Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 51

Aku Ankan taskukirjan teemanumeron 51 pääosassa on itseoikeutetusti 70-vuotisjuhliaan viettävä Roope-setä. Visukintun juhlaopus ilmestyi hieman varkain, sillä juhlan paikkaa odottaisi luonnostaan loppuvuodelle, suorittihan Roope debyyttinsä tarinassa Joulu Karhuvuorella. Toisaalta paikallaan on sekin, että juhlinta ulottuisi koko vuodelle. Melko hiljaista tänä vuonna on vielä ollut, mutta ehkäpä meno lähtee tästä. Roope-teemanumeron ilmestymistä nyt puoltaa sekin fakta, että teema-Taskareita ilmestyy tänä vuonna enää yksi ja se paikka on varattu perinteiselle jouluteemalle. Tosin vuonna 2013 jouluteeman jälkeen ilmestyi vielä yksi numero marraskuussa (36, Minä, robotti), mutta tuolloin kirjoja tulikin vuoden aikana peräti kuusi. Sen jälkeen vuosittainen määrä on vakiintunut neljään.

Kitupiikin juhlanumero kantaa nimeä Pääoma. Kukin päättäköön itse, onko historiallisiakin taustoja vilisevä nimi kirjalle nokkela veto vai ikävän säväyksen tuova. Mahdolliset ikävät säväykset ovat kuitenkin pian tiessään Corrado Mastantuonon tyylikkäästi toteutetun kansikuvan sekä johtosarjan Rahojen turvapaikka myötä. Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin sarja on julkaistu Taskarissa 76. Uusinta ei ole missään nimessä pahitteeksi, vaan se toimii loistavana lähtölaukauksena kokonaisuudelle. Sarjan rakenteesta voisi moni nykytekijä ottaa oppia. Juonessa riittää käänteitä eikä punoamisessa edetä selvimmän ja yksinkertaisimman ratkaisun kautta. Tarinan loppu on kuin viimeinen niitti Martinan legendaaristen kykyjen kunniakehyksille. Martinan näkemys Roopen hahmosta suoranaisine pahansuopuuksineen ja kieroiluineen ei tunnetusti ole lähellä Carl Barksin lämminsydämistä Roopea, mutta molemmat ovat yhtä rakastettavia. Siksi Martinan Roope on tärkeä näky juhlallisuuksissa.

Myös Rodolfo Ciminon Roope taitaa tarvittaessa pienen kieroilunkin, mutta ei yllä lähellekään Martinan Roopea. Romano Scarpan piirtämässä Perintöoikeudessa Roope jää hieman statistin rooliin ja ponnahtaa kunnolla esille vasta tarinan loppupuolella. Tämän johdosta Taskarissa 355 nähdyn sarjan nosto juhlakokoelmaan on hieman yllättävä veto. Suurempia surkutteluja ei ole tarpeen viritellä, sillä tarina on toimiva. 

Kuka juuri väitti, ettei Ciminon Roope yltäisi kieroilussa Martinan Roopen rinnalle? Ciminon käsikirjoittamassa sarjassa Roope-setä ja peltilehmät saituri osaa olla melkoisen ketku bisneskettu. Siitä huolimatta on tämänkin tarinan Roopella hivenen sellaista lämpöä, jota ei Martinan Roopelta herkästi löytäisi. Giovan Battista Carpin piirrokset ovat nautittavia, kuten yleensäkin. Käsikirjoituskin hipoo täydellisyyttä ja sitä voi pitää pienenä talouden oppituntina. Vuonna 1972 Aku Ankka -lehdessä lyhennettynä nähty tarina oli syytäkin saada Suomeen myös kokonaisena. 

Ciminolta on mukana vielä kaksi Suomessa ennen julkaisematonta sarjaa. Kuningas Midaan kultaisen kopsahduksen on piirtänyt Paolo Mottura. Sarja sijoittuu tämän uran alkupäähän ja se näkyy piirroksissa, mutta silti niissä on sellaista persoonallisuutta ja ilmeikkyyttä, ettei niistä voi kuin tykätä. Käsikirjoitus on Ciminon tyyliin klassisen vekkuli. Opuksen päättävän, Guido Scalan piirtämän sarjan Varrella virran suoritus on sen sijaan paljon heikompi. Sarjan juoni on höttöä ja Scalan piirrokset jäykkiä. 

