Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 51

Aku Ankan taskukirjan teemanumeron 51 pääosassa on itseoikeutetusti 70-vuotisjuhliaan viettävä Roope-setä. Visukintun juhlaopus ilmestyi hieman varkain, sillä juhlan paikkaa odottaisi luonnostaan loppuvuodelle, suorittihan Roope debyyttinsä tarinassa Joulu Karhuvuorella. Toisaalta paikallaan on sekin, että juhlinta ulottuisi koko vuodelle. Melko hiljaista tänä vuonna on vielä ollut, mutta ehkäpä meno lähtee tästä. Roope-teemanumeron ilmestymistä nyt puoltaa sekin fakta, että teema-Taskareita ilmestyy tänä vuonna enää yksi ja se paikka on varattu perinteiselle jouluteemalle. Tosin vuonna 2013 jouluteeman jälkeen ilmestyi vielä yksi numero marraskuussa (36, Minä, robotti), mutta tuolloin kirjoja tulikin vuoden aikana peräti kuusi. Sen jälkeen vuosittainen määrä on vakiintunut neljään.

Kitupiikin juhlanumero kantaa nimeä Pääoma. Kukin päättäköön itse, onko historiallisiakin taustoja vilisevä nimi kirjalle nokkela veto vai ikävän säväyksen tuova. Mahdolliset ikävät säväykset ovat kuitenkin pian tiessään Corrado Mastantuonon tyylikkäästi toteutetun kansikuvan sekä johtosarjan Rahojen turvapaikka myötä. Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin sarja on julkaistu Taskarissa 76. Uusinta ei ole missään nimessä pahitteeksi, vaan se toimii loistavana lähtölaukauksena kokonaisuudelle. Sarjan rakenteesta voisi moni nykytekijä ottaa oppia. Juonessa riittää käänteitä eikä punoamisessa edetä selvimmän ja yksinkertaisimman ratkaisun kautta. Tarinan loppu on kuin viimeinen niitti Martinan legendaaristen kykyjen kunniakehyksille. Martinan näkemys Roopen hahmosta suoranaisine pahansuopuuksineen ja kieroiluineen ei tunnetusti ole lähellä Carl Barksin lämminsydämistä Roopea, mutta molemmat ovat yhtä rakastettavia. Siksi Martinan Roope on tärkeä näky juhlallisuuksissa.

Myös Rodolfo Ciminon Roope taitaa tarvittaessa pienen kieroilunkin, mutta ei yllä lähellekään Martinan Roopea. Romano Scarpan piirtämässä Perintöoikeudessa Roope jää hieman statistin rooliin ja ponnahtaa kunnolla esille vasta tarinan loppupuolella. Tämän johdosta Taskarissa 355 nähdyn sarjan nosto juhlakokoelmaan on hieman yllättävä veto. Suurempia surkutteluja ei ole tarpeen viritellä, sillä tarina on toimiva. 

Kuka juuri väitti, ettei Ciminon Roope yltäisi kieroilussa Martinan Roopen rinnalle? Ciminon käsikirjoittamassa sarjassa Roope-setä ja peltilehmät saituri osaa olla melkoisen ketku bisneskettu. Siitä huolimatta on tämänkin tarinan Roopella hivenen sellaista lämpöä, jota ei Martinan Roopelta herkästi löytäisi. Giovan Battista Carpin piirrokset ovat nautittavia, kuten yleensäkin. Käsikirjoituskin hipoo täydellisyyttä ja sitä voi pitää pienenä talouden oppituntina. Vuonna 1972 Aku Ankka -lehdessä lyhennettynä nähty tarina oli syytäkin saada Suomeen myös kokonaisena. 

Ciminolta on mukana vielä kaksi Suomessa ennen julkaisematonta sarjaa. Kuningas Midaan kultaisen kopsahduksen on piirtänyt Paolo Mottura. Sarja sijoittuu tämän uran alkupäähän ja se näkyy piirroksissa, mutta silti niissä on sellaista persoonallisuutta ja ilmeikkyyttä, ettei niistä voi kuin tykätä. Käsikirjoitus on Ciminon tyyliin klassisen vekkuli. Opuksen päättävän, Guido Scalan piirtämän sarjan Varrella virran suoritus on sen sijaan paljon heikompi. Sarjan juoni on höttöä ja Scalan piirrokset jäykkiä. 

Mainittujen lisäksi ainoa ennen julkaisematon pidempi sarja on Ennio Missaglian ja Carlo Limidon Kohtalokas sukellus. Se tuo kirjan sarjoista kenties selkeimmin esille Roopen lämmön ja hyväntahtoisuuden, mutta päälle liimatulla ja tönköllä tavalla. Moinen ei tietenkään ota toimiakseen. Paremman suorituksen hieman samalla teemalla tekevät Giorgio Salati ja Giorgio Cavazzano Joutenolemisen sietämättömässä keveydessä. Taskarissa 343 julkaistu sarja on lämminhenkinen ja samalla luontevasti toteutettu. Tavoiteltu lämpö ja mielihyvä tulevat hyvässä käsikirjoituksessa esiin itsestään eikä niitä tarvitse väkisin pusertaa. 

