Juhlat jatkuvat vauhdilla Villistä lännestä

Hurraa-huutojen kaikumiselle ympäri Suomenniemen oli syytä keväällä, kun tieto neljännestä Floyd Gottfredsonin Mikki Hiiri -sanomalehtistrippejä yhteen kokoavasta jättikirjasta saapui. Jo ensimmäisen Gottfredson-kirjan ilmestyminen vuonna 2014 oli iloinen yllätys ja tämä reaktio on seurannut sen jälkeen jokaisena vuonna. Josko jo nyt voidaan varsin luottavaisin mielin puhua kestävästä julkaisupolitiikasta?

Cowboy Mikki – Floyd Gottfredsonin hurjimmat Villin lännen seikkailut
Sanoma Media Finland Oy, Kids Media 2017

Toimitus: Antti Hulkkonen, Jenni Hurme ja Aki Hyyppä

Sarjojen suomennos: Antti Hulkkonen

Ulkoasu ja taitto: Marja Mikkola ja Jouni Asikainen

128 sivua, sidottu

ISBN: 978-951-32-4462-0

Suositushinta: 33,00 €

Floyd Gottfredson. Kuva: Inducks.

Kirjan resepti on sama kuin kolmessa aiemmassakin. Viikon stripit per sivu (sunnuntaisin lehdissä oli erillisten sunnuntaisarjojen vuoro), upeat väritykset ja virheetön painojälki. Julkaisujen alkaessa toivoin mustavalkoista väritystä alkuperäisen sanomalehtien julkaisuasun mukaisesti, mutta tuon toiveen täyttymättömyyttä ei ole tarvinnut sen koommin harmitella! Toimituksella on Gottfredson-kirjoihin oikea suhtautuminen: kun homma on toiminut erinomaisesti aiempien kohdalla, miksi mennä muuttamaan asioita hyväksi todetusta?

Sen verran muutosta on tullut aiempiin kirjoihin, että David Gersteinin esipuheen sijasta alkunuotit asettelee itse Giorgio Cavazzano. Gersteinin puheenvuorot ovat olleet mainioita, mutta niin on Cavazzanonkin. Tässä kohtaa on vain oikein mielenkiintoista kuulla legendan asemaan itsekin päässeen sarjakuvataiteilijan sanomaa Gottfredson-vaikutteistaan. Esipuhesivulle on pieni virheen pahalainen päässyt pujahtamaan, sillä kuvituksena olevien Gottfredsonin eläkepäivien töiden nimet ovat sujahtaneet juuri toisinpäin kuin on tarkoitus. Näitä sattuu.

Aiempien kirjojen teemoja ovat olleet Gottfredsonin parhaimmisto, sota-aika ja kelmikavalkadi. Neljäs opus pureutuu Villin lännen maisemiin. Sen ensimmäinen sarja on samalla lähtökohtaisesti mielenkiintoisin. Vuodelta 1930 oleva Mikki Hiiri Autiolaaksossa on äärimmäisen varhaista Disney-sarjakuvaa, itseasiassa toinen heti sitä edeltäneen Lentokonehullun jälkeen. Itse Walt Disney käsikirjoitti tarinan strippejä toukokuun loppuun saakka. Tämä olisi voinut tulla mainituksi myös sisällysluettelossa. Gottfredsonin lisäksi päivittäisstripeistä vielä tuolloin piirrosvastuuta ottaneet Jack King ja Win Smith ovat oikeilla paikoillaan.

Ymmärrettävistä syistä strippien piirrokset eivät ole vielä sitä terävää Gottfredsonia, jota tämänkin kirjan myöhemmillä sivuilla nähdään. Juonikin osaa olla melkoisen poukkoileva. Riemastuttavalla tavalla meno oli sellaista kyllä myöhemminkin, mutta tässä haetaan selvästi vielä suuntaa. Vaikka laadussa tällaiset varhaiset tuotokset eivät tietenkään kultakausille pärjää, on tämä historian siipiä havisuttava kokonaisuus luonteeltaan suorastaan hellyttävä. Sen paikka on ehdottomasti näissä kansissa!

Sisällön edetessä kronologisesti pääsee lukija tuttuun tapaan seuraamaan strippien kehitystä kokonaisvaltaisesti: piirroksia, käsikirjoituksia, hahmojen luonnetta ja niin edelleen. Hukka-Haukkusen jäljillä on vuodelta 1933 ja sen piirroksissa on jo huomattavaa edistystä kolmen vuoden takaisesta. Korkeimmat huippuvuodet odottavat toki vielä seuraavissa sarjoissa. Hauskan tarinan miellyttävä sivujuonne on ensiesiintymisensä vasta sarjaa edeltäneenä vuonna tehnyt Hessu.

