Vaikka elokuun Taskari kantaa nimeä Puolisukeltaja,
luonteeltaan se ei ole sitä. Sukellus pohjaa kohti kun ei jää puolikkaaksi,
vaan nyt mennään suoraan syvimpiin vesiin, jonne valo ei ulotu. Taskari numero
455 on tarjonnaltaan surkein miesmuistiin. Jos ei halua pilata mahdollista
lomaansa, kannattaa arvostelun ja myös kirjan itsensä lukeminen säästää
myöhemmäksi. Jos taas sinulle riittää se, että hyllystäsi löytyvät vain
parhaiksi valikoidut Taskarit, ei tämän liittämistä siihen kokoelmaan ole
tarpeen miettiä. Jää odottamaan seuraavaa kuuta.
Tarinat käydään vielä yksilöllisemminkin läpi, mutta
meininki oli syytä paljastaa suoraan. Mitä sitä kiertelemään, jos tällaista
kuraa eteen sattuu. Gorm Transgaardin ja Giorgio Cavazzanon johtosarja Pitkä,
kumma kesä rytmittää jo selviä säveliä alkavalle tuomittujen marssille. Sarja
on kamalaa, lässyttävää huttua. Masentavinta on se, että sarja on huono, mutta
vielä huonompaa on luvassa.
Äärimmäisen paha enne on myös se, että Enrico Faccini on
täysin tavoistaan poiketen jäässä. Yksisivuinen Yksi, kaksi, kolme on
vitsiltään niin kömpelö, että voi vain ihmetellä, onko tällaista tosiaan
päässyt maailmalle Faccinin työpöydältä. Neroillekin sattuu huonoja päiviä.
Sinänsä masentavaa on, että Faccinin harvinainen harhalaukaus sattuu juuri
siihen kirjaan, jossa edes jonkinlainen pikku piristys olisi enemmän kuin
paikallaan.
Giorgio Figusin ja Roberto Marinin Mikki-sarja Delfiinien
saari alkaa jo näyttää, missä tosiaan mennään. Tarina on ällöttävän teennäinen
innottomalla juonella. Marinin jäykät ja ilmeettömät piirrokset kruunaavat asioiden
surkean tolan. Miehelle sopii paremmin ankkojen piirtäminen. Seuraavan tarinan,
lyhyeksi jäävän Yötyö miestä syö, idean olisi taas sopinut antaa jollekin
muulle käsikirjoittajalle kuin Daniele Vesellalle. Hän tuhrii
rangaistuslaukauksen, vaikka maalivahti on jäänyt pirtelölle. Juonen asetelma
olisi antanut mahdollisuuksia vaikka minkälaisiin komediallisiin käänteisiin,
mutta siitä huolimatta Vesella pakenee lähimmästä ulospääsystä. Luciano Milanon
piirrokset eivät lohduta.
Sankarin monissa kasvoissa kätensä pääsevät likaamaan
molemmat tekijät. Piirtäjä Nicola Tosolinin synti lienee tällä kertaa suurempi.
Persoonallisuudella voi saada paljon anteeksi ja päästä pitkällekin, mutta
Tosolinin viiva on paikoitellen sellaista, ettei tunne laisinkaan lukevansa
Disney-sarjakuvaa. Kuvottavasti toteutetut Karhukoplan konnat ovat viimeinen
pisara. Käsikirjoituksellakaan ei juhlita. Taitavana vitsiniekkana tunnetulle
Fausto Vitalianolle on sattunut harvinaisen huono päivä, sillä tarina ei edes
korjaa kurssiaan etenemisensä aikana. Sarjan ydin on ponnettomasti rakennettu
eivätkä vitsit toimi sitten yhtään niiden vaikuttaessa väkisin päälle liimatuilta.
Carlo Panaron käsikirjoitus tarinalle Mestarien sormus
herättää toiveikkuutta aivan alussa, sillä sarjalle on sorvattu
mielenkiintoinen historiallinen viitekehys. Se ei kuitenkaan kanna, kun Panaro
päättääkin lähteä kuljettamaan tarinaa aivan eri tielle. Loppu onkin sitten jo
puhki kulutetuilla sanoilla kuvailtava: kuvottava, ällöttävä, kömpelö,… Giada
Perrissinotton piirroksetkaan eivät tässä toimi.
Edes kovat otteet eivät kirjaa enää pelasta. Massimiliano
Valentini ja Ettore Gula yrittävät tarinassaan Tapaus Kultasanta Rankku
Kanuunan ja Touhon kera, mutta epäonnistuvat. Sarjan huumori on niin
intohimotonta ja lepsusti ideoitua, ettei se vain voi toimia. Marco Gervasion
Säteen sokaisemassa huumori rakentuu Eka Vekaran paremmasta toiveita
herättävien lemmentaitojen varaan. Disney-sarjakuvassa on aina riskiveto
rakentaa tarina vain tämän vitsin varaan. Palkkiota ei seuraa tälläkään kertaa.
Augusto Macchetton ja Carlo Limidon Muinaisen maissin
mysteerissä yritetään vielä uudelleen pienen historiallisen viitekehyksen kera.
Samanlaista kikkaa kokeili kirjassa aiemmin Carlo Panaro Mestarien sormuksessa.
Metsään mentiin silloin ja sinne päädytään myös nyt. Imelyys on avainsana
sarjan äklöttävyydelle.
Harvoin Ankkaa lukiessaan saa huokaista helpotuksesta, kun
on viimeisen sarjan aika, mutta nyt on moisellekin ihmeelle paikka. Alessandro
Sistin ja Stefano Intinin Risto Viikari ja Projekti Pikiankka ei kirjaa
pelasta. Mitenkäs se siinä onnistuisikaan, kun se itsekin on epämieluisa
tekele? Kuten edeltäneessä sarjassa, tässäkin sorrutaan imelyyteen. Lisäksi
sarjaa vaivaa paha tarkoituksen puute, mikä saa kaiken vaikuttamaan väkisin
väännetyltä. Se ei ole koskaan hyvä asia.
Elokuun Taskari on usein ollut vahvasti lomatunnelmissa
kulkeva kokooma. Suomessa lomat lähenevät elokuun alussa kirjan ilmestyessä jo
loppuaan, mutta Keski-Euroopassa elokuu on yleinen lomakuukausi. Loma-aikojen
Taskarit ovat niin usein olleet sellaisia leppoisia, hyvän mielen tuottavien
tarinoiden julkaisualustoja, että mielikuva ja sitä myöten odotukset uusia
kirjoja kohtaan ovat samanlaiset. Se ei tunnu edes liikaa vaaditulta.
Puolisukeltaja pettää pahoin tämän mukavan perinteen. Kirjaa
ei kehtaa suositella kenellekään. On sangen harvinaista todistaa tapausta,
jossa ei tunnu olevan mitään hyvää. Yksikään tarina ei saa ruusuja. Risuja
jaettiin niin paljon, että talvivarasto pitää täyttää uudelleen. Jos jotain
positiivista tästä voi poimia, on se, että suunta voi tämän jälkeen olla vain
ylöspäin. Pahempi pohjanoteeraus rikkoisi jo fysiikan lakeja vastaan. Syyskuun
Reissumiehen kansi on sekin kuin lomatunnelmaisesta Taskarista. Sehän vaikuttaa
täydelliseltä paikalta paikolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti