Roope-sedän joulukuisesta 454. numerosta ei historian siipien
havinaa puutu. Numero on Roope-sedän hahmon 70-vuotisjuhlanumero ja mikä vielä
historiallisempaa, lehden viimeiseksi jäävä numero. Visukintun syntymäpäivä
hoidetaan lehden toimituksellisissa osissa heti kättelyssä alta pois. Juhlasta
löytyy toki maininta jo kannesta ja lisäksi kitupiikin syntyhistoria valaistaan
erittäin tiiviissä muodossa ensimmäisellä sisäsivulla. Informatiivisista
osioista Päivän pamaus keskittyy Roope-setä-lehden historiaan.
Merkkipäiväjuhlaa vietetään suorastaan asiaankuuluvasti myös
sarjakuvasisällön puolella. Johtosarja on vuosikymmenen takaisille Roopen
60-vuotiskemuille laadittu. Carlo Panaron käsikirjoittama Ajan pyörteissä tuo
juonikuviollaan selkeästi mieleen Don Rosan Ensilantin tarinan. Molemmissa
sarjoissa Milla Magia pyrähtää menneisyyteen näpistämään ensilanttia nuoremmalta
Roopelta. Rosan versiossa aikamatka suuntautui aina Roopen lapsuuteen ja
ensilantin ansaitsemiseen asti, Panaro vie Millan ja lukijan Klondiken
kultaryntäyksen aikoihin. Tarinoita yhdistää sekin, että kummassakin Milla
päätyy samaan lopputulokseen.
Panaron ja piirtäjä Paolo De Lorenzin tuotos on
mielenkiintoista luettavaa ja se vertautuu väkisinkin Rosan sarjaan. Kuten
tällaisissa tilanteissa tuppaa käymään, ei Rosalle lyödä noin vain vertoja.
Juonikuvio on tietysti äärimmäisen herkullinen, mutta siitä ei tälle tarinalle tekijöineen
voi oikein suoda pisteitä, sillä malli on selvästi otettu Rosalta. Liiallisella
pastissilla ei pitkälle pötkitä. Parempia vaihtoehtoja kunnianosoituksille ovat
jatko-osat klassikoille, millä saralla Rosakin on kunnostautunut. Rosan Ensilantin
tarina julkaistiin muuten aivan vastikään uusintana Aku Ankan numerossa 47/2017,
mikä oikeastaan lisää entisestään tehtyjen tarinavalintojen erikoisuuttakin.
Johtosarjan lisäksi Carlo Panaro on käsikirjoittaja pitkin
vuotta jatkuneen Suuren pokaalijahdin takana. Viimeiseen osaan eli Loppukiriin
on piirtäjäksi päätynyt Giampaolo Soldati. Seitsenosaisen tarinasarjan kulku on
tullut arvosteluissa järkiään lytätyksi eikä päätös tee poikkeusta. Voisi
kuvitella, että viimeinkin tapahtuva loppu olisi helpotus, mutta surullisesti
se onkin kuin viimeinen karhunpalvelus kaikille. Helpotusta ei oikein tuo, että
Roope-sedän juhlavuosi ja lehden viimeinen ilmestymisvuosi kului merkittäviltä
osin alusta alkaen floppaamaan tuomitun tarinasarjan julkaisemiseen. Tapahtuneelle
ei enää mitään voi eikä sarjan katkaiseminenkaan kesken ollut ideaalinen saati realistinen
vaihtoehto. Sarjan loppua ja vihoviimeistä ruutua voisi pitää sopivana vetona
lehden viimeiseen numeroon, mutta tarinoiden laadun pysyessä mielessä ei iloa moisesta
synny.
Roope-setä-lehden perinteisiksi vuosien aikana muodostuneet
In English - ja dekkaripähkinäosiotkin ovat kuin viimeisen numeron kunniaksi
tavanomaista mielenkiintoisempia. Per Hedmanin ja Miguelin dekkaripähkinässä ei muuta erikoisempaa ole
kuin se, että mysteeri on venytetty kolmeen sivuun – mikä sekään ei tietenkään
ainutlaatuista ole. Englanninkielinen vitsisarja taas on oikea harvinaisuus,
sillä siinä nähdään Massimo De Vitan piirtämiä ankkoja tältä vuosituhannelta.
