Arvostelu: Näin luen Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjaa

Kevät toi jälleen sarjakuvamarkkinoille mielenkiintoistakin mielenkiintoisemman opuksen, kun  nyttemmin jo lopettaneenkin Ankkalinnan pamauksen päätoimittajana tutuksi tullut Timo Ronkainen kirjoitti kirjan kaikkien meidän Disney-fanaatikkojen iloksi. Tällä kertaa aihe onkin mitä kiehtovin. Ronkainen nimittäin avaa suomeksikin julkaistun klassikkoteoksen Kuinka Aku Ankkaa luetaan juuriaan myöten auki. Ronkaisen kirjan nimikin sen tosin sanoo, Näin luen Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjaa. Kirjaseen on koostettu alkuperäisestä kirjasta puuttuvat lähdeviittaukset, joten nyt jokainen pääsee helposti itse tarkastamaan, oliko Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin kirjoittaman alkuperäisopuksen väittämät paikkansa pitäviä.

Nuoremmille ja miksei vanhemmillekin lukijoille lienee syytä tarjota alkuun hieman infoa Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjasta. Kyseessähän on siis alkujaan vuonna 1972 kirjoitettu kirja, joka analysoi ankarin sanankääntein Aku Ankka -sarjakuvien edustamaa maailmankuvaa. Kirjan kirjoittajien, Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin, näkökulma on kovinkin marxilainen, joten Disney-yhtiö saa kapitalismin ilosanoman välittämisestään teoksessa täyslaidallisen. Kirja on alun perin kirjoitettu espanjaksi (alkuperäisteoksen nimi Para leer al Pato Donald) ja espanjaa puhuva Latinalainen Amerikka onkin tutkimuksen keskipisteessä. Teoksen on sanottu syntyneen osaltaan yhdysvaltalaisen viihdeteollisuuden ylivoiman johdosta, kirjan kirjoittamishetkellä yli 80 prosenttia kaikista Chilessä esitetyistä elokuvista oli yhdysvaltalaista alkuperää ja Disney taasen vastasi suurimmasta osasta lapsille suunnatusta sarjakuvasta. Ei liene tarpeen käydä kirjan sisältöä kovinkaan tarkasti läpi, mutta kansien välissä pohdittiin varsin perusteellisesti Disney-sarjakuvien esittämiä malleja muun muassa työväenluokan asemasta ja Roope Ankan innokkuudesta riistää aarteita primitiivisiksi villeiksi kuvatuilta vieraan kulttuurin edustajilta kolonialismin hengessä. Ja varsin perinteisesti ankkalinnalaisten outoja sukulaisuussuhteita myös setvittiin kirjan sivuilla. Kuinka Aku Ankkaa luetaan on suositeltava kirja kyllä kaikille hardcore-ankkalinnalaisille ja ylipäätään viihdeteollisuudesta kiinnostuneille harrastajille. Sen Love Kirjojen julkaisemaa suomennosta tupsahtelee aina silloin tällöin internetin kaupustelusivuille, joten olkaahan silmät tarkkoina! Ja mikäli onni käy, niin ehkä löydätte alkuperäisenkin version – vuonna 1973 tapahtuneen Chilen sotilasvallankaappauksen jälkeen kirja kiellettiin ja suurin osa kirjoista tuhottiin heittämällä mereen. Myös Yhdysvalloissa julkaistu kirjan ensimmäinen osa vedettiin nopeasti pois markkinoilta, Disney-yhtiö kun ei liiemmin pitänyt tästä teoksesta ja aloitti uhkailun potentiaalisella oikeudenkäynnillä. Ehkä nämä kaksi esimerkkiä kertoo jo jotain siitä, millainen on kirjan sisältö. Yhdysvaltalaisesta kirjasta on kuitenkin saatavilla varsin tuorekin painos ja alkuperäistäkin englanninkielistä käännöstä näkyy kohtalaisesti markkinoilla.

Mutta sitten takaisin Ronkaisen kirjaan. Kuten todettua, kirja toimii pääasiassa Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjan lähdeteoksena. Alkuperäisessä kirjassa mainittiin paljon esimerkkejä sarjakuvatarinoista, ja näihin oli varsin asiallisesti ilmoitettu myös lähteet – joskin vain julkaisun tarkkuudella. Englanninkielisessä versiossa lähdeviittauksiin yritettiin ilmeisestikin kääntäjän toimesta etsiä mahdollisimman hyvin vastineet yhdysvaltalaisjulkaisuista, mutta suomennoksessa näihin ei juuri ole panostettu! Mikä on sikäli outoa, että Aku Ankkaa kustantanut Sanoma (mitä luultavimmin Markku Kivekkään toimeliaisuuden ansiosta) yritti saada kirjan kustannusoikeudet käsiinsä. Kivekäs on mitä luultavimmin auttanut joka tapauksessa kirjan suomennoksessa, kuten Ronkainenkin kirjassa pohtii, joten tältä osin olisi voinut kuvitella myös lähteiden merkitsemisen olleen tavoittelemisen arvoista. No, Ronkainen on nyt tämän työn kuitenkin saattanut loppuun! Hän on tehnyt valtavan työn kerätessään parhaansa mukaan luettelon kaikista Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjassa mainituista tarinoista. Valitettavasti kaikkia tarinoita ei hänkään onnistunut paikantamaan, mutta valtaosan kuitenkin. Ja mikä parasta – hän myös etsi käsiinsä niiden suomenkieliset vastineensa! Nyt sinun onkin varsin helppoa esimerkiksi Aku Ankan digipalvelun kautta etsiä tarinat käsiisi ja tehdä pientä vertailua Mattelartin ja Dorfmanin käsityksiin eri tarinoiden tulkinnoista. Käännökset tietysti voivat vaikuttaa vertailun tekemiseen, mutta eipä hätää siinäkään – Ronkainen on kirjassaan laittanut paljon esimerkkiruutuja joissa vertailua eri käännösten osalta on mielekkäämpää tehdä.