Mainittujen lisäksi ainoa ennen julkaisematon pidempi sarja on Ennio Missaglian ja Carlo Limidon Kohtalokas sukellus. Se tuo kirjan sarjoista kenties selkeimmin esille Roopen lämmön ja hyväntahtoisuuden, mutta päälle liimatulla ja tönköllä tavalla. Moinen ei tietenkään ota toimiakseen. Paremman suorituksen hieman samalla teemalla tekevät Giorgio Salati ja Giorgio Cavazzano Joutenolemisen sietämättömässä keveydessä. Taskarissa 343 julkaistu sarja on lämminhenkinen ja samalla luontevasti toteutettu. Tavoiteltu lämpö ja mielihyvä tulevat hyvässä käsikirjoituksessa esiin itsestään eikä niitä tarvitse väkisin pusertaa. 

Massimo De Vitan sekä käsikirjoittama että piirtämä Uusi Ankkalinna on kirjan sisällöstä kummallisin julkaistava. Ihmettelyä ei synny suoraan tarinan juonesta. Sarja on hyvin laadittu ja toimiva. Konteksti sen sijaan ontuu pahemman kerran. Tarinassa Roope päätyy selkeästi sivuosaan ja on tarinassa hyvin passiivinen toimija, joka jää aktiivisempien toiminnan varaan. Tällainen juoni ei tunnu oikein soveliaalta nimenomaan Roopen hahmoa juhlistamaan tarkoitetussa julkaisussa. Tarina on julkaistu Roope-setä-lehdessä vuonna 2010. 

Kirjasta löytyy vielä kaksi sarjaa Enrico Faccinilta. Toinen niistä on ensijulkaisunsa Suomessa saava yksisivuinen Omanarvontunto. Vitsi ei lukeudu Faccinin nokkelimpiin. Roope-setä-lehdessä vuonna 2007 julkaistu sarja Pankkiirin uudet vaatteet taas on Faccinia parhaimmillaan. Hauskuus syntyy tarinassa monin eri tavoin: yksittäisistä vitseistä, hupaisista piirroksista yksityiskohtineen, hulvattomista sivuhahmoista sekä itse päähahmojen reaktioista. Kymmenen vuotta voi tuntua lyhyeltä ajalta uusintajulkaisulle, mutta tällaisissa tilanteissa aika tuntuu menettävän merkityksensä. 

Pääoma on oiva juhlapokkari Roopelle. Kirja on kokonaisuudessaan varsin laadukasta sarjakuvaa. Erittäin hyvät tarinat ovat enemmistössä, mikä on tietysti hyvä saldo. Sellaisia epäonnistumisia ei ole mukana, jotka laskisivat julkaisun arvokkuutta. Joillekin Rodolfo Ciminon edustus peräti neljässä sarjassa voi olla kummastuksen aihe, mutta tarinat olivat järkiään hyviä – sitä kirjan viimeistä lukuun ottamatta, mutta mukana olevien sarjojen suuri määrä lisää luonnollisesti todennäköisyyttä myös heikomman tuotoksen esiintymiselle. Legendat Scarpa, Carpi, De Vita ja Cavazzano ovat jokainen mukana, mutta heidän osuutensa ei ole niin dominoiva kuin takavuosina on usein ollut. Se ei ole missään nimessä mikään puute kirjalle. Legendoja ei ole syytä mihinkään hylätä, mutta on täysin perusteltua antaa näkyvyyttä myös muille tekijöille kuin vain pienelle joukolle sitä kirkkainta kärkeä. Miten muuten kärkiketjuihin voisi tulevaisuudessa kuvitella saatavan uusia nimiä?

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 455

Vaikka elokuun Taskari kantaa nimeä Puolisukeltaja, luonteeltaan se ei ole sitä. Sukellus pohjaa kohti kun ei jää puolikkaaksi, vaan nyt mennään suoraan syvimpiin vesiin, jonne valo ei ulotu. Taskari numero 455 on tarjonnaltaan surkein miesmuistiin. Jos ei halua pilata mahdollista lomaansa, kannattaa arvostelun ja myös kirjan itsensä lukeminen säästää myöhemmäksi. Jos taas sinulle riittää se, että hyllystäsi löytyvät vain parhaiksi valikoidut Taskarit, ei tämän liittämistä siihen kokoelmaan ole tarpeen miettiä. Jää odottamaan seuraavaa kuuta. 

Tarinat käydään vielä yksilöllisemminkin läpi, mutta meininki oli syytä paljastaa suoraan. Mitä sitä kiertelemään, jos tällaista kuraa eteen sattuu. Gorm Transgaardin ja Giorgio Cavazzanon johtosarja Pitkä, kumma kesä rytmittää jo selviä säveliä alkavalle tuomittujen marssille. Sarja on kamalaa, lässyttävää huttua. Masentavinta on se, että sarja on huono, mutta vielä huonompaa on luvassa. 

Äärimmäisen paha enne on myös se, että Enrico Faccini on täysin tavoistaan poiketen jäässä. Yksisivuinen Yksi, kaksi, kolme on vitsiltään niin kömpelö, että voi vain ihmetellä, onko tällaista tosiaan päässyt maailmalle Faccinin työpöydältä. Neroillekin sattuu huonoja päiviä. Sinänsä masentavaa on, että Faccinin harvinainen harhalaukaus sattuu juuri siihen kirjaan, jossa edes jonkinlainen pikku piristys olisi enemmän kuin paikallaan. 

Giorgio Figusin ja Roberto Marinin Mikki-sarja Delfiinien saari alkaa jo näyttää, missä tosiaan mennään. Tarina on ällöttävän teennäinen innottomalla juonella. Marinin jäykät ja ilmeettömät piirrokset kruunaavat asioiden surkean tolan. Miehelle sopii paremmin ankkojen piirtäminen. Seuraavan tarinan, lyhyeksi jäävän Yötyö miestä syö, idean olisi taas sopinut antaa jollekin muulle käsikirjoittajalle kuin Daniele Vesellalle. Hän tuhrii rangaistuslaukauksen, vaikka maalivahti on jäänyt pirtelölle. Juonen asetelma olisi antanut mahdollisuuksia vaikka minkälaisiin komediallisiin käänteisiin, mutta siitä huolimatta Vesella pakenee lähimmästä ulospääsystä. Luciano Milanon piirrokset eivät lohduta.

Sankarin monissa kasvoissa kätensä pääsevät likaamaan molemmat tekijät. Piirtäjä Nicola Tosolinin synti lienee tällä kertaa suurempi. Persoonallisuudella voi saada paljon anteeksi ja päästä pitkällekin, mutta Tosolinin viiva on paikoitellen sellaista, ettei tunne laisinkaan lukevansa Disney-sarjakuvaa. Kuvottavasti toteutetut Karhukoplan konnat ovat viimeinen pisara. Käsikirjoituksellakaan ei juhlita. Taitavana vitsiniekkana tunnetulle Fausto Vitalianolle on sattunut harvinaisen huono päivä, sillä tarina ei edes korjaa kurssiaan etenemisensä aikana. Sarjan ydin on ponnettomasti rakennettu eivätkä vitsit toimi sitten yhtään niiden vaikuttaessa väkisin päälle liimatuilta. 

Carlo Panaron käsikirjoitus tarinalle Mestarien sormus herättää toiveikkuutta aivan alussa, sillä sarjalle on sorvattu mielenkiintoinen historiallinen viitekehys. Se ei kuitenkaan kanna, kun Panaro päättääkin lähteä kuljettamaan tarinaa aivan eri tielle. Loppu onkin sitten jo puhki kulutetuilla sanoilla kuvailtava: kuvottava, ällöttävä, kömpelö,… Giada Perrissinotton piirroksetkaan eivät tässä toimi. 

Edes kovat otteet eivät kirjaa enää pelasta. Massimiliano Valentini ja Ettore Gula yrittävät tarinassaan Tapaus Kultasanta Rankku Kanuunan ja Touhon kera, mutta epäonnistuvat. Sarjan huumori on niin intohimotonta ja lepsusti ideoitua, ettei se vain voi toimia. Marco Gervasion Säteen sokaisemassa huumori rakentuu Eka Vekaran paremmasta toiveita herättävien lemmentaitojen varaan. Disney-sarjakuvassa on aina riskiveto rakentaa tarina vain tämän vitsin varaan. Palkkiota ei seuraa tälläkään kertaa.

Augusto Macchetton ja Carlo Limidon Muinaisen maissin mysteerissä yritetään vielä uudelleen pienen historiallisen viitekehyksen kera. Samanlaista kikkaa kokeili kirjassa aiemmin Carlo Panaro Mestarien sormuksessa. Metsään mentiin silloin ja sinne päädytään myös nyt. Imelyys on avainsana sarjan äklöttävyydelle. 

Harvoin Ankkaa lukiessaan saa huokaista helpotuksesta, kun on viimeisen sarjan aika, mutta nyt on moisellekin ihmeelle paikka. Alessandro Sistin ja Stefano Intinin Risto Viikari ja Projekti Pikiankka ei kirjaa pelasta. Mitenkäs se siinä onnistuisikaan, kun se itsekin on epämieluisa tekele? Kuten edeltäneessä sarjassa, tässäkin sorrutaan imelyyteen. Lisäksi sarjaa vaivaa paha tarkoituksen puute, mikä saa kaiken vaikuttamaan väkisin väännetyltä. Se ei ole koskaan hyvä asia.

Elokuun Taskari on usein ollut vahvasti lomatunnelmissa kulkeva kokooma. Suomessa lomat lähenevät elokuun alussa kirjan ilmestyessä jo loppuaan, mutta Keski-Euroopassa elokuu on yleinen lomakuukausi. Loma-aikojen Taskarit ovat niin usein olleet sellaisia leppoisia, hyvän mielen tuottavien tarinoiden julkaisualustoja, että mielikuva ja sitä myöten odotukset uusia kirjoja kohtaan ovat samanlaiset. Se ei tunnu edes liikaa vaaditulta. 

Puolisukeltaja pettää pahoin tämän mukavan perinteen. Kirjaa ei kehtaa suositella kenellekään. On sangen harvinaista todistaa tapausta, jossa ei tunnu olevan mitään hyvää. Yksikään tarina ei saa ruusuja. Risuja jaettiin niin paljon, että talvivarasto pitää täyttää uudelleen. Jos jotain positiivista tästä voi poimia, on se, että suunta voi tämän jälkeen olla vain ylöspäin. Pahempi pohjanoteeraus rikkoisi jo fysiikan lakeja vastaan. Syyskuun Reissumiehen kansi on sekin kuin lomatunnelmaisesta Taskarista. Sehän vaikuttaa täydelliseltä paikalta paikolle.

Arvostelu: Roope-setä 450

Enrico Faccinin platinanumeroa on odotettu kuin kuuta nousevaa ja viimeinkin se on käsillä. Faccinin kutsuminen mykän komiikan mestariksi on toimitukselta osuvaa, vaikka eivät miehen taidot siihen rajaudukaan, kuten lehden sisältökin osoittaa. Sanattoman huumorin viljelijänä hän on kuitenkin niin Disney-sarjakuvan saralla kuin laajemminkin katsottuna täysin omaa laatuaan. 

Numero alkaa Faccinin uran läpikatsauksella. Hienoa on, että tämän esittelyn lisäksi lehteen on saatu mukaan myös taiteilijan itsensä omia kommentteja. Ne ovat Disney-sarjakuvantekijöiltä harvinaista herkkua ja platinanumerot ovat sellaiselle juuri otollinen alusta. 