De Vita on tunnetusti luopunut hyvin pitkälle Ankka-sarjojen piirtämisestä eikä
niitä löydy 2000-luvun puolelta kuin kourallinen. Käsikirjoittaja Massimo
Marconin kanssa hän on tehnyt tällaisia yksisivuisia pienen joukon.
Lehden ja samalla Roope-sedän historian viimeinen pitkä
sarja on Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin klassikoksi nimetty sarja Cumulus
cumitus vuodelta 1979. Tekijät ovat tietysti kiistämättömiä legendoja molemmat,
mutta kaikki legendojenkaan käsistä ja aivosopukoista lähtevä ei aina klassista
ole. Tarina on varsin hauska ja nokkela ja se on ilo lukea, muttei niin
mahtavista elämyksistä sentään päästä puhumaan, että hyvää sarjaa ylempiin
kasteihin sitä voitaisiin luokitella. Hyvä on ja keskiverron yläpuolella ollaan,
muttei Disney-sarjakuvajulkaisujen tilanne onneksi niin surullinen ole, että tällaisessa
tilanteessa olisi syytä tehdä kärrynpyöriä. Erityismaininnan ansaitsevat
käännös- ja toimitustyön puurtajat, jotka ovat laittaneet tarinan ensimmäisillä
sivuilla Akun puhekuplia riemukkaasti kohdilleen.
Lehden vihoviimeiseksi sarjaksi jää takakannesta löytyvä
Giorgio Salatin ja Daniela Vetron Pikku-Aku-vitsi Täydellinen suunnitelma, joka
englanninkielisen vitsisarjan ja dekkaripähkinän ohella saa edustaa myös
jouluista sisältöä. Tämän viimeisen pikku sarjan myötä päällimmäiseksi jäävä
tunnelma kuvastaa myös koko numerosta jäävää mielialaa. Se on hämmentynyt.
Tässäkö se oli? Roope-setä-lehden historian viimeinen numero. Suuret kirjat
kääntyvät eikä tämän ihmeellisempää saatu aikaiseksi. Numero on kuin suoraan
laajasta rivistä satunnaisotannalla valittava tavallinen numero.
On lehden päättymisen aika, on sen päähahmon juhlan aika ja
on vielä joulun aikakin. Kieltämättä jokainen näistä elementeistä on lehdessä
tavalla tai toisella esillä, mutta ei niistä mihinkään saa kunnolla otetta.
Päätösjuhlat ja haikeiden hyvästien jättäminen jäävät pannukakuksi. Lukijalla
oli syytä odottaa satsauksia sisältöön niin sarjakuvan kuin toimituksellisuuden
osalta. Kyseeseen olisi ehdottomasti tullut myös tavallista paksumman numeron
laatiminen. Se on ollut käytäntönä jo pelkästään hahmon juhlan ollessa
kyseessä. Nyt siihen olisi ollut syytä moninkertaisesti.
Hyvästit Roope-setä-lehdelle eivät ole sellaiset kuin lehden
voi katsoa ansainneen ja jollaiseen olisi ollut ehdottomasti syytä. Tämän ei
pidä kuitenkaan antaa liikaa syödä. Muistot jäävät elämään eivätkä vuosien
varrella karttuneet lehtirivit, -pinot ja kasat häviä minnekään. On aika antaa
tilaa uudelle sekä aito mahdollisuus sille lunastaa paikkansa. Ensimmäinen
DuckTalesin numero ilmestyy vielä tämän kuun aikana ja Roope-sedän kanssa
tuttuun tapaan se saa osakseen arvostelun. Viimeinen sana ei lopulta olekaan ”loppu”.
Se on ”jatkuu”!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti