Arvostelu: Roope-setä 454

Roope-sedän joulukuisesta 454. numerosta ei historian siipien havinaa puutu. Numero on Roope-sedän hahmon 70-vuotisjuhlanumero ja mikä vielä historiallisempaa, lehden viimeiseksi jäävä numero. Visukintun syntymäpäivä hoidetaan lehden toimituksellisissa osissa heti kättelyssä alta pois. Juhlasta löytyy toki maininta jo kannesta ja lisäksi kitupiikin syntyhistoria valaistaan erittäin tiiviissä muodossa ensimmäisellä sisäsivulla. Informatiivisista osioista Päivän pamaus keskittyy Roope-setä-lehden historiaan. 

Merkkipäiväjuhlaa vietetään suorastaan asiaankuuluvasti myös sarjakuvasisällön puolella. Johtosarja on vuosikymmenen takaisille Roopen 60-vuotiskemuille laadittu. Carlo Panaron käsikirjoittama Ajan pyörteissä tuo juonikuviollaan selkeästi mieleen Don Rosan Ensilantin tarinan. Molemmissa sarjoissa Milla Magia pyrähtää menneisyyteen näpistämään ensilanttia nuoremmalta Roopelta. Rosan versiossa aikamatka suuntautui aina Roopen lapsuuteen ja ensilantin ansaitsemiseen asti, Panaro vie Millan ja lukijan Klondiken kultaryntäyksen aikoihin. Tarinoita yhdistää sekin, että kummassakin Milla päätyy samaan lopputulokseen. 

Panaron ja piirtäjä Paolo De Lorenzin tuotos on mielenkiintoista luettavaa ja se vertautuu väkisinkin Rosan sarjaan. Kuten tällaisissa tilanteissa tuppaa käymään, ei Rosalle lyödä noin vain vertoja. Juonikuvio on tietysti äärimmäisen herkullinen, mutta siitä ei tälle tarinalle tekijöineen voi oikein suoda pisteitä, sillä malli on selvästi otettu Rosalta. Liiallisella pastissilla ei pitkälle pötkitä. Parempia vaihtoehtoja kunnianosoituksille ovat jatko-osat klassikoille, millä saralla Rosakin on kunnostautunut. Rosan Ensilantin tarina julkaistiin muuten aivan vastikään uusintana Aku Ankan numerossa 47/2017, mikä oikeastaan lisää entisestään tehtyjen tarinavalintojen erikoisuuttakin. 

Johtosarjan lisäksi Carlo Panaro on käsikirjoittaja pitkin vuotta jatkuneen Suuren pokaalijahdin takana. Viimeiseen osaan eli Loppukiriin on piirtäjäksi päätynyt Giampaolo Soldati. Seitsenosaisen tarinasarjan kulku on tullut arvosteluissa järkiään lytätyksi eikä päätös tee poikkeusta. Voisi kuvitella, että viimeinkin tapahtuva loppu olisi helpotus, mutta surullisesti se onkin kuin viimeinen karhunpalvelus kaikille. Helpotusta ei oikein tuo, että Roope-sedän juhlavuosi ja lehden viimeinen ilmestymisvuosi kului merkittäviltä osin alusta alkaen floppaamaan tuomitun tarinasarjan julkaisemiseen. Tapahtuneelle ei enää mitään voi eikä sarjan katkaiseminenkaan kesken ollut ideaalinen saati realistinen vaihtoehto. Sarjan loppua ja vihoviimeistä ruutua voisi pitää sopivana vetona lehden viimeiseen numeroon, mutta tarinoiden laadun pysyessä mielessä ei iloa moisesta synny.

Roope-setä-lehden perinteisiksi vuosien aikana muodostuneet In English - ja dekkaripähkinäosiotkin ovat kuin viimeisen numeron kunniaksi tavanomaista mielenkiintoisempia. Per Hedmanin ja Miguelin dekkaripähkinässä ei muuta erikoisempaa ole kuin se, että mysteeri on venytetty kolmeen sivuun – mikä sekään ei tietenkään ainutlaatuista ole. Englanninkielinen vitsisarja taas on oikea harvinaisuus, sillä siinä nähdään Massimo De Vitan piirtämiä ankkoja tältä vuosituhannelta. De Vita on tunnetusti luopunut hyvin pitkälle Ankka-sarjojen piirtämisestä eikä niitä löydy 2000-luvun puolelta kuin kourallinen. Käsikirjoittaja Massimo Marconin kanssa hän on tehnyt tällaisia yksisivuisia pienen joukon.