Koska kirja toimii pääasiassa lähdeteoksena, voi kirjaa suositella ensisijaisesti heille, jotka haluavat lukea myös Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjan ja tehdä itse vertailua Mattelartin ja Dorfmanin näkemyksistä. Mutta Ronkainen on luonut kirjastaan varten myös laajan esseen, joka itseasiassa on jopa kirjan parasta antia. Se avaa hyvin Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjan taustoja kuvaamalla aikakautta jona se on kirjoitettu. Esseessä tuotiin esille myös alkuperäisen kirjan saamaa kritiikkiä ja näkyvyyttä Suomessa, mikä oli varsin mielenkiintoista luettavaa sekin. Nuoremman polven harrastelijana en arvannutkaan, että kirja tuli Suomen markkinoille kohtalaisen näyttävästi ja keräsikin heti tuoreeltaan näkyvyyttä!

Ronkainen on onnistunut luomaan hyvän katsauksen aikakauteen, jolloin alkuperäiskirja on kirjoitettu. Se antaa hyvän kuvauksen siitä, minkä takia kirja on haluttu kirjoittaa. Chilen historiaa käydään kirjanjulkaisuhetken aikakauden osalta tarkasti läpi, ja Mattelartin ja Dorfmanin alkuperäiseen opukseen on tämän jäljiltä paljon helpompi tarttua. Vaikka Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirja onkin varsin suositeltava opus, en enää uskalla suositella sitä ilman että on ensin tutustunut Ronkaisen teokseen. Mattelartin ja Dorfmanin kirjan luettuani en oppinut, kuinka Aku Ankkaa luetaan, mutta Ronkaisen kirjan luettuani opin, kuinka Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjaa luetaan. Ainoa harmituksen aihe on kirjan lyhykäisyys, mutta onneksi Ronkaisen juttuja pääsee kätevästi lukemaan myös hänen viime vuonna ilmestyneestä teoksestaan Ankkamestarin salaisuus (sen arvostelun löydät täältä) ja Ankkalinnan pamaus -lehdestä, jonka irtonumeroita on vielä saatavilla satunnaisia määriä ja satunnaisista numeroista. Ja huhut kertovat myös, että Disney-sarjakuvien historiastakin olisi oma opuksensa tulossa ja Ronkainen tietenkin tässäkin tekijänä. Elämme jännittäviä aikoja, ystävät hyvät!

Kirjan voi tilata edullisesti suoraan kotiin esimerkiksi Turun sarjakuvakaupasta!

Näit luet Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjaa
Zum Teufel 2019
ISBN: 978-952-5754-87-2
80 sivua

Asiaa hakusanoista osa 7

Taas mennään hakusanojen ihmeelliseen maailmaan! Ankkalinnakkeeseen saapuu väkeä mitä ihmeellisimmin hakusanoin, mutta pyh ja pah - emme ole osanneet tiedonjanoisia lukijoita aina auttaa. Monet hakusanat ovat nimittäin olleet sellaisia, ettei sivultamme yksinkertaisesti tietoa löydy näihin visaisiin pähkinöihin. Mutta kuten aiemmista osista voit tulkita, teemme parhaamme ettei hakusanahakeminen jatkossa osoittautuisi turhaksi työksi. Vastataanpas siis oitis lukijoidemme etsintäkohteisiin!

Aku Ankka ja Disney on Ice - Nyttemmin vuosittain luisteltava Disney on Ice (alkujaan Walt Disney's World on Ice) on tosiaan Suomessakin luisteltu lukuisia kertoja. Tietojemme mukaan Suomessa ensimmäinen show oli tammikuussa 1989, kun Sport Goofy luisteltiin Otahallissa. Suomen oma Kristiina "Tintti" Wegelius nähtiin tuolloin Suomenkin jäillä, ja vuonna 1991 Pinocchio- showssa hän saikin iki-ihastuttavan Sinisen Haltijattaren roolin. Wikipedia -sivu ei tue alkamisvuodesta saatua tietoamme, vaan siellä ensiesiintymiseksi on mainittu jo 1987. Tässäpä onkin työnsarkaa jollekin harrastajalle, täydellinen listaus kaikista Disney on Ice -esityksistä olisi kova juttu! Aku Ankka- lehti on tähän oiva tietolähde, täydellinen lista olisi oikeinkin hienoa saada osaksi Suomen Disney-historiaa.

Aku Ankka ja Hannu Hanhi - Carl Barksin vuonna 1948 ensi kerran julkaistussa tarinassa Se parhaiten nauraa... (Wintertime Wager, mm. Aku Ankka 3/2008) debyyttinsä tehnyt Hannu on tämän jälkeen aiheuttanut Akulle pään vaivaa tämän tästä. Toisinaan Hannu on pirullisen onnekas vieden arpajaisvoiton Akun nokan edestä, toisinaan taas hänen charminsa puree Iinekseen paremmin kuin merimiesnuttuisella ankalla. Vaan onpa Suomessa myös Hansu nähty esiintyvän nimellä Hannu Hanhi (Akun välit myös tähän Hanheen ovat kuitenkin toisinaan vähintäänkin kylmät).

Mikki kiipelissä hinta - Ensimmäinen Suomessa julkaistu taskari, eli Mikki kiipelissä, on monien himoama keräilykohde - keräilykuntoisena ensipainoksena varsinkin! Jokunen aika sitten tästä otettiin erikoinen uusintapainoskin, jossa on mukana myös Taskukirja nro 2, Aku Ankka ja Karhukopla. Vaan mihinkäs hintaan näitä sitten liikkuu? Keräilykuntoisena ensipainoksesta saa maksa useammankin satasen, tiedetään että tällaisesta olisi maksettu liki nelinumeroinenkin summa - ehkä jossain jopa yli tonnin verran! Myöhemmät painokset sen sijaan liikkuvat muutamista euroista noin kymmeneen euroon.

Donna Ankka - Don Donald- lyhytanimaatiosta vuodelta 1937 tuttu Donna ei pahemmin ole tämän jälkeen julkisuudessa viihtynyt.Vuonna 1951 tämä kuitenkin pistäytyi Al Taliaferron sanomalehtistripissä, vieläpä samassa ruudussa Iineksen kanssa. Monesti on luultukin Donnaa ja Iinestä samaksi hahmoksi, mutta viimeistään tämä todistaa, että tulinen meksikotar on kuitenkin oma hahmonsa ja mitä ilmeisemmin Akun mielitietty ennen Iinestä.

Mikki Hiiren kerhotalo jaksot  - Mickey Mouse Clubhouse on nähty Suomessakin Disney Channelilla ja TV2:ssa Pikku kakkosen yhteydessä. Yhtä jaksoa lukuunottamatta koko jakso näytettiin Suomessakin, ja kaikki jaksot on julkaistu toki myös DVD:nä tämän jälkeen. Alla lista kaikista Suomessa nähdyistä jaksoista:

Iineksen Karitsa (Daisy-Bo-Peep)
   
Minni Saa Yllätyksen (A Surprise for Minnie)
    
Hessun Lintu (Goofy's Bird)
   
Mikin Kalaretki (Mickey Goes Fishing)  
Ilmapallokilpailu (Donald's Big Balloon Race)
   
Aku ja Pavunvarsi (Donald and the Beanstalk)
   
Minnin Syntymäpäivä (Minnie's Birthday)
   
Sammakkoprinssi Aku (Donald the Frog Prince)
   
Hessun Matka Marsiin (Goofy on Mars)
   
Mikki Etsijänä (Mickey Go-Seek)
   
Iineksen Tanssi (Daisy's Dance)
   
Pluton Pallo (Pluto's Ball)
   
Mikki Aarteenetsijänä (Mickey's Treasure Hunt)
   
Iines Tuulenviemänä (Daisy in the Sky)
   
Pluto Lapsenvahtina (Pluto's Puppy-Sitting Adventure)
   
Pluto on Paras (Pluto's Best)
   
Naamiaiset (Mickey's Treat)
   
Joulupukki Pulassa (Mickey Saves Santa)
   
Minni Punahilkkana (Minnie Red Riding Hood)
   
Minni Nukkuu (Sleeping Minnie)
   
Mikin Väripaletti (Mickey's Color Adventure)
   
Taikuri Hessu (Goofy the Great)
   
Hessun Eläintarha (Goofy's Petting Zoo)
   
Iineksen Klinikka (Dr. Daisy MD)
   
Akun Lemmikkileijona (Donald's Lost Lion)
   
Akun Hikka (Donald's Hiccups)

Tämänkin Corrado Mastantuonon upean kuvituksen idea on lähtöisin Artibanin kynästä

Artibani - Francesco Artibani on ahkera Disney-sarjakuvakäsikirjoittaja Italiasta. Hän on urallaan käsikirjoittanut niin perinteikkäitä Disney-universumin hahmoja kuin W.I.T.C.H:n kaltaista uusdisneyäki.

Miten piirtää Roope Ankka - Kas siinäpä vasta kysymys! Parhaitenhan piirtämään oppii matkimalla aluksi muiden töitä ja ajan myötä varmuus ja taitotasosi kasvaa taatusti! Oikotietä onneen ei tässäkään ole, vaan ainoastaan harjoittelemalla voi päätyä mestariksi. Kynä siis sauhuamaan, oi sinä tuleva Suomen Carl Barks!

Keltaiten ruusujen sanoma - Keltaiset ruusut ovat mystisiä, joten joku sanoma niillä on oltava! Ehkä vanha kansanlaulu The Yellow Rose of Texas auttaa mysteerinratkaisemisessa, sen löytää muun muassa Disneyn tuottamalta Disney Children's Favorite Songs 2 -kokoelmalta!

Barks-tietoutta suomeksi ja kovissa kansissa - Ankkamestarin salaisuus

Vaikka Suomi onkin tunnetusti tuhansien ankkafanien maa, ei täällä Pohjolan perukoilla julkaista kovinkaan paljoa fanaattisille faneille sopivia Disney-julkaisuja. Akateemisia tutkimuksia Disneystä nähdään aina toisinaan, mutta jos näitä ei lasketa, Disney-tietokirjallisuutta ei suomeksi pääse lukemaan kuin joskus ja jouluna, jos edes silloinkaan. Sarjakuvaneuvos Timo Ronkainen onneksi tekee parhaansa, että ankkatietoutta himoavat harrastajat saavat lukea myös suomenkielellä laadukasta ja ajantasaista tietämystä ja näkemystä erilaisista disneyana-ilmiöistä. Ronkainen on mies Ankkalinnan pamaus -fanzinen takana ja monille sarjakuvien ystäville tuttu myös erinäisten Sanoman julkaisemien Aku Ankka -julkaisujen esipuheiden kirjoittajana. Jos Suomessa ja suomeksi siis halutaan julkaista Carl Barksin tuotantoa käsittelevä kirja, kukapa muu tähän tehtävään olisikaan oikea henkilö ellei Ronkainen.

Vastikään julkaistu Carl Barks – Ankkamestarin salaisuus (Zum Teufel, 2018) on oivallinen osoitus Ronkaisen kyvystä sekä tutkia Barksin rakastetuimpia tarinoita kulmasta, jota ei ennen itse ole tullut edes ajatelleeksi, ja toisaalta koota tarinoissa nähtyjä ilmiöitä, tapahtumia ja aiheita yhteen ja luoda niistä laajempia kokonaisuuksia esimerkiksi yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Kirjassa on yhteensä peräti 18. lukua eli esseetä, joista osa on nähty jossain muodossa jo Ankkalinnan pamauksenkin sivuilla tai muissa yhteyksissä. Kaikkiin teksteihin on kuitenkin tehty lisäyksiä, editointeja ja korjauksia, joten vannoutuneelle Ankkalinnan pamauksen lukijallekin artikkelit tuntuivat tuoreilta. Ja vaikka muun muassa Carl Barksin koottujen kolmeenkymmeneen kirjaan lisäosineen mahtui sarjakuvan lisäksi myös laajalti Barks -faktaa Geoffrey Blumin kirjoittamana, on Ronkaisen esseiden sisältö enempi sarjakuvien sisältöön ja teemoihin pureutuvaa kuin elämäkerrallinen Barks -muistio. Ja hyvä näin. Vaikka luultavasti Barksin tarinoita onkin jo pyöritelty yltympäriinsä kulmasta jos toisestakin tarkastellen, toimii kirjan esseet oivalliset eri aiheiden tiedon ja näkemysten kokoajina. Esimerkiksi Barksin kirjallisia lainauksia käsittelevä luku Ankkamestarin kirjahyllystä tuo esiin laaja-alaisesti sekä suoria että epäsuoria viittauksia, joita Barksin ankkatarinoissa on ollut. Osan viittauksista voinee tunnistaa helposti itsekin – esimerkiksi tarinassa Karhukaruselli (esim. AA 39/2012) mainitaan suoraan Kultakutri ja kolme karhua –, mutta osa viittauksista onkin jo selvästi haastavampia ja kysymys lieneekin lähinnä siinä, miten ihmeessä Ronkainen on ne voinut selvittää! Barksin mieltymys b-luokan länkkärikirjallisuutta kohtaan lienee ollut tiedossa jo aiemminkin, mutta näiden teosten löytäminen ja viittauksien havaitseminen vaatiikin jo selvää harrastuneisuutta.

Jos kirja tarjoaa vannoutuneelle ankistille paljon uusia kiehtovia näkemyksiä, ei jää satunnainen Akun lukijakaan tässä kirjassa vaille huomiota. Roope Ankan henkilöhahmoon ja sen kehitykseen vuosikymmenten aikana paneutuvan esseen luettuaan Roopeen osaa suhtautua ehkä aiempaa ymmärtäväisempi – riistäjäkapitalisti ei ehkä olekaan oikea sana kuvaamaan tätä maailman rikkainta ankkaa! Esseet Ankkalinnasta asteroidille ja Vallankumous Horjustanissa käsittelevät historiallisesta näkökulmasta mielenkiintoisesti Barksin tarinoita. Yhdysvaltojen avaruusohjelma puhuttaa Barksin 1950-60 -luvun vaihteen tarinoissa, eikä kylmä sotakaan jäänyt Barksilta huomioimatta. Nämä kaksi esseetä ovat historiallisesta näkökulmasta kiehtovia ja tarjoaa historiadiggarille hauskan mahdollisuuden tarkastella, kuinka suosituissa lasten sarjakuvissa 1950-60 -lukua määrittäviä aiheita ja tapahtumia käsiteltiin. Eikä pidä unohtaa höpsismiä! Höpsismin ja sen hengellisen johtajansa professori Hupelon kautta tarkasteluun pääsee pseudotieteet ja tietenkin kolikonheiton jalotaito.

Ja koska kyseessä on Disney -sarjakuvia käsittelevä tietokirja, oli vähintäänkin kohtuullista että yhden esseen verran käsitellään myös Akun housuttomuutta ja vähintäänkin erikoisia sukulaisuussuhteita.

Kirjan voi tilata edullisesti suoraan kotiin esimerkiksi Turun sarjakuvakaupasta!

Carl Barks – Ankkamestarin salaisuus

Zum Teufel 2018

ISBN: 978-952-5754-70-4

272 sivua

Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja SUPER 9 – Läpimurto

Yllättäen Supertaskarin yhdeksäs numero on putkahtanus lehtipisteisiin jo hyvissä ajoin ennen kesää ja näin ollen kaivattujen Taikaviitta2000 sarjan uusien osien odotus on toistaiseksi taas ohi. Uusinkin pokkari sisältää tuttuun tapaan kaksi osaa TeeKoo:ta ja yhden tarinan perinteisenmpää Taikaviittaa. Niin ikään tuttuun tapaan kirjassa seurataan myös Mikin edesottamuksia Andervillessa ja pääseepä Heshukkakin taas availemaan lukijakirjeitä. Mutta paluun kirjan sivuille on tehnyt myös eräs kirjasarjan sivuilta hetken aikaa poissa olollaan loistanut hahmokaarti. Keistä on kyse? Lähdetään selvittämään.

Aku Ankan Taskukirja SUPER 9 – Läpimurto

Kirjan avaava tarina Vaihtoehto alkaa hämmentävissä merkeissä. Akusta on tehty Ducklair -yhtiön johtaja ja hän tuntee yhtäkkiä yhtiön perustaneen Everet Ducklairin henkilökohtaisesti. Taikaviitan mukana alusta asti ollut lukija tajuaa heti, että nyt on jotain vialla ja pian sitä alkavat epäilemään sarjakuvan hahmotkin. Aikajatkumossa on tapahtunut jotain mikä muuttaa tapahtumia ja tulevaisuuden Ankkalinnassa elävä Odin Eidolon lähtee selvittämään asiaa. Mukaan hyppää tietenkin myös Taikaviitta ja Lydia.

Tarina on varmaa Taikaviitta2000 laatua ja jatkuvaan juoneen on haettu uutta lähestymiskohtaa amerikkalaisista supersankarisarjakuvista tutulla What if?- (suomeksi varmaankin Entä jos?) juonikuviolla. Tällaisissa tarinoissahan keskitytään johonkin käänteen tekevään asiaan, mikä sattuessaan muuttaisi historian kulun ihan eri suuntaan kuin mihin se on tähän mennessä kulkenut. Piristävän tarinan käsikirjoituksesta vastaa Alessandro Sisti ja piirrokset ovat puolestaan Taikaviitan lukijoille tuttuakin tutumman Claudio Sciarronen käsialaa.

Mainitsin edellisen Supertaskarin arvostelussani, että julkaistessaan ensi kertaa TK2000 tarinoita suomeksi, toimitus hyppäsi 30 numeroa yli päästäkseen mukaan muiden maiden julkaisutahtiin. Ikävät viittaukset aiemmin julkaisemattomiin tarinoihin kaikuvat korvissa välillä vieläkin kun sarjasta puhutaan. Siksi hieman säikähdin huomatessani, että tässä kirjassa ei olekaan Taikaviitan osia 15 ja 16 vaan 15 ja 17. Osa 16 on joulutarina ja mitä oletettavimmin toimitus on päätynyt ratkaisuun siirtää tarina tästä numerosta syksyllä ilmestyvään Supertaskariin sen teeman takia. Jouluisen tarinan julkaiseminen lähempänä joulusesongin alkua on ajankohtaisempaa (ja varmasti paremmin lukijoihin vetoavampaa) kuin tällä lailla kesää lähennellessä. Ja tarinan luettuani viittaukset yli hypättyyn osaan loistavat poissaoloaan. Tällaisessa tapauksessa voin hyväksyä kronologian rikkomisen vaikka edellisessä tarinassa meneillään oleva talvi loppuukin lyhyeen.

Alessandro Barbuccin piirroksista ei vauhtia puutu

Itse tarina (eli tässä taskarissa julkaistava osa 17) mikä kantaa nimeä Tartu hetkeen on Vaihtoehtoakin piristävämpi tapaus. Juttu on täynnä toimintaa ja hersyvää komiikkaa. Francesco Artibani kuljettaa tarinaa niin vauhdikkaasti eteen päin, että tuntuu kuin seuraisi toiminnallista elokuvaa. Elokuvan fiiliksiä mukaan tuo myös kovasti ihailemani Alessandro Barbucci jonka piirrokset pääsevät loistamaan Taikaviitan moniulotteisissa sivutaitoissa. Kuvakerronta on välillä tiivistunnelmaisen rajattua ja paikoin vauhdikkaan avonaista. Lintuperspekriivistä kuvatut futuristiset kaupunkimaisemat herättävät ihastusta ja hahmojen ollessa tukalassa tilanteessa, ahdistuksen voi tuntea kun katsoo ahtaiksi käyviä ruutuja. Juonta en ala tässä erikseen avaamaan sillä tämäkin tarina on edellisen osan tapaan teemaltaan ehtaa aikamatkustusta. Itseeni se kolahti kuitenkin kovemmin kuin kirjan aloittava Vaihtoehto.

Victoria tarinassa Mikki, kuka teki edellisessä Supertaskarissa päätökseen jäädä vielä toistaiseksi Andervilleen, potee koti-ikävää ja se vaikuttaa hänen mielentilaansa. Mysteerien tutkiminen ei väsymykseltä innosta ja osittain tästä syystä Mikki ajautuukin salaperäisen Haihduttajan ja tämän rikollisliigan kiristettäväksi. Mikin tehtäväksi tulee etsiä Haihduttajalle tämän palkkalistoilta karannut työntekijä kuka on vienyt mukanaan arkaluontoisia asioita Haihduttajasta ja tämän liigasta. Koska panokseksi asetetaan Mikin ystäviä Ankkalinnasta, ei tämän auta kuin suostua kiristäjien toimeksiantoon.

Tällä kertaa Mikin mysteerejä Andervillen suurkaupungissa on päässyt kuvaamaan Stefano Turconi. Turconin piirrokset ovat vaihteeksi mukavaa seurattavaa, mutta koska tarinalla on jo ikää, niin piirroksista puuttuu se keveys ja asentojen liioittelu mistä ainakin minä Turconin uusimmissa töissä eniten pidän. Ruutusommittelu on kaunista ja mieleen tulevat valkokankaan agenttijännärit vaikka sivutaiton ideointi lieneekin suurimmaksi osaksi tarinan kirjoittajan Augusto Macchetton suunnittelemia. Tarina esittelee aiempien osien tapaan Mikki Hiirestä kovemman ja karskimman puolen, verraten siihen mitä esimerkiksi joka viikkoisen Aku Ankka -lehden sivuilla olemme tottuneet näkemään.

Superhessukin piipahtaa Supertaskarin sivuilla

Mikki on mukana myös hieman perinteisemmässä tarinassa Virheitä ja viestejä mikä on tuttu Roope-setä -lehden 11/2013 sivuilta. Vaikka tarina ei huono olekaan niin sen näkeminen näin pian uudestaan tuntuu turhauttavalta ja mielestäni uusintajulkaisuksi olisi pitänyt valita jokin muu tarina. Uusintajulkaisua edustaa myös kirjan alussa nähtävä Salainen tehtävä, mikä on myös nähty aiemmin suomalaisissa julkaisuissa. Viimeksi niinkin tuoreeltaan kuin viime vuonna jolloin juttu oli mukana Aku Ankan taskukirjat 18-20 sisältäneessä kokoelmauusintapainoksessa. Uusintajulkaisut ovat sallittuja ja harkitusti käytettynä voivat olla todella antoisiakin, mutta tarinoiden olisi oikeasti hyvä antaa mieluummin odotuttaa itseään kuin julkaista niitä lyhyen ajan sisään uudelleen ja uudelleen aina kyllästymiseen asti. Nämä edellä mainitut edustavat Supertaskarissa klassisempaa puolta ja niiden piirroksista vastaavat sellaiset mestarit kuin Romano Scarpa ja Luciano Gatto.

Kirja sisältää myös kolmannen uusintajulkaisuin, mutta koska kyseessä on joka numerosta tuttu perinteisempi Taikaviitta uusinta, annan tarinalle armahdukseni. Äskeistä uusintaparia tuli arvosteltua jo ihan riittämiin.

Onneksi loput kirjasta onkin sitten uutta tavaraa.

Heshukka tosiaan lukee lukijoilta saamiaan kirjeitä ja koheltaa omissa lyhyissä tarinoissaan. Nämä ovat ihan hauskoja, mutta ei välttämättä tekisi pahaa pitää Heshukasta välillä taukoa tai harkita pidempien ja tummasävyisempien tarinoiden julkaisemista mitkä olivat tuttuja Roope-setä -lehdestä.

Ultsasankarit sarja saa uutta näkökulmaa kun tämän kertainen tarina keskittyy sankarien sijasta pahiksiin ja Pahan seiskan koti-iltaan. Voidapa viettää koti-iltaansa kuin superpahis konsanaan.

Tapaamme jo tutuksi tulleen Konradinkin selvittelemässä journalistimaailmaan sijoittuvia kommelluksia. Näiden tarinoiden ehdotonta herkkua ovat olleet Silvia Zichen hersyvät piirrokset, mutta nyt pääsemme tutustumaan myös kynäniekan käsikirjoitustaitoihin eikä niistä hersyvää huumoria ja päättömän hauskoja käänteitä puutu.

Piipahtaapa kirjan sivuilla myös Superhessukin ja Supersankarien kerhosta tutut Lepakkoankka ja Purppuranpunainen Perhonen. Tällä kertaa supersankariryhmän johtaja Simo Sisu on ajanut viime tarinassa hämmentäneet viiksensäkin pois ja hyvä niin. Hahmo on huomattavasti uskottavampi poliisinakin ilman naamakarvoitusta.

Kääkkylän kostaja on kuin ilmetty Taikaviitta

Vaan keitä ovatkaan ne kirjan sivuille palanneet hahmot ketkä alussa mainitsin? Pikku-Aku kavereineen tuli Supertaskarin lukijoille tutuksi sarjan ensimmäisissä numeroissa. Hahmo seikkaili ensimmäisen kolmen numeron aikana neljässä tarinassa ja yksi nähtiin vielä numerossa 5, mutta sen jälkeen Supertaskareissa ei ole Akun lapsuuden aikaisiin maisemmiin palattu ennen kuin nyt. Tarina Kääkkylän kostaja istuu Supertaskarin teemaan mitä mainioimmin, sillä siinä pikku-Aku on innostunut supersankarisarjakuvista ja Karon kaataessa Akun sadevesitynnyriin, päättää tämä kostaa kaverinsa jäynän korkeimman omakätisesti. Tästä syntyy Kääkkylän kostaja, kuka käy kostamassa nuoren Akun kokemia vääryksiä kuin varhaisajan Taikaviitta konsanaan. Taikaviittaa ei onneksi mainita sanallakaan ja viittaukset hahmoon jäävät vain pinnallisiksi, mikä mielestäni toimii tarinassa mainiosti. Ai niin, hauskana huomiona tarinassa rötöstelee myös nuori Karhuvaari maissipiippuineen.

Kaiken tämän jälkeen voi todeta Supertaskarin sisältävän vaihteeksi niin monipuolisen kattauksen, että sitä voi huoletta suositella melkeinpä kaikille taskarien ystäville. Mukava sekoitus perinteisempiä taskaritarinoita ja superimpia erikoisuuksia monipuolisella hahmokaartilla pitää kirjan edelleen kiinnostavan tuntuisena, vaikkakin vanhojen klassikoiden pitkäaikaisille keräilijöille uusin numero tuottaa mitä todennäköisimmin pettymyksen.

-Ville Tanttu

DuckTales-sarjakuva palkittiin USA:ssa

IDW Publishingin Yhdysvalloissa julkaisema samannimiseen television animaatiosarjaan perustuva DuckTales-sarjakuvalehti on palkittu Diamond Gem Award -palkinnolla vuoden 2017 parhaana kaikenikäisten sarjakuvana. Palkinnoista päättävät vuosittain sarjakuviin erikoistuneet vähittäismyyjät.

DuckTalesin lisäksi Disney tuli huomioiduksi omistamansa Marvel-sarjakuvakustantamon kautta. Marvel sai julkaisijana palkinnon ja se palkittiin myös kahdesta lehdestään, joista toinen oli supersankarijulkaisu ja toinen Star Wars -aiheinen.

Aku Ankka Ekstran ilme muuttui

Viime viikolla ilmestyneen vuoden ensimmäisen Aku Ankka Ekstran lukijat saattoivat huomioida jo ensisilmäyksellä lehden muuttuneen ulkoasun. Ekstran kansi on tuotu erittäin lähelle emolehti Aku Ankan tyyliä. Erotuksena on tutun Aku Ankka -logon alapuolelta löytyvä Ekstra-lisäys.

Ulkoiset hiomiset eivät ole vaikuttaneet lehden sisältöön. Se koostuu edelleen pääsääntöisesti hollantilaisesta Disney-sarjakuvasta ja mukana on päälehden puolella harvoin tavattavia hahmoja. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvät 64-sivuiset teemanumerot jatkavat yhä. Ensimmäisen tämänvuotisen numeron vuoro on helmikuussa ja sen aiheena ovat keksinnöt ja neronleimaukset.

Arvostelu: DuckTales 1

Päättyneen vuoden 2017 ehdottomasti suurin pommi Disney-sarjakuvan saralta oli Roope-setä-lehden yllättävä päättyminen ja uuden tv-sarjan vanavedessä aukkoa julkaisukentällä paikkaamaan tulleen DuckTalesin alku. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi heti joulunpyhien jälkeen. Uuden julkaisun hyppysiinsä saamisen hetken jännitys oli suorastaan käsin kosketeltavissa. Nyt on aika jakaa tunnot tästä uuden alkamisesta!

Tiedon uudesta lehdestä tultua julki päätoimittaja Aki Hyyppä kehui siihen olevan luvassa laatulehden tunne aina paperivalintaa eli UPM Finea myöten. Lehteä selatessa tämä laatulehden tunne todella välittyy näppituntumalla. Painosta on tullut ulos teknisesti laadukkain Disney-sarjakuvalehti Suomen historiassa. 

Puitteet ovat täydellisesti kunnossa, mutta loppupeleissä sisältö on se aidosti merkityksellinen asia. Uuden DuckTales-maailman perinteisestä poikkeava tyyli oli jo hyvin etukäteen tiedossa. Siksi Marco Ghiglionen kansikuvasta alkava piirrostyyli ei pääse järkyttämään, mutta totuttelua se vaatii. Prosessi tulee jatkumaan vielä seuraavien numeroiden myötä, sillä DuckTalesia itseään lehti pitää sisällään vähän kokonaissivumäärään nähden. 

Lehden alku on täyttä DuckTalesia. Joe Carmagnan ja Luca Usain johtosarjan Maanalaisten mysteerien majakka lisäksi alkusivuille mahtuu erinäisiä esittelypätkiä. Ne kulkevat käsi kädessä tv-sarjan ensimmäisen jakson kanssa, mutta siitäkään ei ole haittaa, jos tuota Suomessa kahteen osaan katkaistua aloitusta ei olisi päässyt näkemään. Suurin järkytys on ankanpoikien nimeäminen Ludvigiksi, Teodoriksi ja Hubertiksi. Tupu, Hupu ja Lupu ovatkin mukamas vain lempinimiä. Tämän ratkaisun sulattaminen onnistuu tuskin ikinä. Ihmetystä herättää myös vanhasta Ankronikasta tuttua Selma Taatelin hahmoa muistuttavan Tepan mummon ja Roopen taloudenhoitajan nimeäminen rouva Kurpaksi.

Itse mainittu johtosarja Maanalaisten mysteerien majakka ei liity tv-sarjan jakson sisältöön mitenkään. Täten ei ole syytä pelätä, että sekä lehden että piirretyn seuraaminen vaatisi jonkinlaista taidokkuutta hypellä niiden välissä ilman, että jotain olennaista paljastuisi sarjan juonesta tai että jompaakumpaa ei kykenisi ymmärtämään ilman toisenkin näkemistä. Kun lehteä on tarpeeksi pitkään tuijotellut, Usain piirrokset alkavat näyttää varsin hyvältä. Valitettavasti Carmagnan käsikirjoitus ei kohene odottelunkaan jälkeen. Tarina on vain kertakaikkisen hölmö. Lähtö olisi voinut kieltämättä tapahtua uljaamminkin.

Lehden muu sarjakuva ei ole DuckTalesia, mutta ei se ole sitä tavanomaisinta Disney-sarjakuvaakaan. Roope-setä-lehdestä muistumia tuo numeron päättävä Heshukka-juttu Kauhun väri Stefano Ambrosiolta ja Marco Mazzarellolta. Myös Marco Boscon ja Renata Castellanin miekkailua käsittelevän lyhyen, viiltävän urheilureportaasin voisi kuvitella myös vanhan Ropsun sivuille. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kyseinen reportaasi on turhaa, väkisin itsestään hauskaa vääntävää sivujen tuhlausta. Uhkakuvaksi muodostuu nopeasti Ropsun viimeistä vuotta tärvelleen Suuren pokaalijahdin aiheuttaman megalomaanisen floppi-ilmiön toistuminen. Tässä tapauksessa lieventävänä asianhaarana on jutun lyhyys. Sivut ovat kuitenkin aina paremman sisällön julkaisemiselta pois.

Augusto Macchetton ja Lorenzo Pastrovicchion lyhyt Mortti ja Vertti -juttu Koodinmurtajat edustaa samankaltaista trendiä. Se on nuoremmalle lukijakunnalle suunnattu pikku pähkinä. Jutun voi ajatella jatkavan Ropsusta muistettavien kuukauden dekkaripähkinöiden perinnettä hivenen laajennetussa mitassa. Tällaisten purtavien julkaiseminen on kuitenkin perustellumpaa kuin urheilureportaasin kaltaisen kamalan höpsötyksen. Koodinmurtajia seuraa DuckTales-teemainen testi. Varttuneempi väki näistä tuskin niin välittää, mutta mainitulle nuoremmalle polvelle ne voivat olla arvossa pidettävä lisä. 

Toimitus lunastaa lupaustaan DuckTalesin Taikaviitta-takuusta Alessandro Sistin ja Francesco D’Ippoliton Ulottuvuusmullistuksella. Tarinassa sulautetaan yhteen perinteisempää Taikaviittaa ja Supertaskareiden puolella julkaistua Taikaviitta 2000 - eli Teekoo-universumia. Uuteen lehteen muun erikoisemman sisällön joukkoon tällainen tavanomaisimmista resepteistä poikkeava tarina sopii oikein hyvin. Sarja osoittautuu numeron mielenkiintoisimmaksi ja sen loppukin on erityisen herkullinen.

Vuosikymmen sitten Suomessakin esittäytynyt Wizards of Mickey tekee paluun Pimeyden valtakausi -sarjalla. Aloitusnumerossa nähdään sen ensimmäinen luku Mustan velhon mittelö. Stefano Ambrosion ja Alessandro Pastrovicchion tuotos onnistuu pitkin kulkuaan säväyttämään sen verran, että tarinan seuraavaa osaa tekeekin jo mieli päästä lukemaan. Ainakin avausta on siksi pidettävä onnistuneena. 

DuckTales päättyy vielä DuckTales-tunnelmiin, sillä takakannesta löytyy tv-sarjan tyylin mukaisia keräilykortteja. On makuasia, näkeekö kortit enemmän uhkana vai mahdollisuutena. Ajatus näin laadukkaalle paperille painettua lehteä lähestyvistä saksista on kyllä kauhistuttava.

DuckTalesin puitteet ovat todetusti kunnossa. Lehti on teknisesti erinomaista työtä ja painojälki näyttää hyvältä. Sisältö vaatii varsinkin pitkän linjan lukijalta paljon totuttelemista, sillä se poikkeaa oikeastaan kaikilta osin siitä, mihin Disney-sarjakuvan kohdalla on vuosien varrella päässyt tottumaan. DuckTales on selvästi omanlaisensa julkaisu ja sellaisena sitä kannattaakin pitää ja kehittää. On vain hyvä kokeilla näin laajasti sellaista, mikä poikkeaa vahvasti muusta tarjonnasta ja mihin ei samalla tavalla muissa julkaisuissa olisi mahdollisuuksia. 

Vastaavasti DuckTalesin tyyliä ei ole syytä levittää kaikkialle. Isoin kirjaimin painettu fontti, säännönmukainen sarjakuvaan sisältyvä interaktiivisuus, testit, lehden alkuosan esittelysivujen kaltaiset kokonaisuudet sekä täysin klassisemmasta Disney-sarjakuvasta poikkeava tarjonta ovat vain osa tälle nimenomaiselle lehdelle omaksuttua tyyliä. DuckTales saa myönteisen huomion puoleensa, joskin siihen sisältyy väkisin edelleen varauksia. Suuria mullistuksia ei oteta noin vain hetkessä vastaan vaan ne vaativat oman aikansa. Oma tila muutokselle on nyt taattu. Ei voi korostaa liikaa, kuinka elintärkeää on, että mahdottoman uudesta voi edelleen turvallisesti poistua tuttuun ja turvalliseen Disney-sarjakuvan ympäristöönsä, joka sekin jatkaa kulkuaan.