaa Scarpan mestarilliset kyvyt tarinoitsijana. Tunnettujen tapahtumien, teosten tai legendojen parodiointi on vaativa laji, joka menee helposti pahan kerran pieleen. Usein parodiat ovat tahattoman puuduttavia käydessään kaavamaisesti tutun vanhan jutun läpi hyvin miedoin vitsein. Scarpa ei tällaisiin synteihin sorru, vaan tuo juttuun mahtavalla ja toimivalla tavalla täysin omiaan tehden parodiasta niin itsenäisen teoksen kuin se voi olla. Lähtökohtaisesti jo tarinan siirtäminen sen alkuperäisestä kontekstista on ollut osuva valinta, joka vie sarjan heti voiton puolelle. Tarinan uudelleenjulkaisu on toimitukselta kiitosten arvoinen teko, sillä se ei nähdäkseni kuulu itsestäänselvyyksien joukkoon uudelleenjulkaisuvalintoja Scarpan tuotannosta tehtäessä.

Kirjan kaksi ensijulkaisunsa Suomessa saavaa sarjaa on siinä mielessä valittu hyvin, että ne edustavat ajallisesti Scarpan mittavan uran eri päitä. Kultainen hetki on vuodelta 1955 ja Muistumia tulevasta vuodelta 1996. Kumpikaan niistä ei ole Scarpan käsikirjoittama, mikä on kyllä kieltämättä pieni harmi, kun kyseessä on Scarpan juhlakokoelma ja vieläpä sen harvat debyyttijulkaisut. 

Nimestä se ei kuitenkaan jää kiinni ainakaan Kultaisen hetken kohdalla, sillä käsikirjoittajana on sille toiminut oikea legenda, Guido Martina. Martinan jutuille tyypilliset ketkuilu, juonittelu, yllättävät käänteet ja vihaiset Ankat ovat kaikki elementissään ja Scarpa niille oivallinen tulkki. Rehellisesti sanottuna vuonna 1955 uransa vielä hyvin varhaisessa vaiheessa olleen Scarpan piirrokset häviävät kirjan muille, myöhempien vuosien näytteille, mutta tällaisiin kokoelmiin on aina ilo saada ura näkyviin mahdollisimman laajasti. 

Alessandro Sistin käsikirjoittama Muistumia tulevasta on kirjan sarjoista selvästi heikoin. Syy ei ole Scarpan piirroksissa vaan hyppelehtivässä, ajelehtivassa ja oikeastaan täysin juonettomassa käsikirjoituksessa. On ikävää, että näin heikko suoritus on löytänyt tiensä Juhlakattauksen juhlakattaukseen, mutta otetaan tästäkin se mahdollinen ilo irti: Saimmepa nähdä Scarpaa myös tämän uran myöhemmältä vaiheelta. 

Juhlakattaus Scarpoineen kannesta kanteen on oivallinen aloitus legendan juhlavuodelle. Juhlakokoelmana tätä ei täydellisenä voi pitää, mutta onneksi ainakin lupausten mukaan tämä oli vasta aloitus ja vain osa koko juhlaa. Kemujen kohokohtia voidaan odottaa loppuvuodelle, sillä Scarpan syntymäpäivää vietetään 27. syyskuuta.