Lehden ensimmäinen sarjakuva on samalla Enrico Faccinin ensimmäinen tarina. Vuodelta 1989 oleva Rokilla rikkauksiin ei luonnollisesti ole mikään klassikkojen klassikko eikä sitä todennäköisesti tunnistaisi Faccinin tuotokseksi, jos tietoa siitä ei olisi. Tarinassa ei ole sitä absurdia hulluttelua, jota Faccinin komedioilta on myöhemmin totuttu näkemään. Se on pikemminkin hyvin perinteinen mukava pikku hupailu. Piirroksiinsakaan Faccini ei ole vielä omaa tyyliään löytänyt, mutta kyseessä on tosiaan hänen ensimmäinen sarjansa. Se muistettaessa täytyy todeta, että siihen nähden tarina on varsin sujuva kokonaisuus. Joka tapauksessa tämän Suomessa aiemmin julkaisemattoman debyytin poimiminen platinanumeroon mukaan on toimitukselta sellainen teko, joita näissä tilanteissa täytyykin tehdä. 

Seuraavan sarjan myötä siirrytään kymmenen vuotta eteenpäin. Tarinassa Varo mitä toivot Faracin piirrostyyli on jo tunnistettavissa, joskaan vielä ei ole saavutettu tyylin huippua. Käsikirjoitus lyhyelle jutulle on toisen kelpo komedianikkarin Tito Faracin työtä. Ajankohta on Faracille vielä varhainen eikä jutussa päästä oikein mihinkään. Myöhemmin lehden sivuilla hypätään vielä toinen tasavuosikymmen eteenpäin kokonaan Faccinin tekemään sarjaan Hengen voitto. Sen teema on sama, mutta toteutus on täydellistä Faccinia eli sitä luokkaa, että varhaisemmalle tekeleelle jää kuriositeetin rooli. Sarjojen myötä lehden sisälle syntyy mielenkiintoinen vertailukohta. 

Lehdessä nähtävä Lahjapulma on siinä mielessä hyvä valinta numeroon, että sen myötä nähdään, miten Faccinilta on sujunut hiiriuniversumin puolella piipahtaminen varhaisemmassa vaiheessa tämän uraa, tässä tapauksessa vuonna 2003. Sujuvathan herralta myös hiiret, Hessu ja kumppanit, mutta kyllä Faccinin ankoissa on aina ollut enemmän ruutia. Käsikirjoitukseltaan sarja on lehden heikoin, sillä Sergio Tulipanon viritelmä on täysin ennalta arvattavissa. 

Viimeiset kilu-kilut on lehden pidemmistä sarjoista oikeastaan ainoa Faccinille tyypillinen tarina tarkoittaen sitä, ettei siihen liity mitään sellaista erikoista, joka tekisi siitä tämän uralla ainutlaatuisen tai ainakin poikkeuksellisen. Tarinan nimestä voinee jo sen päätellä ja toimituskin sen mainitsee, että sarja on kunnianosoitus Romano Scarpalle ja tämän klassikolle Viimeinen kulu-kulu. Faccinin kunnianosoituksesta tekee entistäkin kunniallisemman se, että sarja on kaikesta huolimatta täysin oma, itsenäinen teoksensa, mitä Faccinin kuuluisa omaperäisyys vain korostaa. Tarinaa lukiessaan voi vain ihaillen ihmetellä sitä taidon ja mielikuvituksen määrää, mikä Faccinilla on. Vaikka hänen täysin uniikit ideansa ovat välillä kuin toisesta maailmasta, saa hän silti aina aikaan järkevän, ymmärrettävän ja ennen kaikkea hauskan tarinan. 

Lehden erikoisin ja kaikilta osin poikkeuksellisin tarjonta on säästetty lopuksi. Synkkäsolan arvoitus on samalla lehden uusin tarina, sillä se on vuodelta 2013. Toimitusta lainaten ”tarina paljastaa lukijalle myös hulluttelija-Faccinin vakavamman, synkeämmän puolen.” Sitä se totisesti tekee, mutta ei hätää, sarja on edelleen tunnistettavissa aidoksi Facciniksi. On vain silkka ilo havaita vielä vuosien jälkeen Faccinista yhä monipuolisempia, mutta yhtä taidokkaita piirteitä. Sarja todistaa paitsi Faccinin kyvyn antautua absurdin huumorin lisäksi täydellisesti tummasävyisemmän maailman vietäväksi myös hänen suurenmoisen kehityksensä hiiriuniversumin loihtimisen taitajana. Vertailua voi jälleen halutessaan tehdä Synkkäsolan arvoituksen ja Lahjapulman välillä. 

Pitkien sarjojen ja useamman sivun vitsinvääntämisten lisäksi lehdestä löytyy vielä niiden väliin ripoteltuina Faccinin yksisivuisia. Ne ovat olennainen, merkittävä ja rakastettava osa Faccinin tuotantoa ja olisikin ollut huutava vääryys, jos niitä ei olisi ollut mukana. Vielä niiden lisäksi sivujen kätköistä löytyy varsin tyylikäs kuvitus Pariisin Disneylandin 20-vuotisjuhlalle. Kaikki 132 sivua kannattaa todella käydä tarkoin läpi, huolella jälkeä tutkaillen ja teksteihin paneutuen. 

Ei siitä tainnut missään vaiheessa olla epäilystäkään, etteikö Faccini-platinanumero olisi onnistunut kokonaisuus. Huonon Faccini-kokooman koostaminen olisi vaikeaa, koska Faccinilta ei juuri huonoja sarjoja näe. Ainoa, missä voisi mennä vikaan, olisi paketin kasaaminen niin, ettei siitä muodostuisi monipuolista kokonaisuutta, joka laajasti esittelee ansioitunutta tekijäänsä. Tähän miinaan ei platinanumerossa astuta. Faccinin uran läpikäyminen on toteutettu ilahduttavan monipuolisesti. Koluamattomia nurkkia ei voi väittää jäävän. 

Rehellisyyden nimissä on muistettava, että lehteen sisältyi kaksi sarjaa, joiden käsikirjoitus ei tyydyttänyt. Ei ole sattumaa, että kyseiset sarjat olivat sisällöstä juuri ne, jotka eivät olleet Faccinin käsikirjoittamia. Näidenkin sarjojen julkaisu oli kuitenkin hyväksi, sillä niillä oli annettavanaan arvokas opetus Faccinin kyvykkyydestä. Vaikka käsikirjoitukset eivät olleet vahvoja ja vaikka Faccini ei ollut kummassakaan tapauksessa vielä täydessä iskussa tyyliltään, olivat tarinat mieluisaa makusteltavaa. Faccinin ansiosta.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 453

Kesä on koittanut ja Grillihullut astuu päivänvaloon. Johtosarja Naurettavat nakit jatkaa Andrea Frecceron kannen aloittamalla lihaisalla teemalla. Gorm Transgaardin ja Massimo Fecchin sarja ei ole sitä tyypillisintä Egmont-tuotantoa, mitä Taskarien sivuilla on varsinkin johtosarjoina totuttu näkemään. Vaikka sarjat harvoin ovatkaan olleet kovin vakavamielisiä tai synkkäsävyisiä, on niiden painopiste ollut pelkän komedian sijasta toiminnassa ja seikkailullisuudessa. Naurettavat nakit on puhdasta hupailua, jonka maku on saatu juuri oikein toimivaksi. Näin kypsytetyt pidemmät vitsisarjat ovat jatkossakin tervetulleita. 

Hieman tavanomaisesta poikkeavampaa hupailua on myös seuraavassa sarjassa, Monica Manzonin ja Massimo De Vitan Surkuhupaisassa Superhiiressä. Monien lukijoiden toive saattaa tässä tarinassa toteutua, sillä kerrankin täydellisenä ja kaikessa onnistuvana pidetty Mikki on kommellusten kohteena. Asetelma on raikas ja myös tervetullut. Tarinakin on toimiessaan miellyttävää luettavaa. Tällaistakin voisi nähdä jatkossa lisää, vaikkakin vaarana on, että toisto syö hyvältä ajatukselta sen parhaan terän pois. 