Hornanlaakson lepakko ja Kilvoittelu kullasta edustavat kirjassa parhaiten Gottfredsonin kultaisinta muistoa. Molemmissa niin piirrokset kuin tarinan kulku hipovat täydellisyyden ylintä astetta. Huumorin, toiminnan ja jännityksen gottfredsonilainen yhdistyminen on huikeaa seurattavaa, jonka pariin haluaa hakeutua säännöllisesti uudelleen. Tarinat ovat vuosilta 1934 ja 1935 ja niistä jälkimmäisessä vilahtaa myös eräs kääkättävä ystävä. Olkaahan tarkkana!

Kolme edellistä tarinaa olivat käsikirjoituksiltaan Ted Osbornen nimissä. Tietysti tunnetusti Gottfredson osallistui tiiviisti tarinoiden hahmottamiseen. Vuoden 1940 Kaappaus karjatilalla on Merrill De Marisin käsikirjoittama. Viisi strippiä kesäkuulta on piirtänyt sunnuntaisarjojen parista paremmin muistettava Manuel Gonzales. Tarinasta on tehty myös Paul Murryn piirtämä uusintaversio, joka on Suomessa julkaistu Aku Ankka -lehden jatkosarjana vuonna 1963 sekä Jumbo-albumissa numero 20. Murryn versio on tullut allekirjoittaneelle aiemmin tutuksi, joten siksi alkuperäisen tarinan lukeminen on aina luonteeltaan vertaileva kokemus. Helppo havainto on, että Murry on omaan versioonsa ottanut hyvin pitkälle mallia Gottfredsonin piirroksista.

Vuonna 1943 stripeissä käsikirjoitusvastuun ottaneelta Bill Walshilta on mukana kaksi sarjaa. Billy Hiiri on vuodelta 1945 ja Hytinälän haamut vuodelta 1949. Walshin käsikirjoittamat sarjat ovat nekin yleensä oikein mainiota ja viihdyttävää luettavaa, mutta kuten joka Gottfredson-kirjan kohdalla on oikeastaan tullut todettua, ne eivät pärjää vertailussa aiemmalle Gottfredson-tuotannolle. Walshin tarinat ovat luonteeltaan hyvin levottomia ja niistä on vaikea saada otetta. Mielikuvitus on usein hyvästä, mutta joskus sille olisi paikallaan asettaa selkeyden vuoksi myös jonkinlaisia rajoja.

Kirjan kronologia sortuu sen viimeisen sarjan Mikki Hiiri Kultakylän seriffinä myötä. Se on vuodelta 1937 ja selkein syy sen säästymiselle kirjan loppuun on, että se on sunnuntaisarjoina julkaistu. Siten se poikkeaa kirjan muista tarinoista, jotka ovat arkistrippeinä julkaistuja. Toisaalta kokonaisuudelle tekee ihan hyvääkin, ettei loppu koita Walshin turhankin lennokkaiden tuotosten kanssa. Mikki Hiiri Kultakylän seriffinä on hyvä sarja ja mainio kirjan lopetus. Ainoa siinä hieman hiertävä asia on sisällysluettelon väite Earl Duvallin osallisuudesta tarinan piirtämiseen. Duvallin osallisuus Mikki-strippeihin ajoittuu 1930-luvun alkuvuosille.

Gottfredson ei koskaan petä! Cowboy Mikki on edeltäjiensä tapaan hieno kirja, jota voi suositella jokaiselle Disney-sarjakuvan ystävälle ja jopa asiaan vihkiytymättömillekin. Gottfredson-kirjat ovat erinomaisesti laadittuja ja niiden jatko on toivottavaa niin pitkälle kuin materiaalia suinkin riittää. Jo neljännen kirjan ilmestyminen on viesti siitä, että tällaiselle on ollut tilausta. Ensimmäisen kirjan yhteydessä esittämäni inhorealistinen arvio suomalaisten nuivasta suhtautumisesta Mikki-julkaisuihin on ollut kertakaikkisen väärä ja olen iloisempi myöntäessäni erheeni kuin jos olisin ollut oikeassa. Mikäli Cowboy Mikki ei osunut vielä pukinkonttiin, sopii sen hankkiminen muunakin vuodenaikana!

Arvostelu: Roope-setä 453

Lokakuussa saatiin kuulla järisyttäviä uutisia Roope-setä-lehden loppumisesta. Päätöksen myötä kuun lopussa ilmestynyt Giorgio Cavazzanolle omistettu platinanumero jää formaattinsa viimeiseksi ja joulukuun alussa ilmestyvä numero lehden viimeiseksi numeroksi. Keskustelu aiheen ympärillä jatkuu varmasti kuumeisena vähintäänkin uuden Ducktales-lehden alkutaipaleelle saakka ja Ankkalinnakekin tulee vielä työntämään lusikkansa kiehuvaan soppaan. Roope-sedän kaksi viimeistä numeroa saavat kuitenkin tuttuun tapaan omat arvostelunsa. 

Giorgio Cavazzanolle platinanumeron tähteys ei ole ensimmäinen kerta. Jo kautta aikain toinen platinanumero keväällä 2015 oli koottu hänen kunniakseen. Toista kierrosta on hänen kohdallaan perusteltu eteen sattuneilla merkkipäivillä. Maestro täytti pyöreät 70 vuotta 19. lokakuuta ja lisäksi hänen Disney-taiteilijauralleen tuli tänä vuonna kertyneeksi mittaa 50 vuoden verran. 

Roope-sedän kanssa samalla tiensä päähän tulevien platinanumeroiden loppu on konseptin toimivuuden vuoksi jo itsessään surullista. Helpotusta ei tuo todellakaan se, että viimeiseen numeroon on kehitetty myös uusia ratkaisuja, joita ei nyt tämän enempää nähdä. Jokaisen tarinan alkuun on sijoitettu lyhyt esittelyluontoinen teksti sarjasta. Niissä on myös mukavia pikku tietoiskuja. 

Ensimmäisenä tarinana on Mikki Hiiri ja valloittamaton Tor Korgat vuodelta 2013. Sarjan esittelyteksti keskittyy piirrostyöhön, eikä syyttä. Paitsi että lehden tähtinimi on tietysti piirrosten takana, ovat ne jopa Cavazzanon mittapuulla upeaa katseltavaa. Roberto Gagnorin sinänsä ihan mallikas käsikirjoitus jää aivan jalkoihin piirrosten edessä. Himalajan lumisiin maisemiin sijoittuvan seikkailun kuvitus on tarkkaa, mutta samalla Cavazzano taitaa miljööseen täydellisesti sopivan pelkistävyyden tyylilajin. Piirrokset ovat taidetta ja siksi tarina on täydellisen sopiva valinta tähän juhlavaan platinanumeroon. 

Vuodelta 1999 olevan Vincenzo Mollican käsikirjoittama Nobelia Mummon tapaan taidettiin lukea Nobel-komiteassa viime vuonna, kun kirjallisuuspalkinto myönnettiin Bob Dylanille. Mummo kun sai oman rajoja rikkovan tunnustuksensa huomattavasti aiemmin. Cavazzanon ja Mollican luoma harvinaisempi toimittajahahmo Sulo Suvio on nostettu sarjan nimihahmoksi. Tarina on lehden ainoa ankkauniversumin puolelle sijoittuva. Erikoiseksi kuriositeetiksi historiaan jää, että Roope on nimikkolehtensä viimeisessä platinanumerossa yhden ainoan sarjan statistina. 

Sarja jää johtosarjan jäljiltä melko heikkoon asemaan. Cavazzanon piirroksissa ei ole tietenkään tässäkään mitään vikaa, mutta luonnollisesti samanlaisiin henkeäsalpaaviin suorituksiin ei tällaisen juonen tarinassa ole mahdollisuuksia kuin vuoristomaisemien spektaakkelissa. Hieman erityisemmäksi tarina kohoaa enemmänkin teemansa kuin sen käytännön toteuttamisen ansiosta. Nobel-teemainen sarja on tietysti itsessään erityistapaus, mutta muuten se ei yksinkertaisessa ja varsin heppoisessa käsikirjoituksessa näy. 

Lehden päättää vuodelta 1991 mukaan kaivettu Mikki-dekkari Katkenneen puhelun arvoitus, jonka käsikirjoitus on Silvano Mezzavillan. Viisikymmensivuinen pähkinä pitää otteessaan loppuun saakka, mutta siitä on täysin kiittäminen Cavazzanoa eikä Mezzavillaa. Mysteerin käsikirjoitus on niin innoton ja suorastaan hölmö, että se häiritsee. Sen sijaan Cavazzanon piirrokset ovat niin tyylikkäitä ja taidokkaita, että ne ylläpitävät täydellisellä tavalla sopivaa tunnelmaa ja sitä kautta mielenkiintoa. Mezzavilla ei tästä pisteitä ansaitse, Cavazzano taas roppakaupalla. 

