Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja SUPER 8 - Valvoja

Supertaskari on nyt superimpi kuin koskaan! Tuoreimman numeron sivuilla seikkailee ennen näkemätön määrä supersankareita, aina tutuista Taikaviitasta ja Superhessusta vieraampiin Varjoankkaan ja Turboankkaan. Hääräilevätpä kirjan sivuilla myös sellaiset nimet kuin Purppuranpunainen Perhonen ja Punainen Herhiläinen. Keitä he ovat? Lähdetään selvittämään.

Aku Ankan Taskukirja SUPER 8 – Valvoja

Supertaskari lienee tunnetuin Suomessa surullisen kuuluisasta Taikaviitta2000 -saagasta. Miltei kaikki ankkaharrastajat tuntevat tarinan vuosituhannen vaihteessa ilmestyneestä sarjasta. Siitä, kuinka uuden lehden toiminnan täyteiset tarinat piti kelvata räväkäimpienkin tarinoiden ystäville ja kuinka numerosta toiseen jatkuva sarja saisi lukijan odottamaan aina uutta numeroa malttamattomana. Toimitus oli jopa niin varma lehtisarjan suosiosta, että se otti riskin ja hyppäsi 30 numeron yli päästääkseen mukaan muiden maiden julkaisutahtiin, ettei kukaan vain pääsisi tarkistamaan muiden maiden numeroista, mitä tuleman oikein pitää. Taikaviitta2000 päättyi vain 14 numeron jälkeen loppuvuidesta 2000.

Uusin Supertaskari pitää sisällään TK2000 tarinat Trauma ja Urk. Jälkimmäisen myötä olemme taas saavuttaneet sarjan 14. osan. Toivoa sopii, ettei tuo lukema koidu Taikaviitan kohtaloksi tälläkin kertaa. Mitä tarinoihin tulee, varsinkin Trauma onnistuu säväyttämään. Mestarikäsikirjoittaja Tito Faracin kynäilemässä tarinassa Evronit lähettävät Taikaviitan kimppuun vaarallisten kokeden tuloksena syntyneen mutantin, mitä kutsutaan Traumaksi. Taikaviitta ottaa mittaa jättimäisestä Traumasta kadonneen miljonääri Everett Ducklairin rakentamaa voimapukua käyttäen. Mittelössä pistetään päreiksi iso osa kaupunkia ja piirtäjä Lorenzo Pastrovicchio kuvaa taitavasti yllättävän väkivaltaista kohtausta. Tällainen raadollisuus on koko perheen Disney -sarjakuvissa poikkeuksellista nähtävää. TK2000 -sarjan on kerrottu ottavan mallia amerikkalaisista supersankarisarjakuvista ja erityisesti tätä tarinaa lukiessa sen kyllä huomaa. Tarinassa vastustajaa vedetään turpaan ihan tosissaan ja perinteisen Aku Ankka-lehden lukijasta tämä tuntuu varmasti todella oudolta, ellei jopa väärältä. Ymmärrän hyvin, että vielä vuosituhannen vaihteessa tällainen sisältö saattoi hyvinkin koitua Taikaviitta2000-lehden turmioksi. Meneillään olevan supersankari buumin ansiosta sarja saattaa löytää helpommin yleisönsä tänä päivänä. Faraci ei kuitenkaan mässäile liikaa turhalla väkivallalla ja osaa rytmittää tarinan toiminnan antaen hahmoille (ja lukijalle) välillä aikaa hengähtää rauhallisemmissa kohtauksissa. Tarinassa myös käsitellään Akun kokemia lapsuuden traumoja kauniisti.

Harvinaisen kovaotteista toimintaa Akulta.

Urk taas on tarina, missä Taikaviitan maailmaan tuodaan jälleen uusi hahmo. Tarina on perinteinen esittelyosa, mikä petaa tulevia seikkailuita. Jutun juoni kalpenee edellisen osan rinnalla, mutta toisaalta toimii kevyempänä jaksona Trauman jälkeen, vaikka kyllä tarinassa toimintaakin piisaa. Se on kuitenkin lähempänä perinteisempää Taikaviittaa kuin mitä Traumassa nähtiin. Tarinan kirjoittamisesta kunnian ottaa  Francesco Artibani ja sen poikkeuksellisen kehnoista ja tönköistä piirroksista vastaa kansipuolella tutummaksi tullut Marco Ghiglione. Yllättävää sinsänsä, minä kun olen pitänyt Chiglinea ihan hyvänä piirtäjänä kansien perusteella. Sarjakuvan sivuilla hahmot näyttävät välillä kuin pahvinukeilta ja anatomiankin kanssa tuntuu paikoin olevan hieman toivomisen varaa.