Stefano Ambrosion ja Giampaolo Soldatin Aattomikstuuran ainoa huomionarvoinen asia on Millan apulaisen Vilperin esiintyminen. Harvinainen hahmo on nähty Suomessa ainakin kerran aikaisemmin, Taskarissa 271. Lisäarvoa sinänsä hahmo ei ole tarinoilleen kyennyt tuomaan. Myös Carlo Panaron ja Michele Mazzonin Roope-setä ja tähdellinen kulta jää ansioiltaan vähäiseksi. Pikaisessa läpijuoksussa on tunnuttu haettavan mallia Rodolfo Ciminon keksimistä kummallisista kansoista, mutta Cimino pystyi yleensä antamaan sarjoillaan lukijoille jotain enemmän. Panaro ei siihen tässä tapauksessa kykene. 

Taskari pitää sisällään muutaman hupijutun, jotka eivät missään nimessä mestariteosten joukkoon nouse, mutta pystyvät oikeuttamaan asemansa sisällysluettelossa ja tarjoamaan viihdytystä. Carmelo Gozzon ja Salvatore Deianan Taiteen monet kasvot on näistä ensimmäinen. Sen juonikuvio on klassinen eikä se jää pyörimään yhtään pidemmäksi aikaa kuin aihetta on. Myös Fabio Michelinin ja Marco Palazzin tarinan Taikavillan tenho juonessa on klassisia piirteitä kerrakseen, joita siinä toimivalla tavalla toteutetaan. Parhaaksi pyristelee kuitenkin Roberto Moscaton ja Alessia Martusciellon mukavan hessumaisen absurdi Takuuvarmat kaupat. Käsikirjoitus on siinä napakymppi. Jos johonkin parannettavaa jää, niin piirroksiin. 

Yksi hupijuttu löytyy vielä, mutta sen ansiot ovat edellä mainittua kolmikkoa korkeammalla tasolla. Tekniikan ihmemaassa on itsensä Enrico Faccinin sarja. Julkaisu nostattaa edelleen nälkää ensi kuun Roope-sedän Faccini-platinanumeroa varten. Faccinista lienee jo lähes kaikki kehut ja superlatiivit käytetty, mutta niille on taas aihetta. Jo tarinan idea on niin omaperäinen, että tuskinpa kukaan muu kuin Faccini sellaista olisi saanut päähänsä ja vieläpä alkanut toteuttaa sitä tutun mestarilliseen tapaansa. 

Nino Russon ja Danilo Barozzin lyhykäinen Opettavainen vierailu on ennalta-arvattavuudessaan, tylsyydessään ja paikoittaisessa epämiellyttävässä pöhköydessään paha floppi. Flopiksi ei sen sijaan voi sanoa kirjan päättävää tarinaa, jossa aiemmin Taskarin sivuilla epäonnistunut Carlo Panaro pääsee puhdistamaan kasvonsa mitä mainioimmalla tavalla. Stefano Zanchin piirtämä Salaisuuksien linna on yllättävä Taikaviitta-tarina. Yllättävä siinä mielessä, että se on uusi tarina modernilla toteutuksella nuorempien sukupolvien tekijöiltä ja silti siitä huokuu vanhan kunnon Taikaviitta-jutun tunnelmaa. En pysty edes muistamaan, milloin viimeksi olisin vastaavaan törmännyt eli harvinaislaatuisesta herkusta on kyse. Kunpa Taikaviitan kanssa päästäisiin useamminkin näihin tunnelmiin.

Grillihullut on yllättävän hyvä Taskari. Etukäteen se ei näytä tarjoavan kovinkaan kummoista kattausta, mutta parastahan on se, kun ennakko-oletukset pettävät. Mestariteoksien ja tulevien klassikoiden litaniasta ei sentään ole kyse, mutta ainakin tehtävänsä kesäisenä lukemistona kirja täyttää oikein hyvin ja siltä osin tavanomaiset kriteerit selvästi peitoten. Hyvin kypsytetty makupala osoittautuu tuhdimmaksi elämykseksi ja vie takuuvarmasti nälän pois – herättääkseen sen pian terveellä tavalla uudelleen.