Massimo De Vitan sekä käsikirjoittama että piirtämä Uusi Ankkalinna on kirjan sisällöstä kummallisin julkaistava. Ihmettelyä ei synny suoraan tarinan juonesta. Sarja on hyvin laadittu ja toimiva. Konteksti sen sijaan ontuu pahemman kerran. Tarinassa Roope päätyy selkeästi sivuosaan ja on tarinassa hyvin passiivinen toimija, joka jää aktiivisempien toiminnan varaan. Tällainen juoni ei tunnu oikein soveliaalta nimenomaan Roopen hahmoa juhlistamaan tarkoitetussa julkaisussa. Tarina on julkaistu Roope-setä-lehdessä vuonna 2010. 

Kirjasta löytyy vielä kaksi sarjaa Enrico Faccinilta. Toinen niistä on ensijulkaisunsa Suomessa saava yksisivuinen Omanarvontunto. Vitsi ei lukeudu Faccinin nokkelimpiin. Roope-setä-lehdessä vuonna 2007 julkaistu sarja Pankkiirin uudet vaatteet taas on Faccinia parhaimmillaan. Hauskuus syntyy tarinassa monin eri tavoin: yksittäisistä vitseistä, hupaisista piirroksista yksityiskohtineen, hulvattomista sivuhahmoista sekä itse päähahmojen reaktioista. Kymmenen vuotta voi tuntua lyhyeltä ajalta uusintajulkaisulle, mutta tällaisissa tilanteissa aika tuntuu menettävän merkityksensä. 

Pääoma on oiva juhlapokkari Roopelle. Kirja on kokonaisuudessaan varsin laadukasta sarjakuvaa. Erittäin hyvät tarinat ovat enemmistössä, mikä on tietysti hyvä saldo. Sellaisia epäonnistumisia ei ole mukana, jotka laskisivat julkaisun arvokkuutta. Joillekin Rodolfo Ciminon edustus peräti neljässä sarjassa voi olla kummastuksen aihe, mutta tarinat olivat järkiään hyviä – sitä kirjan viimeistä lukuun ottamatta, mutta mukana olevien sarjojen suuri määrä lisää luonnollisesti todennäköisyyttä myös heikomman tuotoksen esiintymiselle. Legendat Scarpa, Carpi, De Vita ja Cavazzano ovat jokainen mukana, mutta heidän osuutensa ei ole niin dominoiva kuin takavuosina on usein ollut. Se ei ole missään nimessä mikään puute kirjalle. Legendoja ei ole syytä mihinkään hylätä, mutta on täysin perusteltua antaa näkyvyyttä myös muille tekijöille kuin vain pienelle joukolle sitä kirkkainta kärkeä. Miten muuten kärkiketjuihin voisi tulevaisuudessa kuvitella saatavan uusia nimiä?

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 50

Aku Ankan taskukirjan järjestyksessään 50. teemanumero on omistettu merirosvoille ja nimeltään Piraatin palkkapäivä. Tuskinpa teeman ajoittuminen Disneyn uutukaisen Pirates of the Caribbean -elokuvan ensi-illan tienoille puhdasta sattumaa on. Puolen sadan täyttymistä olisi julkaisusarjan osalta voinut paljon osuvamminkin juhlistaa, mutta tällä tarjonnalla nyt mennään. Ainakin Corrado Mastantuonon kansi on tyylikkäästi toteutettu, joskaan ei sekään niin juhlistava luonteeltaan ole. 

Kirjaan mahtuu kaikkiaan kymmenen tarinaa, joista kolme saa tässä niteessä ensijulkaisunsa Suomessa. Muut sarjat ovat uusintoja 2000-kymmenen Taskareista. Millekään klassikkolinjalle ei näin ollen ole selvästikään lähdetty. Sisällysluettelosta ei kummoisia poimintoja pääse tekemään. Toki mukana on Guido Martinalta aiemmin julkaisematon käsikirjoitus, Massimo De Vitan piirroksia ja Rodolfo Ciminolta kaksi sarjaa, joten kyllä suuria nimiä jonkin verran löytyy. 

Suuret nimet eivät kuitenkaan tarkoita aina suuria julkaisuja, kuten tässä tapauksessa päästään toteamaan. Guido Martinan mainittu käsikirjoitus on kirjan johtosarjana. Pikijouhen perinnön on saanut piirrettäväkseen Giulio Chierchini. Piirrosten osalta puitteet ovat hyvin kohdallaan eikä Martinakaan tunnetusti mikään satunnainen kynäilijä ollut. Martinan sarjoille tyypilliset Ankkain perheen sisäiset kieroilut ovat tälläkin kertaa riemukasta seurattavaa, mutta tarinalle ei selvästikään ole täysiä paukkuja uhrattu. Se on Martinalta pikemminkin rutinoitunut suoritus, mutta kuitenkin viihdyttävyydessään se kertoo paljon legendan lahjoista. 

Toinen kirjan kolmesta ensijulkaisusta on Mikki-seikkailu Kapina laivalla, joka on parodia samannimisestä klassikkoelokuvasta. Sarjan on piirtänyt Sergio Asteriti, joka ei jäljeltään koskaan ole yltänyt suurimpien piirtäjien joukkoon. Giorgio Ferrarin käsikirjoitus on vahva. Se on niinkin vahva ja viihdyttävä, että juoneltaan tarina on kirjan paras. Piirroksissa annetaan kuitenkin niin paljon tasoitusta, että kokonaisuudessaan parhaan sarjan tittelin antaminen on vastahakoista. 

Sisto Nigron ja Guido Scalan Kapteeni Barrakudan aarre on viimeinen ensi kertaa julkaistavista tarinoista. Sekin on ihan sujuvasti kirjoitettu juttu, jota on mukava seurata, mutta laadullisesti se häviää kuitenkin muille debytanteille. Scalan piirroksetkaan eivät tässä kohtaa oikein tärppää. Tulos jää vaisuksi. 

Aiemmin julkaistujen sarjojenkaan kohdalla ei erityisemmin päästä hihkumaan. Helpointa on nimetä kirjan heikoin tuotos. Se on Bob Langhansin ja José Maria Manriquen Meren urhoja Taskarista 244. Tarina ei juonellisesti pääse sytyttämään lainkaan ja viimeistään mahdollisen orastavan liekin sammuttavat Manriquen jäykät piirrokset. Hänen uransa varrelta on myöhemmin nähty parempaakin, vaikkei hänkään koskaan tietään piirtäjien valiojoukkoon raivannut. 

Positiivista on se, että heikoimman sarjan käsittelyn jälkeen ei huonompaan suuntaan voida mennä. Matka hyvistä sarjoista puhumiseen on kuitenkin vielä kesken. Opukseen löydetyt kaksi Rodolfo Ciminon käsikirjoitusta eivät edusta pitkän uran tehneen miehen parasta terää. Massimo De Vitan piirtämä Kaljuunan lyhty on tapahtumaköyhä. Sandro Del Conten taiteilema Tritonuksen pyörre taas vaikuttaa keskeneräiseltä tuotokselta. 

Ciminon lisäksi kahteen otteeseen nimensä sisällysluetteloon on saanut piirtäjä Massimo Fecchi. Per Hedmanin Kapteeni Mustan aarre ei järin mahtava tarina ole, mutta parantaa loppua kohti. Gorm Transgaardin Kaskelotin kyynel sen sijaan on onnistunut sarja. Siinä on varsin tiiviiseen tilaan saatu aikaan jopa hieman monipolvistakin seikkailua huumorilla ja mainiolla loppuratkaisulla varustettuna. Fecchin piirrokset ovat molemmissa sarjoissa lukemisen nautintoa edistäviä ja tarinoihin tarttumiseen yllyttäviä. Vertailussa Kaskelotin kyynel vie kuitenkin siltäkin osin voiton.

Kirjan sisällöstä vielä jäljelle jäävät kaksi tarinaa ovat lyhyehköjä ja hupailupainotteisia. Siksi onkin varsin yllättävää, että juuri ne osoittautuvat kokonaisuuden parhaiksi osasiksi. Carlo Panaron ja Luciano Milanon Aarrekoira täyttää juuri ne kriteerit, mitä tällaiselta sarjalta sopii odottaakin. Se on aidosti hauska ja pitää otteessaan loppuun saakka. Sarja on mitoitettu oikein. Lopun annetaan tulla luontevasti omalla ajallaan. Kiirettä ei pidetä eikä tarinaa venytetä yhtään ylimääräistä. Marco Boscon ja Massimiliano Valentinin käsikirjoittamaan sekä Giorgio Di Vitan piirtämään juttuun Aarteen jäljillä voi liittää täsmälleen samat kehut. Juonen lisäksi molemmissa sarjoissa piirrokset ovat kontekstiinsa mitä sopivimpia. 

Teemanumeron järjestysnumero oikeuttaisi mainitusti pienen juhlan paikkaan, mutta juhlatunnelmiin ei merirosvoilulla päästä. Kirjan sisältö on koostumukseltaan varsin vaatimatonta, joten sinänsä lopputulema ei ole mikään yllätys. Yllättävää on pikemminkin se, että tällaisella kattauksella on varsinkin tällaiseen kohtaan lähdetty liikkeelle. Teemanumerot julkaisuna ja niiden uskolliset lukijat ansaitsisivat parempaa. Tämä meno on erikoisjulkaisulle aivan liian vaatimatonta. Jopa tietoisten riskien ottaminen olisi tervetulleempaa peilityynen turvallisten, mutta tylsiksi tuomittujen valintojen sijaan.