Taikaviitan lisäksi kirja sisältää tosiaan kosolti muitakin oikeudenpuolustajia. Varjoankka on Suomessa erittäin harvinainen hahmo. Suuri yleisö muistaa violettiin viittaan sonnustautuneen supersankarin varmasti parhaiten 1990-luvulla tv:ssä pyörineestä piirrossarjasta. Silläkin on hieman surullinen historia kontollaan. Sarjaa pidettiin aikoinaan kuulemma liian väkivaltaisena lastenaamujen piirretyksi, joten sen näyttäminen keskeytettiin suomessa, eikä sitä ole ilmaiskanavilla sen jälkeen pyöritetty.

BOOM! Studiosin Varjoankka/Ankronikka -saaga

Mutta nyt Varjoankka on täällä ja suomalaisetkin voivat antaa hahmolle uuden mahdollisuuden. Mukana ovat myös Heimo Huima, Mimosa, Morgana ja kaikki tutut vastustajat Litkuliinista Nega-Ankkaan. Tarina kantaa nimeä Vaaran virta siitä huomaa jo selatessa, että nyt liikutaan vierailla vesillä. Sarjakuvan piirrostyyli on kyllä tunnistettavasti Disney-tuotantoa, mutta pitkäaikaiset taskarin lukijat huomaavat varmasti, että nyt ei ole kyse italialaisesta tuotannosta. Kuvitus on hienoa, mutta värimaailma on oudon tumma ja jotkut kohtaukset ovat kuin suoraan painajaisista. Jotkut vitsit ja hahmojen reaktiot ovat selkeästi tuotu animaatiosta ja tuntuvat sarjakuvan sivuilla hieman hölmöiltä. Tarinassa ei esiinny vain Varjoankasta tuttuja hahmoja, vaan mukana on myös koko Ankronikan remmi. Roopesta ja ankanpojista Tepaan, Maukka Munankuoreen ja tämän aina televisiota katsovaan äitiin sekä Maukan supersankarialter-egoon Turboankkaan asti. Tarinalla on melkoinen hahmokaarti sillä sivuhahmoista ja cameoista saisi vielä pitkän listan erikseen. Kaikista outouksista huolimatta sarja tempaisee mukaansa ja jaksaa viihdyttää, eikä vähiten sen tuoreelta tuntuvan hahmokaartin ansiosta.

Info-laatikko tähän väliin!! Amerikkalainen BOOM! Studios alkoi tuottamaan upouusia Varjoankka -tarinoita viime vuosikymmenen vaihteessa. Sikäläisissä lehtikioskeissa ilmestyi neljä albumillista Varjoankkaa ja yksi albumillinen saman studion tuottamaa uutukaista Ankronikkaa. Albumit jakavat tarinallisen jatkumon keskenään ja niissä rakennetu juonikuvio huipentuu albumit yhdistävään crossover tarinaan Dangerous Currency. Tämä tarina nähdään uusimmassa supertaskarissa. Tarinan käsikirjoituksesta vastaavat Ian Brill sekä Warren Spector ja piirrokset ovat James Silvianin ja José Massarolin käsialaa. 

On upea asia saada tuoretta Varjoankkaa suomeksi, mutta ikävän kokemuksen tarinan lukeminen tuottaa silti siksi, että siinä viitataan niin paljon sellaisiin tapahtumiin, mitä emme ole Suomessa vielä päässeet näkemään. Tarina alkaa keskeltä, mutta ainakin päättyy ilman gliffhangeria, joten täysin irralliseksi osaksi se ei jää. Ymmärrän, että toimitus on todennäköisesti halunnut tutustuttaa Varjoankan maailman meille tuttujen hahmojen kautta. Olisin kuitenkin toivonut heidän uskovan lukijoihinsa sen verran, että olisivat julkaisseet aiemmat Varjoankka osat oikeassa järjestyksessä. Niitä ei edes ole kuin neljä. Toivottavasti pääsemme näkemään ne joskus tulevaisuudessa.

Viiksekäs Simo Sisu johtaa Ankkalinnan supersankareita

Isoin joukko supersankareita tavataan yllättäen pokkarin toiseksi lyhyimmässä tarinassa. Pieni, seitsemän sivuinen hassuttelu kertoo Supersankarien kerhon perustamisesta. Brasilialaisperäinen tarina sisältää jonkin verran outouksia. Poliisimestari Sisu (joka komeista viiksistään päätelleen viettää ilmeisesti ajankohtaisesti Movemberia) johtaa Ankkalinnan supersankarien ryhmää. Sisun tehtävänantoa ovat kuulemassa Taikaviitta, Superhessu, Super-Pelle (Hessun sukulaispoika), Viitatar, Lepakkoankka, Purppuranpunainen Perhonen ja Punainen Herhiläinen.

Lupasin jo aiemmin selittää, keitä kummia nuo kaksi viimeisimmäksi mainittua ovat. Nyt voisi olla sen paikka.

Brasilialaisissa Disney -sarjakuvissa seikkailee liuta hahmoja, jotka ovat muualla maailmassa joko tuiki tuntemattomia tai sitten ne ovat seikkailleet harvakseltaan, lähinnä muiden tähdittämissä tarinoissa sivuosissa. Purppuranpunainen Perhonen on siviiliminältään Gloria, Touho Ankan tyttöystävä brasilialaisissa tarinoissa. Suomessa hahmo on käytännössä täysin tuntematon. Toistaiseksi ainoa kerta kun hänet on nähty meikäläisissä julkaisuissa on tarina ”Yllättävät yllätysjuhlat” Aku Ankka-lehden numerosta 31/2014. Siinä Glorian kuva nähdään seinällä roikkuvassa taulussa, Touhon asunnossa.

Punainen Herhiläinen on taas poimittu vuoden 1967 Paul Murry klassikosta Punaisen Herhiläisen arvoitus, mikä on julkaistu suomeksi vuosina 1998 ja 2011. Tarinassa ei sen kummemin selitetä kuka Punainen Herhiläinen on tai miten hänestä on tullut supersankari. Kertomuksessa kuitenkin esitellään samainen piilopaikka, minne Supersankarien kerho pystyttää tukikohtansa supertaskarissa julkaistavassa tarinassa. Brasilialaiset ottivat hahmon mukaan omiin tarinoihinsa pian sen amerikan ensiesiintymisen jälkeen ja jatkoivat tarinoiden kertomista Punaisen Herhiläisen edesottamuksista aina 1990-luvulle asti.

Niin sanottu brassituotanto on jäänyt suomalaisille lukijoille vieraaksi, eikä monia sikäläisissä julkaisuissa nähtyjä vakiohahmoja edes tunneta täällä. En tiedä täysin varmasti, miksi tarinoita ei ole meillä suomeksi juuri julkaistu, mutta vahva veikkaus on niiden vaatimaton taso. Silti mieleni täyttää aina jonkinasteinen ilo kun näen brassituotantoa suomalaisissa taskareissa. Tarinoiden erilaisuuden ja harvan ilmestymistahdin vuoksi niissä on aina mukana pieni tuulahdus eksotiikkaa.

Eivätkä supersankarit vielä tähänkään lopu. Taikaviitta tarinassa Supersankarin eläketurva tapaamme vielä Kameleontin, Superriekon ja Kunkun. Bruno Concina ja Lucio Leoni ovat luoneet hahmot vain tätä yhtä tarinaa varten ja ne toimivat hauskasti kertomusken puitteissa, mutta sen enenpää painoarvoa en niille antaisi. Tarina on julkaistu aiemmin Roope-setä-lehden numerossa 6/2012. Vaikka juttu onkin ihan hauska, saa se uusintajulkaisunsa turhan pian. Toisaalta, Supersankarin eläketurvan ollessa kirjan ainokainen uusinta, en jaksa antaa asian häiritä.