Lehden ja samalla Roope-sedän historian viimeinen pitkä sarja on Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin klassikoksi nimetty sarja Cumulus cumitus vuodelta 1979. Tekijät ovat tietysti kiistämättömiä legendoja molemmat, mutta kaikki legendojenkaan käsistä ja aivosopukoista lähtevä ei aina klassista ole. Tarina on varsin hauska ja nokkela ja se on ilo lukea, muttei niin mahtavista elämyksistä sentään päästä puhumaan, että hyvää sarjaa ylempiin kasteihin sitä voitaisiin luokitella. Hyvä on ja keskiverron yläpuolella ollaan, muttei Disney-sarjakuvajulkaisujen tilanne onneksi niin surullinen ole, että tällaisessa tilanteessa olisi syytä tehdä kärrynpyöriä. Erityismaininnan ansaitsevat käännös- ja toimitustyön puurtajat, jotka ovat laittaneet tarinan ensimmäisillä sivuilla Akun puhekuplia riemukkaasti kohdilleen.

Lehden vihoviimeiseksi sarjaksi jää takakannesta löytyvä Giorgio Salatin ja Daniela Vetron Pikku-Aku-vitsi Täydellinen suunnitelma, joka englanninkielisen vitsisarjan ja dekkaripähkinän ohella saa edustaa myös jouluista sisältöä. Tämän viimeisen pikku sarjan myötä päällimmäiseksi jäävä tunnelma kuvastaa myös koko numerosta jäävää mielialaa. Se on hämmentynyt. Tässäkö se oli? Roope-setä-lehden historian viimeinen numero. Suuret kirjat kääntyvät eikä tämän ihmeellisempää saatu aikaiseksi. Numero on kuin suoraan laajasta rivistä satunnaisotannalla valittava tavallinen numero. 

On lehden päättymisen aika, on sen päähahmon juhlan aika ja on vielä joulun aikakin. Kieltämättä jokainen näistä elementeistä on lehdessä tavalla tai toisella esillä, mutta ei niistä mihinkään saa kunnolla otetta. Päätösjuhlat ja haikeiden hyvästien jättäminen jäävät pannukakuksi. Lukijalla oli syytä odottaa satsauksia sisältöön niin sarjakuvan kuin toimituksellisuuden osalta. Kyseeseen olisi ehdottomasti tullut myös tavallista paksumman numeron laatiminen. Se on ollut käytäntönä jo pelkästään hahmon juhlan ollessa kyseessä. Nyt siihen olisi ollut syytä moninkertaisesti. 

Hyvästit Roope-setä-lehdelle eivät ole sellaiset kuin lehden voi katsoa ansainneen ja jollaiseen olisi ollut ehdottomasti syytä. Tämän ei pidä kuitenkaan antaa liikaa syödä. Muistot jäävät elämään eivätkä vuosien varrella karttuneet lehtirivit, -pinot ja kasat häviä minnekään. On aika antaa tilaa uudelle sekä aito mahdollisuus sille lunastaa paikkansa. Ensimmäinen DuckTalesin numero ilmestyy vielä tämän kuun aikana ja Roope-sedän kanssa tuttuun tapaan se saa osakseen arvostelun. Viimeinen sana ei lopulta olekaan ”loppu”. Se on ”jatkuu”!

Arvostelu: Roope-setä 451

Elokuun Roope-setä-lehti on viimekuisen Enrico Faccini -platinanumeron jälkeen jälleen niin sanotusti normaalin päiväjärjestyksen mukainen. Pitkinä sarjoina ovat klassikoksi nimetty sarja vuodelta 1976, Suuren pokaalijahdin viides osa, Karhukopla-juttu sekä Heshukka-sarja. 

Mainittu klassikko on Alfredo Castellin ja Massimo De Vitan Raha ei tule pahan luo. Jos sarjasta jotenkin klassikon saisi tehtyä, tapahtuisi se ehdottomasti De Vitan piirrosten välityksellä. Käsikirjoitus tarinalle ei kuitenkaan ole sellainen, että fanfaareja olisi tarpeen soitella. Tarina on hyvä ja ilo lukea, mutta siinä se. Jälkipolville ei tästä kokemuksesta kerrottavaa oikein jää. 

 

Sarjan jälkeen sijoitetussa Päivän pamauksessa tarina rinnastetaan Carl Barksin klassikoiden klassikkoon Ovela Roope-setä. Täytyy myöntää, ettei Barksin sarja tarinaa lukiessa pyörinyt mielessä, mutta jälkikäteen lainaaminen on todettavissa selvänä tapauksena. Barksille ei tietenkään lyödä vertoja, mutta on sitä pahempiakin pastisseja nähty. Barksin ja muiden vanhojen mestareiden eriasteinen apinointi on Disney-sarjakuvassa väistämätöntä ja yleensä varsin tahatonta ja suorastaan luonnollista. Tässä tarinassa ollaan menty täysin tietoisella tiellä eteenpäin. Suorakätistä tuomiota on toiminnasta turha jaella. Tällaistakin on mielenkiintoista nähdä eikä tämä yritys mainitusti niin huono ollut, että vatsapulveria tarvittaisiin. 

Suuri pokaalijahti on edennyt vuoden mittaan epäonnisissa merkeissä niin tarinasarjan hahmojen kuin lukijoidenkin kannalta. Kaikki osat ovat tulleet järkiään lytätyiksi. Tässä viidennessä yrityksessä Onnenpotkuja vuorossa on Hannu ja lajina jalkapallo. Alkupanokset ovat Carlo Panarolle ja Ettore Gulalle varsin suotuisat, mutta niin vain tämäkin homma sössitään. Hyvä teema heitetään aivan hukkaan sarjan ollessa täysin kökkö. Jahtia seuratessa sydän itkee vuolaana verta tietäessään, kuinka monta sivua mokomaan tuhlataan juhlavuoden lehdistä. 

Mikä tahansa tuntuu paremmalta Suuren pokaalijahdin jälkeen. Resepti toimii myös tarinan Yksi lensi yli karhunpesän kohdalla. Muuten hyvin keskinkertainen juttu ei herättäisi oikein minkäänlaisia tuntoja, mutta nyt, oikein sijoitettuna Alessandro Sistin ja Giada Perissinotton tuotos on kuin pieni helpotus epätoivon alhossa. Sarjan keskinkertaisuus puskee kuitenkin niin voimakkaasti esille, ettei harhaa pääse syntymään eikä tarinalle ole luvassa kummoisia pisteitä. 

Bruno Ennan ja Marco Mazzarellon Heshukka-sarjassa Suden yö toistuvat hyviksi todetut X-Mickey-universumin elementit. Tarina on juoneltaan toiminnallinen ja jännityselementtejä täynnään, mutta huumoria ei ole unohdettu. Kaava toimii tälläkin kertaa. Roberto Vianin piirrosten ylivertaista taidokkuutta X-Mickeyn parissa on tullut ylistettyä aina universumiin sijoittuvia tarinoita julkaistaessa. Viania ei Mazzarellokaan vedä alas valtaistuimelta, mutta samaan saliin hänkin voi täysin oikeutetusti astua. Piirroksissa on nimittäin sellaista tunnelmaa, ettei tarinan aikana pääse tulemaan ikävä Viania.

Yksi lehden yksisivuisista on vielä nostettava esiin valitettavasti negatiivisessa mielessä. Takakannessa oleva Carlo Panaron ja Lucio Leonin Lähtölaskenta on harvinaisen hölmön vitsin varaan laadittu. Kiireissäänkö tuottelias Panaro näin onnettoman tekeleen on ylös kynäillyt ja lähettänyt tuotantoon?

Elokuun Roope-sedässä ei juhlatorvia töräytellä. Heshukka synnytti oman, mainion tunnelmansa eikä klassikkokaan kitkerä pala ollut nautittavaksi, mutta tähtinumeroa tästä ei saa. Rimanalitukset ja paremmat suoritukset tasapainottavat tilanteen varsin keskiverroksi. Tällaisessa tilanteessa jäädään vain odottamaan uuden madon pistämistä koukkuun.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 51

Aku Ankan taskukirjan teemanumeron 51 pääosassa on itseoikeutetusti 70-vuotisjuhliaan viettävä Roope-setä. Visukintun juhlaopus ilmestyi hieman varkain, sillä juhlan paikkaa odottaisi luonnostaan loppuvuodelle, suorittihan Roope debyyttinsä tarinassa Joulu Karhuvuorella. Toisaalta paikallaan on sekin, että juhlinta ulottuisi koko vuodelle. Melko hiljaista tänä vuonna on vielä ollut, mutta ehkäpä meno lähtee tästä. Roope-teemanumeron ilmestymistä nyt puoltaa sekin fakta, että teema-Taskareita ilmestyy tänä vuonna enää yksi ja se paikka on varattu perinteiselle jouluteemalle. Tosin vuonna 2013 jouluteeman jälkeen ilmestyi vielä yksi numero marraskuussa (36, Minä, robotti), mutta tuolloin kirjoja tulikin vuoden aikana peräti kuusi. Sen jälkeen vuosittainen määrä on vakiintunut neljään.

Kitupiikin juhlanumero kantaa nimeä Pääoma. Kukin päättäköön itse, onko historiallisiakin taustoja vilisevä nimi kirjalle nokkela veto vai ikävän säväyksen tuova. Mahdolliset ikävät säväykset ovat kuitenkin pian tiessään Corrado Mastantuonon tyylikkäästi toteutetun kansikuvan sekä johtosarjan Rahojen turvapaikka myötä. Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin sarja on julkaistu Taskarissa 76. Uusinta ei ole missään nimessä pahitteeksi, vaan se toimii loistavana lähtölaukauksena kokonaisuudelle. Sarjan rakenteesta voisi moni nykytekijä ottaa oppia. Juonessa riittää käänteitä eikä punoamisessa edetä selvimmän ja yksinkertaisimman ratkaisun kautta. Tarinan loppu on kuin viimeinen niitti Martinan legendaaristen kykyjen kunniakehyksille. Martinan näkemys Roopen hahmosta suoranaisine pahansuopuuksineen ja kieroiluineen ei tunnetusti ole lähellä Carl Barksin lämminsydämistä Roopea, mutta molemmat ovat yhtä rakastettavia. Siksi Martinan Roope on tärkeä näky juhlallisuuksissa.

Myös Rodolfo Ciminon Roope taitaa tarvittaessa pienen kieroilunkin, mutta ei yllä lähellekään Martinan Roopea. Romano Scarpan piirtämässä Perintöoikeudessa Roope jää hieman statistin rooliin ja ponnahtaa kunnolla esille vasta tarinan loppupuolella. Tämän johdosta Taskarissa 355 nähdyn sarjan nosto juhlakokoelmaan on hieman yllättävä veto. Suurempia surkutteluja ei ole tarpeen viritellä, sillä tarina on toimiva. 

Kuka juuri väitti, ettei Ciminon Roope yltäisi kieroilussa Martinan Roopen rinnalle? Ciminon käsikirjoittamassa sarjassa Roope-setä ja peltilehmät saituri osaa olla melkoisen ketku bisneskettu. Siitä huolimatta on tämänkin tarinan Roopella hivenen sellaista lämpöä, jota ei Martinan Roopelta herkästi löytäisi. Giovan Battista Carpin piirrokset ovat nautittavia, kuten yleensäkin. Käsikirjoituskin hipoo täydellisyyttä ja sitä voi pitää pienenä talouden oppituntina. Vuonna 1972 Aku Ankka -lehdessä lyhennettynä nähty tarina oli syytäkin saada Suomeen myös kokonaisena. 

Ciminolta on mukana vielä kaksi Suomessa ennen julkaisematonta sarjaa. Kuningas Midaan kultaisen kopsahduksen on piirtänyt Paolo Mottura. Sarja sijoittuu tämän uran alkupäähän ja se näkyy piirroksissa, mutta silti niissä on sellaista persoonallisuutta ja ilmeikkyyttä, ettei niistä voi kuin tykätä. Käsikirjoitus on Ciminon tyyliin klassisen vekkuli. Opuksen päättävän, Guido Scalan piirtämän sarjan Varrella virran suoritus on sen sijaan paljon heikompi. Sarjan juoni on höttöä ja Scalan piirrokset jäykkiä. 

Mainittujen lisäksi ainoa ennen julkaisematon pidempi sarja on Ennio Missaglian ja Carlo Limidon Kohtalokas sukellus. Se tuo kirjan sarjoista kenties selkeimmin esille Roopen lämmön ja hyväntahtoisuuden, mutta päälle liimatulla ja tönköllä tavalla. Moinen ei tietenkään ota toimiakseen. Paremman suorituksen hieman samalla teemalla tekevät Giorgio Salati ja Giorgio Cavazzano Joutenolemisen sietämättömässä keveydessä. Taskarissa 343 julkaistu sarja on lämminhenkinen ja samalla luontevasti toteutettu. Tavoiteltu lämpö ja mielihyvä tulevat hyvässä käsikirjoituksessa esiin itsestään eikä niitä tarvitse väkisin pusertaa. 