Cavazzano-platinanumero osoittaa tyylikkäällä tavalla, miksi häntä kutsutaan legendaksi ja miksi hän on Romano Scarpan ohella ainoa henkilö, joka sai nimiinsä kaksi platinanumeroa. Lehden kaksi Mikki-sarjaa ovat täydellisiä tarinavalintoja Cavazzanon taidokkuuden osoittamisen kannalta. Nobel-sarjakin menee mukavana välipalana ja tuleehan siinä sivussa esiteltyä Sulo Suvio. Käsikirjoitusten osalta ei edetä läheskään yhtä vahvasti. Toiveita parempaan olisi ollut. Toisaalta lehti onnistuu juhlasankari Cavazzanon työn kunniallisessa esittämisessä, toisaalta heikkolaatuisemmat käsikirjoitukset nakertavat juhlan arvoa. 

Oli niin tai näin, numero ei missään nimessä pyyhi platinanumeroiden formaatin hyvää kokemusta ja muistoa. Kolmivuotiseksi ja kahteentoista numeroon jäänyt rupeama jää mieliin lämpöisenä ja näin lopun koittaessa ilmassa on väkisinkin haikeutta. Platinanumerot olivat toimiva ja edetessään kehittynyt kokonaisuus, jota oli silkka ilo lukea. Toivottavasti niiden perintö ei jää unohduksiin ja sitä osataan hyödyntää tulevia julkaisuja suunniteltaessa ja laadittaessa.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 51

Aku Ankan taskukirjan teemanumeron 51 pääosassa on itseoikeutetusti 70-vuotisjuhliaan viettävä Roope-setä. Visukintun juhlaopus ilmestyi hieman varkain, sillä juhlan paikkaa odottaisi luonnostaan loppuvuodelle, suorittihan Roope debyyttinsä tarinassa Joulu Karhuvuorella. Toisaalta paikallaan on sekin, että juhlinta ulottuisi koko vuodelle. Melko hiljaista tänä vuonna on vielä ollut, mutta ehkäpä meno lähtee tästä. Roope-teemanumeron ilmestymistä nyt puoltaa sekin fakta, että teema-Taskareita ilmestyy tänä vuonna enää yksi ja se paikka on varattu perinteiselle jouluteemalle. Tosin vuonna 2013 jouluteeman jälkeen ilmestyi vielä yksi numero marraskuussa (36, Minä, robotti), mutta tuolloin kirjoja tulikin vuoden aikana peräti kuusi. Sen jälkeen vuosittainen määrä on vakiintunut neljään.

Kitupiikin juhlanumero kantaa nimeä Pääoma. Kukin päättäköön itse, onko historiallisiakin taustoja vilisevä nimi kirjalle nokkela veto vai ikävän säväyksen tuova. Mahdolliset ikävät säväykset ovat kuitenkin pian tiessään Corrado Mastantuonon tyylikkäästi toteutetun kansikuvan sekä johtosarjan Rahojen turvapaikka myötä. Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin sarja on julkaistu Taskarissa 76. Uusinta ei ole missään nimessä pahitteeksi, vaan se toimii loistavana lähtölaukauksena kokonaisuudelle. Sarjan rakenteesta voisi moni nykytekijä ottaa oppia. Juonessa riittää käänteitä eikä punoamisessa edetä selvimmän ja yksinkertaisimman ratkaisun kautta. Tarinan loppu on kuin viimeinen niitti Martinan legendaaristen kykyjen kunniakehyksille. Martinan näkemys Roopen hahmosta suoranaisine pahansuopuuksineen ja kieroiluineen ei tunnetusti ole lähellä Carl Barksin lämminsydämistä Roopea, mutta molemmat ovat yhtä rakastettavia. Siksi Martinan Roope on tärkeä näky juhlallisuuksissa.

Myös Rodolfo Ciminon Roope taitaa tarvittaessa pienen kieroilunkin, mutta ei yllä lähellekään Martinan Roopea. Romano Scarpan piirtämässä Perintöoikeudessa Roope jää hieman statistin rooliin ja ponnahtaa kunnolla esille vasta tarinan loppupuolella. Tämän johdosta Taskarissa 355 nähdyn sarjan nosto juhlakokoelmaan on hieman yllättävä veto. Suurempia surkutteluja ei ole tarpeen viritellä, sillä tarina on toimiva. 

Kuka juuri väitti, ettei Ciminon Roope yltäisi kieroilussa Martinan Roopen rinnalle? Ciminon käsikirjoittamassa sarjassa Roope-setä ja peltilehmät saituri osaa olla melkoisen ketku bisneskettu. Siitä huolimatta on tämänkin tarinan Roopella hivenen sellaista lämpöä, jota ei Martinan Roopelta herkästi löytäisi. Giovan Battista Carpin piirrokset ovat nautittavia, kuten yleensäkin. Käsikirjoituskin hipoo täydellisyyttä ja sitä voi pitää pienenä talouden oppituntina. Vuonna 1972 Aku Ankka -lehdessä lyhennettynä nähty tarina oli syytäkin saada Suomeen myös kokonaisena. 

Ciminolta on mukana vielä kaksi Suomessa ennen julkaisematonta sarjaa. Kuningas Midaan kultaisen kopsahduksen on piirtänyt Paolo Mottura. Sarja sijoittuu tämän uran alkupäähän ja se näkyy piirroksissa, mutta silti niissä on sellaista persoonallisuutta ja ilmeikkyyttä, ettei niistä voi kuin tykätä. Käsikirjoitus on Ciminon tyyliin klassisen vekkuli. Opuksen päättävän, Guido Scalan piirtämän sarjan Varrella virran suoritus on sen sijaan paljon heikompi. Sarjan juoni on höttöä ja Scalan piirrokset jäykkiä. 

Mainittujen lisäksi ainoa ennen julkaisematon pidempi sarja on Ennio Missaglian ja Carlo Limidon Kohtalokas sukellus. Se tuo kirjan sarjoista kenties selkeimmin esille Roopen lämmön ja hyväntahtoisuuden, mutta päälle liimatulla ja tönköllä tavalla. Moinen ei tietenkään ota toimiakseen. Paremman suorituksen hieman samalla teemalla tekevät Giorgio Salati ja Giorgio Cavazzano Joutenolemisen sietämättömässä keveydessä. Taskarissa 343 julkaistu sarja on lämminhenkinen ja samalla luontevasti toteutettu. Tavoiteltu lämpö ja mielihyvä tulevat hyvässä käsikirjoituksessa esiin itsestään eikä niitä tarvitse väkisin pusertaa. 

Massimo De Vitan sekä käsikirjoittama että piirtämä Uusi Ankkalinna on kirjan sisällöstä kummallisin julkaistava. Ihmettelyä ei synny suoraan tarinan juonesta. Sarja on hyvin laadittu ja toimiva. Konteksti sen sijaan ontuu pahemman kerran. Tarinassa Roope päätyy selkeästi sivuosaan ja on tarinassa hyvin passiivinen toimija, joka jää aktiivisempien toiminnan varaan. Tällainen juoni ei tunnu oikein soveliaalta nimenomaan Roopen hahmoa juhlistamaan tarkoitetussa julkaisussa. Tarina on julkaistu Roope-setä-lehdessä vuonna 2010. 

Kirjasta löytyy vielä kaksi sarjaa Enrico Faccinilta. Toinen niistä on ensijulkaisunsa Suomessa saava yksisivuinen Omanarvontunto. Vitsi ei lukeudu Faccinin nokkelimpiin. Roope-setä-lehdessä vuonna 2007 julkaistu sarja Pankkiirin uudet vaatteet taas on Faccinia parhaimmillaan. Hauskuus syntyy tarinassa monin eri tavoin: yksittäisistä vitseistä, hupaisista piirroksista yksityiskohtineen, hulvattomista sivuhahmoista sekä itse päähahmojen reaktioista. Kymmenen vuotta voi tuntua lyhyeltä ajalta uusintajulkaisulle, mutta tällaisissa tilanteissa aika tuntuu menettävän merkityksensä. 

Pääoma on oiva juhlapokkari Roopelle. Kirja on kokonaisuudessaan varsin laadukasta sarjakuvaa. Erittäin hyvät tarinat ovat enemmistössä, mikä on tietysti hyvä saldo. Sellaisia epäonnistumisia ei ole mukana, jotka laskisivat julkaisun arvokkuutta. Joillekin Rodolfo Ciminon edustus peräti neljässä sarjassa voi olla kummastuksen aihe, mutta tarinat olivat järkiään hyviä – sitä kirjan viimeistä lukuun ottamatta, mutta mukana olevien sarjojen suuri määrä lisää luonnollisesti todennäköisyyttä myös heikomman tuotoksen esiintymiselle. Legendat Scarpa, Carpi, De Vita ja Cavazzano ovat jokainen mukana, mutta heidän osuutensa ei ole niin dominoiva kuin takavuosina on usein ollut. Se ei ole missään nimessä mikään puute kirjalle. Legendoja ei ole syytä mihinkään hylätä, mutta on täysin perusteltua antaa näkyvyyttä myös muille tekijöille kuin vain pienelle joukolle sitä kirkkainta kärkeä. Miten muuten kärkiketjuihin voisi tulevaisuudessa kuvitella saatavan uusia nimiä?