Totta kai kaikkien sankareiden lisäksi tapaamme myös Heshukan. Heshukka on mukana tuttuun tapaan vastailemassa lukijoiden lähettämiin kysymyksiin, minkä jälkeen hahmon maailmasta nähdään pari tarinaa. Tälläkin kertaa kyseessä on kelpo Heshukkailua tuttujen hahmojen outoine tapoineen ja pelottavine monstereineen. Mukaan on mahtunut myös vain Mikin tähdittämä Heshukan maailmaa sivuava sarjakuva.

Mikki tähdittää myös Andervillen kaupunkiin sijoittuvaa jatkuvajuonisen tarinasarjan kahdeksatta osaa. Black Mask nimeä kantavassa tarinassa Mikki saa selville, että komisario Clayton on pitänyt häneltä salassa dokumentit, minkä nojalla Mikkiä ei voida enää pakottaa viipymään Andervillessa. Tästä kimpantuneena Mikki päättää pakata matkalaukkunsa ja lähteä kaupungista. Hän pestautuu neitsytmatkalleen lähtevän Black Mask -junaan turvallisuuspäälliköksi päästäkseen pikimmiten takaisin Ankkalinnaan. Matka ei kuitenkaan suju mutkitta ja mysteeri toisensa jälkeen päätyy Mikin ratkaistavaksi. On suoranainen ilo, että tämänkin tarinan käsikirjoituksesta vastaa aiemmin ylistetty Tito Faraci. Hän kuljettaa juonta tunnelmallisesti eteen päin ja päästää lukijan Mikin pään sisälle hänen yksinäisten pohdiskeluidensa kanssa. Faracin tyyliin tarina on rytmitetty taitavasti vuoroin kauniisiin mykkiin kohtauksiin, vuoroin henkeäsalpaaviin toimintakohtauksiin. Corrado Mastantuonon piirrokset tekevät todellakin oikeutta käsikirjoitukselle.

Kaiken tämän lisäksi Konrad Kiivikin mahtuu pokkarin sivuille koheltamaan parinkymmenen sivun verran. Faraci on kirjassa hyvin edustettuna, sillä nämäkin kaksi kymmensivuista ovat hänen käsialaansa. Niissä näemme kuinka kynäniekka taitaa myös tilannekomiikan. Viime numeron tapaan tarinoiden piirroksista vastaa kohellushuumorin mestari Silvia Ziche.

On hienoa nähdä Supertaskarin voivan uudistua ja jättää vaihteksi pois ns. normaalit ankkatarinat ja keskittyä spesiaalimpaan materiaaliin. Kirja ei juurikaan soraääniä saanut, mutta ei se sellaisia mielestäni tämän enempää ansaitsekaan. Uusin numero on mainio sukellus Disneyn sarjakuvien muonipuolisuuteen ja suosittelen sitä ehdottomasti niille, ketkä pitävät Aku Ankkaa ainoastaan lapsellisena sarjakuvalehtenä. 

-Ville Tanttu

Arvostelu: Roope-setä 452

Vaikka numeron kannesta sitä ei vielä mitenkään näe, juhlistetaan syyskuun Roope-sedässä vuonna 2005 edesmennyttä legendaa Romano Scarpaa, jonka syntymästä tulee 27. syyskuuta kuluneeksi 90 vuotta. Mukana on kaksi Scarpan piirtämää tarinaa, joista toinen on lisäksi hänen käsikirjoittamansa. Merkkipäivää olisi voinut olettaa vietettävän juhlavammassakin hengessä, kun muistetaan, millaisen panoksen Scarpa urallaan Disney-sarjakuvan eteen antoi. Kaksi sarjaa Roope-setä-lehdessä ei paljon ole. Erikoisjulkaisut tai edes -numerot ovat loistaneet poissaolollaan eikä sellaisia tätä tietoa ole enää loppuvuodesta luvassakaan. Esimerkiksi yhdistettynä ajankohtaisiin Roopen hahmon tasavuotisjuhliin tarjolla olisi ollut tilaisuus järjestää lukijoille aimo kattaus legendaarista sarjakuvaviihdettä sekä eritoten sellaista juhlatunnelmaa, jota juhlinnan kohteet ansaitsisivat. 

Nyt mennään kuitenkin tällä tarjonnalla, joka suotu on. Johtosarja Kauhea kopio on nimetty klassikoksi. Vuodelta 1970 olevan tarinan on piirtänyt Scarpa. Käsikirjoitus on Rodolfo Ciminon. Scarpan piirroksista ei kerta kaikkiaan ole mitään moitteen sijaa löydettävissä, joten niiltä osin puitteet ovat täydellisesti kohdillaan. Pettymys tulee nimekkään ja Scarpan tavoin legendaarisen Ciminon käsikirjoituksesta. Tarinan idea on herkullinen ja suorastaan hykerryttävän jännittävä. Erinomaiset mahdollisuudet mielenkiintoiseen elämykseen ovat läsnä, mutta jostain kummasta syystä Cimino päätyy äärimmäisen tympeään loppuratkaisuun, joka vesittää koko tarinan ja jättää suorastaan pahan mielen jälkeensä. On harmillista todistaa, kuinka hyvä tarina luisuu lopuksi täysin raiteiltaan. Klassikoksi nimeäminen on täydellistä liioittelua.

Pitkin vuotta Roope-setä-lehdissä nähty ja paljon arvosteluissa parjattu Suuri pokaalijahti on edennyt kuudenteen ja toiseksi viimeiseen osaansa. Siinä hyvät uutiset ovatkin. Carlo Panaron ja Luca Usain Jokohaman humahutus jatkaa johdonmukaisesti tarinasarjan rappiolinjaa. Joissakin osissa on ollut niiden alkutahdeissa jonkin verran toivon häivähdystä paremmasta, mutta nyt ei ole mitään puhetta sellaisestakaan. Floppi mikä floppi. Onneksi jäljellä on enää vain yhden osan kestäminen.

Iines Ankan päiväkirja -sarja Kutsukilpailu on lehden toinen Scarpa-tarina. Sille myös käsikirjoitus on Scarpan kynästä. Vuodelta 1966 oleva sarja ei sivumäärällään leijaile sfääreihin, mutta eipä moiselle ole mitään tarvettakaan, jos tarinan idea on sujuva tiiviissä mittakaavassa. Näin ovat näreet tämän komedian tapauksessa. Piirrokset ovat tietysti timanttia ja niin on nyt käsikirjoituksenkin laita. Sarja on ideaansa nähden sopivasti mitoitettu. Suoritus on kiitettävä. Jos jollekin lehden sarjalle oli välttämätöntä klassikon leima antaa, niin se olisi pitänyt ehdottomasti tehdä tämän tarinan kohdalla eikä Kauhean kopion.

Kuukauden dekkaripähkinä on tässä lehdessä tavanomaisesta kaavasta poikkeuksellinen. Se ei ole Egmont-tuotantoa vaan Tito Faracin ja Alessandro Perinan työtä. Lisäksi se on jaettu kahteen kaksisivuiseen osaan, joista ensimmäisessä esitetään mysteeri ja toisessa sen ratkaisu. Osat on vielä erotettu toisistaan lehdessä. Vaihtelu virkistää, mutta sisällöllisesti pähkinä ei eroa Egmontin tuottamista. Niin pulma kuin sen ratkaisukin ovat hyvin samantyyppisiä kuin niissäkin on vuosien mittaan nähty. 

Teresa Radicen ja Stefano Turconin Hessu reportterina -tarinasarja jatkuu osalla Pianisti. Aina sarjan tarinoita julkaistaessa on tuntunut tarpeelliselta toistaa vuoristoratavertaus. Tarinoiden laatu kun on läpi sarjan tuntunut vaihtelevan jopa poikkeuksellisen vahvasti. Kyyti on ollut hyväksyttävissä, koska radan huippuja edustaneet tarinat ovat olleet suorastaan erinomaisia. Silkaksi iloksi voi todeta, että rata kaartaa huipulla myös tässä numerossa. Pianisti on hauska ja vivahteikas sarja, johon on oivaltavalla tavalla sekoitettu läpi tarinasarjan koettuja aineksia. Kaikki on vieläpä keskenään tasapainossa – mikään ei läiky yli. Tämä saattaa olla jopa koko sarjan toistaiseksi paras osa. Vähintäänkin se yltää aivan kärjen tuntumaan. 

Kukapa olisi uskonut, että Scarpaa juhlistavan numeron suurimmaksi tähdeksi ei nousekaan Scarpan tarina? Kutsukilpailu oli oikein hyvää luettavaa ja mestarin piirrokset molemmissa tämän sarjoista aivan omaa luokkaansa, mutta niin vain ennenkin yllätyksiin yltynyt Hessu reportterina teki sen taas. Se, että osa tarinasarjasta ei tällaista priimaa ole ja saattaa joskus asettua jopa arvosteluasteikon heikommalle puolelle, on loppujen lopuksi täysin hyväksyttävissä oleva hinta siitä, että välillä päästään nauttimaan tällaisista suorituksista. Radice ja Turconi ovat mestareita tällä itse kehittämällään saralla. 

Monilla saroilla mainetta saanut mestari on ensi kuun platinanumeron tähtenä. Pelkkä platinanumeron konsepti nostaa totutusti odotusarvoja, mutta vielä ylemmäs tähtäävät odotukset ovat oikeutettuja, kun kanteen painetaan Giorgio Cavazzanon nimi. Toissavuotinen platinanumero Destino-yllätyksineen viitoittakoon tietä.

Arvostelu: Roope-setä 450

Enrico Faccinin platinanumeroa on odotettu kuin kuuta nousevaa ja viimeinkin se on käsillä. Faccinin kutsuminen mykän komiikan mestariksi on toimitukselta osuvaa, vaikka eivät miehen taidot siihen rajaudukaan, kuten lehden sisältökin osoittaa. Sanattoman huumorin viljelijänä hän on kuitenkin niin Disney-sarjakuvan saralla kuin laajemminkin katsottuna täysin omaa laatuaan. 

Numero alkaa Faccinin uran läpikatsauksella. Hienoa on, että tämän esittelyn lisäksi lehteen on saatu mukaan myös taiteilijan itsensä omia kommentteja. Ne ovat Disney-sarjakuvantekijöiltä harvinaista herkkua ja platinanumerot ovat sellaiselle juuri otollinen alusta. 

Lehden ensimmäinen sarjakuva on samalla Enrico Faccinin ensimmäinen tarina. Vuodelta 1989 oleva Rokilla rikkauksiin ei luonnollisesti ole mikään klassikkojen klassikko eikä sitä todennäköisesti tunnistaisi Faccinin tuotokseksi, jos tietoa siitä ei olisi. Tarinassa ei ole sitä absurdia hulluttelua, jota Faccinin komedioilta on myöhemmin totuttu näkemään. Se on pikemminkin hyvin perinteinen mukava pikku hupailu. Piirroksiinsakaan Faccini ei ole vielä omaa tyyliään löytänyt, mutta kyseessä on tosiaan hänen ensimmäinen sarjansa. Se muistettaessa täytyy todeta, että siihen nähden tarina on varsin sujuva kokonaisuus. Joka tapauksessa tämän Suomessa aiemmin julkaisemattoman debyytin poimiminen platinanumeroon mukaan on toimitukselta sellainen teko, joita näissä tilanteissa täytyykin tehdä. 

Seuraavan sarjan myötä siirrytään kymmenen vuotta eteenpäin. Tarinassa Varo mitä toivot Faracin piirrostyyli on jo tunnistettavissa, joskaan vielä ei ole saavutettu tyylin huippua. Käsikirjoitus lyhyelle jutulle on toisen kelpo komedianikkarin Tito Faracin työtä. Ajankohta on Faracille vielä varhainen eikä jutussa päästä oikein mihinkään. Myöhemmin lehden sivuilla hypätään vielä toinen tasavuosikymmen eteenpäin kokonaan Faccinin tekemään sarjaan Hengen voitto. Sen teema on sama, mutta toteutus on täydellistä Faccinia eli sitä luokkaa, että varhaisemmalle tekeleelle jää kuriositeetin rooli. Sarjojen myötä lehden sisälle syntyy mielenkiintoinen vertailukohta. 

Lehdessä nähtävä Lahjapulma on siinä mielessä hyvä valinta numeroon, että sen myötä nähdään, miten Faccinilta on sujunut hiiriuniversumin puolella piipahtaminen varhaisemmassa vaiheessa tämän uraa, tässä tapauksessa vuonna 2003. Sujuvathan herralta myös hiiret, Hessu ja kumppanit, mutta kyllä Faccinin ankoissa on aina ollut enemmän ruutia. Käsikirjoitukseltaan sarja on lehden heikoin, sillä Sergio Tulipanon viritelmä on täysin ennalta arvattavissa. 