Massimo De Vitan sekä käsikirjoittama että piirtämä Uusi Ankkalinna on kirjan sisällöstä kummallisin julkaistava. Ihmettelyä ei synny suoraan tarinan juonesta. Sarja on hyvin laadittu ja toimiva. Konteksti sen sijaan ontuu pahemman kerran. Tarinassa Roope päätyy selkeästi sivuosaan ja on tarinassa hyvin passiivinen toimija, joka jää aktiivisempien toiminnan varaan. Tällainen juoni ei tunnu oikein soveliaalta nimenomaan Roopen hahmoa juhlistamaan tarkoitetussa julkaisussa. Tarina on julkaistu Roope-setä-lehdessä vuonna 2010. 

Kirjasta löytyy vielä kaksi sarjaa Enrico Faccinilta. Toinen niistä on ensijulkaisunsa Suomessa saava yksisivuinen Omanarvontunto. Vitsi ei lukeudu Faccinin nokkelimpiin. Roope-setä-lehdessä vuonna 2007 julkaistu sarja Pankkiirin uudet vaatteet taas on Faccinia parhaimmillaan. Hauskuus syntyy tarinassa monin eri tavoin: yksittäisistä vitseistä, hupaisista piirroksista yksityiskohtineen, hulvattomista sivuhahmoista sekä itse päähahmojen reaktioista. Kymmenen vuotta voi tuntua lyhyeltä ajalta uusintajulkaisulle, mutta tällaisissa tilanteissa aika tuntuu menettävän merkityksensä. 

Pääoma on oiva juhlapokkari Roopelle. Kirja on kokonaisuudessaan varsin laadukasta sarjakuvaa. Erittäin hyvät tarinat ovat enemmistössä, mikä on tietysti hyvä saldo. Sellaisia epäonnistumisia ei ole mukana, jotka laskisivat julkaisun arvokkuutta. Joillekin Rodolfo Ciminon edustus peräti neljässä sarjassa voi olla kummastuksen aihe, mutta tarinat olivat järkiään hyviä – sitä kirjan viimeistä lukuun ottamatta, mutta mukana olevien sarjojen suuri määrä lisää luonnollisesti todennäköisyyttä myös heikomman tuotoksen esiintymiselle. Legendat Scarpa, Carpi, De Vita ja Cavazzano ovat jokainen mukana, mutta heidän osuutensa ei ole niin dominoiva kuin takavuosina on usein ollut. Se ei ole missään nimessä mikään puute kirjalle. Legendoja ei ole syytä mihinkään hylätä, mutta on täysin perusteltua antaa näkyvyyttä myös muille tekijöille kuin vain pienelle joukolle sitä kirkkainta kärkeä. Miten muuten kärkiketjuihin voisi tulevaisuudessa kuvitella saatavan uusia nimiä?

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 453

Kesä on koittanut ja Grillihullut astuu päivänvaloon. Johtosarja Naurettavat nakit jatkaa Andrea Frecceron kannen aloittamalla lihaisalla teemalla. Gorm Transgaardin ja Massimo Fecchin sarja ei ole sitä tyypillisintä Egmont-tuotantoa, mitä Taskarien sivuilla on varsinkin johtosarjoina totuttu näkemään. Vaikka sarjat harvoin ovatkaan olleet kovin vakavamielisiä tai synkkäsävyisiä, on niiden painopiste ollut pelkän komedian sijasta toiminnassa ja seikkailullisuudessa. Naurettavat nakit on puhdasta hupailua, jonka maku on saatu juuri oikein toimivaksi. Näin kypsytetyt pidemmät vitsisarjat ovat jatkossakin tervetulleita. 

Hieman tavanomaisesta poikkeavampaa hupailua on myös seuraavassa sarjassa, Monica Manzonin ja Massimo De Vitan Surkuhupaisassa Superhiiressä. Monien lukijoiden toive saattaa tässä tarinassa toteutua, sillä kerrankin täydellisenä ja kaikessa onnistuvana pidetty Mikki on kommellusten kohteena. Asetelma on raikas ja myös tervetullut. Tarinakin on toimiessaan miellyttävää luettavaa. Tällaistakin voisi nähdä jatkossa lisää, vaikkakin vaarana on, että toisto syö hyvältä ajatukselta sen parhaan terän pois. 

Stefano Ambrosion ja Giampaolo Soldatin Aattomikstuuran ainoa huomionarvoinen asia on Millan apulaisen Vilperin esiintyminen. Harvinainen hahmo on nähty Suomessa ainakin kerran aikaisemmin, Taskarissa 271. Lisäarvoa sinänsä hahmo ei ole tarinoilleen kyennyt tuomaan. Myös Carlo Panaron ja Michele Mazzonin Roope-setä ja tähdellinen kulta jää ansioiltaan vähäiseksi. Pikaisessa läpijuoksussa on tunnuttu haettavan mallia Rodolfo Ciminon keksimistä kummallisista kansoista, mutta Cimino pystyi yleensä antamaan sarjoillaan lukijoille jotain enemmän. Panaro ei siihen tässä tapauksessa kykene. 

Taskari pitää sisällään muutaman hupijutun, jotka eivät missään nimessä mestariteosten joukkoon nouse, mutta pystyvät oikeuttamaan asemansa sisällysluettelossa ja tarjoamaan viihdytystä. Carmelo Gozzon ja Salvatore Deianan Taiteen monet kasvot on näistä ensimmäinen. Sen juonikuvio on klassinen eikä se jää pyörimään yhtään pidemmäksi aikaa kuin aihetta on. Myös Fabio Michelinin ja Marco Palazzin tarinan Taikavillan tenho juonessa on klassisia piirteitä kerrakseen, joita siinä toimivalla tavalla toteutetaan. Parhaaksi pyristelee kuitenkin Roberto Moscaton ja Alessia Martusciellon mukavan hessumaisen absurdi Takuuvarmat kaupat. Käsikirjoitus on siinä napakymppi. Jos johonkin parannettavaa jää, niin piirroksiin. 

Yksi hupijuttu löytyy vielä, mutta sen ansiot ovat edellä mainittua kolmikkoa korkeammalla tasolla. Tekniikan ihmemaassa on itsensä Enrico Faccinin sarja. Julkaisu nostattaa edelleen nälkää ensi kuun Roope-sedän Faccini-platinanumeroa varten. Faccinista lienee jo lähes kaikki kehut ja superlatiivit käytetty, mutta niille on taas aihetta. Jo tarinan idea on niin omaperäinen, että tuskinpa kukaan muu kuin Faccini sellaista olisi saanut päähänsä ja vieläpä alkanut toteuttaa sitä tutun mestarilliseen tapaansa. 

Nino Russon ja Danilo Barozzin lyhykäinen Opettavainen vierailu on ennalta-arvattavuudessaan, tylsyydessään ja paikoittaisessa epämiellyttävässä pöhköydessään paha floppi. Flopiksi ei sen sijaan voi sanoa kirjan päättävää tarinaa, jossa aiemmin Taskarin sivuilla epäonnistunut Carlo Panaro pääsee puhdistamaan kasvonsa mitä mainioimmalla tavalla. Stefano Zanchin piirtämä Salaisuuksien linna on yllättävä Taikaviitta-tarina. Yllättävä siinä mielessä, että se on uusi tarina modernilla toteutuksella nuorempien sukupolvien tekijöiltä ja silti siitä huokuu vanhan kunnon Taikaviitta-jutun tunnelmaa. En pysty edes muistamaan, milloin viimeksi olisin vastaavaan törmännyt eli harvinaislaatuisesta herkusta on kyse. Kunpa Taikaviitan kanssa päästäisiin useamminkin näihin tunnelmiin.

Grillihullut on yllättävän hyvä Taskari. Etukäteen se ei näytä tarjoavan kovinkaan kummoista kattausta, mutta parastahan on se, kun ennakko-oletukset pettävät. Mestariteoksien ja tulevien klassikoiden litaniasta ei sentään ole kyse, mutta ainakin tehtävänsä kesäisenä lukemistona kirja täyttää oikein hyvin ja siltä osin tavanomaiset kriteerit selvästi peitoten. Hyvin kypsytetty makupala osoittautuu tuhdimmaksi elämykseksi ja vie takuuvarmasti nälän pois – herättääkseen sen pian terveellä tavalla uudelleen.