Viimeiset kilu-kilut on lehden pidemmistä sarjoista oikeastaan ainoa Faccinille tyypillinen tarina tarkoittaen sitä, ettei siihen liity mitään sellaista erikoista, joka tekisi siitä tämän uralla ainutlaatuisen tai ainakin poikkeuksellisen. Tarinan nimestä voinee jo sen päätellä ja toimituskin sen mainitsee, että sarja on kunnianosoitus Romano Scarpalle ja tämän klassikolle Viimeinen kulu-kulu. Faccinin kunnianosoituksesta tekee entistäkin kunniallisemman se, että sarja on kaikesta huolimatta täysin oma, itsenäinen teoksensa, mitä Faccinin kuuluisa omaperäisyys vain korostaa. Tarinaa lukiessaan voi vain ihaillen ihmetellä sitä taidon ja mielikuvituksen määrää, mikä Faccinilla on. Vaikka hänen täysin uniikit ideansa ovat välillä kuin toisesta maailmasta, saa hän silti aina aikaan järkevän, ymmärrettävän ja ennen kaikkea hauskan tarinan. 

Lehden erikoisin ja kaikilta osin poikkeuksellisin tarjonta on säästetty lopuksi. Synkkäsolan arvoitus on samalla lehden uusin tarina, sillä se on vuodelta 2013. Toimitusta lainaten ”tarina paljastaa lukijalle myös hulluttelija-Faccinin vakavamman, synkeämmän puolen.” Sitä se totisesti tekee, mutta ei hätää, sarja on edelleen tunnistettavissa aidoksi Facciniksi. On vain silkka ilo havaita vielä vuosien jälkeen Faccinista yhä monipuolisempia, mutta yhtä taidokkaita piirteitä. Sarja todistaa paitsi Faccinin kyvyn antautua absurdin huumorin lisäksi täydellisesti tummasävyisemmän maailman vietäväksi myös hänen suurenmoisen kehityksensä hiiriuniversumin loihtimisen taitajana. Vertailua voi jälleen halutessaan tehdä Synkkäsolan arvoituksen ja Lahjapulman välillä. 

Pitkien sarjojen ja useamman sivun vitsinvääntämisten lisäksi lehdestä löytyy vielä niiden väliin ripoteltuina Faccinin yksisivuisia. Ne ovat olennainen, merkittävä ja rakastettava osa Faccinin tuotantoa ja olisikin ollut huutava vääryys, jos niitä ei olisi ollut mukana. Vielä niiden lisäksi sivujen kätköistä löytyy varsin tyylikäs kuvitus Pariisin Disneylandin 20-vuotisjuhlalle. Kaikki 132 sivua kannattaa todella käydä tarkoin läpi, huolella jälkeä tutkaillen ja teksteihin paneutuen. 

Ei siitä tainnut missään vaiheessa olla epäilystäkään, etteikö Faccini-platinanumero olisi onnistunut kokonaisuus. Huonon Faccini-kokooman koostaminen olisi vaikeaa, koska Faccinilta ei juuri huonoja sarjoja näe. Ainoa, missä voisi mennä vikaan, olisi paketin kasaaminen niin, ettei siitä muodostuisi monipuolista kokonaisuutta, joka laajasti esittelee ansioitunutta tekijäänsä. Tähän miinaan ei platinanumerossa astuta. Faccinin uran läpikäyminen on toteutettu ilahduttavan monipuolisesti. Koluamattomia nurkkia ei voi väittää jäävän. 

Rehellisyyden nimissä on muistettava, että lehteen sisältyi kaksi sarjaa, joiden käsikirjoitus ei tyydyttänyt. Ei ole sattumaa, että kyseiset sarjat olivat sisällöstä juuri ne, jotka eivät olleet Faccinin käsikirjoittamia. Näidenkin sarjojen julkaisu oli kuitenkin hyväksi, sillä niillä oli annettavanaan arvokas opetus Faccinin kyvykkyydestä. Vaikka käsikirjoitukset eivät olleet vahvoja ja vaikka Faccini ei ollut kummassakaan tapauksessa vielä täydessä iskussa tyyliltään, olivat tarinat mieluisaa makusteltavaa. Faccinin ansiosta.