Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 456

Andrea Frecceron piirtämän kantensa perusteella syyskuun Taskari Reissumies jatkaa vielä syksyn kynnyksellä lomatunnelmissa. Kannen kuvapari löytyy ensimmäiseltä sisäsivulta. Sisällysluetteloon moinen ei ole yltänyt, vaan tarinavalikoima koostuu teemoiltaan melko vakaasta, vuodenaikaan kuin vuodenaikaan perinteisempään Taskari-tyyliin sopivasta aineistosta. 

Sen verran loma kuitenkin pukkaa vielä sisällössäkin päälle, että se on päätynyt yhden tarinan nimeen asti. Carlo Panaron ja Mario Ferracinan Loma nollabudjetilla on varsin tasaisesti etenevä juttu, joka ei yllätyksiä tarjoile, mutta ei ärsytäkään olemuksellaan. Piirtäjä Ferracina on nimeltään uusi tuttavuus. Hän on ehtinyt kolmen viime vuoden aikana piirtämään seitsemän sarjaa, joista tämä on ensimmäinen Suomessa julkaistava. Ferracinan piirroksissa näyttää olevan potentiaalia persoonalliseen ja näyttäväänkin tyyliin, mutta vielä ne ovat hyvin jäykkiä ja tönkköjä. Odotamme mielenkiinnolla kehitystä. 

Matkailemaan päästään myös toisessa Carlo Panaron käsikirjoituksessa. Ottavio Panaron piirtämä Kärkikamppailu jää päällimmäisenä mieleen suorastaan barksilaisella loppuratkaisullaan. Barksin tasolle kliimaksi ei kuitenkaan yllä, koska tämä ratkaisu tuntuu menevän luonteeltaan niin yli kuin ohi sekä hahmosta että kyseisestä tarinasta. Ylimenon makua on myös Superhessu-sarjassa Bala-Boomien agentuuri. Superhessua sinänsä on nykyään harvinaisena vieraana mukava nähdä, mutta italialaisten omaksuma tapa usuttaa mitä kummallisimmat avaruusotukset kerrastosankarin kanssa samaa lavaa jakamaan ei ole lainkaan niin hauskaa kuin miksi se on laskelmoitu. Stefano Ambrosio ja Andrea Ferraris ajavat miinaan sortumalla tähän syntiin, joskin Ferrarisin piirroksista on annettava pisteitä. Mainittava on, ettei tarina ole tuoretta jälkeä vaan vuodelta 1999.

Avaruuden asukkien kanssa tekemisissä oleminen hoituu tyylikkäämmin Sergio Tulipanon ja Francesco D’Ippoliton sarjassa Sankari vaikka väkisin, vaikkakaan ei sillekään erityisen korkeita tyylipisteitä ole luvassa. Tarina on hölmö, mutta sillä on oma vissi ideansa eikä sitä lukiessa synny sellaista kiusallista oloa kuin Superhessua ja päälle liimattuja örkkejä seuratessa. Kaikenlainen kiusallisuus on tiessään tarinan Touhotaaleri kohdalla. Sarjan nimi ja sen ideakin ovat melko absurdeja, mutta samalla nerokkaita. Alberto Savinin ja Valerio Heldin tuotoksen ahmii mielellään loppuun asti eikä sitä olisi edes tehnyt mieli lopettaa. Meno oli niin mallikasta, että kaipuu mutkikkaammalle vyyhdille jäi. 

Kirjan vitsisarjat Täydellinen illallinen ja Kun katsoit minuun ovat molemmat juonellisesti nappisuorituksia. Ensiksi mainitussa Riccardo Secchin käsikirjoituksessa ovat Francesco Barbierin piirroksetkin ihan kohdillaan. Sen sijaan jälkimmäisessä, Vito Stabilen käsikirjoituksessa ovat piirrokset pikemminkin harrastelijatihrustelijan kuin ammattipiirtäjän kynästä. Asialla on Federico Bertolucci, joka on ankka- ja hiirisarjakuvia enemmän tuottanut ruutuja taannoin julkaistuun W.I.T.C.H.-sarjaan. Moisen hömpän tielle hänen olisi sietänytkin jäädä. Disney-sarjakuvalle on olemassa laatukriteerejä, jotka eivät tässä tilanteessa millään täyty. 

Jos silmiin alkoi sattua, voi onneksi esimerkiksi palata kirjassa sata sivua taaksepäin. Sieltä löytyy Paolo Motturan tyylikästä jälkeä Augusto Macchetton käsikirjoittamaan Taikaviitta-sarjaan Väärän totuuden arvoitus. Ajankohtaiseltakin tuntuvaan aiheeseen pureutuvan tarinan piirrokset ovat todetusti opuksen kärkitasoa, mutta käsikirjoitus jää toteutukseltaan ontuvaksi. Taistelu sarjan esittämää uhkaa vastaan jää äärimmäisen hömelöksi ja kömpelöksi, mikä jättää juonesta jälkeensä kuvan väkinäisen oloisena valistusprojektina.

Taskarin kirkkaimmat helmet löytyvätkin aivan ensimmäisiltä sivuilta. Johtosarja Pohatan aavemurheet on laadukkuudessaan yllättäjä. Yllätys ei johdu siitä, että kyseessä on PAM-sarja, sillä niiden laatuun on takavuosina totuttu. Yllätys ei ole Flemming Andersenin piirrosten makusteltavuuskaan. Sen sijaan todellinen yllätys on, että PAM-tarinoiden käsikirjoittajana aiemmilla yrittämillään vähemmän vakuuttanut Byron Erickson osuu kultasuoneen ja kaiken kukkuraksi suhteellisen lyhyellä ja varsinkin PAM-sarjaksi huumoripitoisella juonella. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Erickson osoittaa, että PAM taipuu moneksi – myös komediaksi. Tämä ei tarkoita sitä, että Lars Jensenin aiempi, jännityksellinen tyyli täytyisi heittää roskakoriin. Sille on edelleen vahva tilauksensa, mutta silloin tällöin tippa huumoria sopii välipalaksi myös tähän tarinasarjaan. 

Kirjan varmasti pienin yllätys on se, että sen parhaasta suorituksesta vastaa Casty. Marco Mazzarellon piirtämä Naurettava kirous on mallikas suoritus sekä käsikirjoitus- että piirrospuoleltaan. Hauskuus on sarjassa pääosassa. Puujalat lentelevät puolin ja toisin ja sehän sopii niiden ollessa juuri sitä, mitä juoni vaatii. Kaiken kukkuraksi vitsit ovat niin hyviä, että hymy puskee väkisin huulille. Huumori ei ole Castyn sarjoille vieras elementti, mutta mieshän on aivan pitelemätön juonen salliessa täyden tulituksen! Kiitoksia vitsien onnistumisesta myös suomennoksessa on luonnollisesti jaettava kääntäjälle sekä toimitukselle. 

Reissumies näkee ja kokee paljon ja se päti myös tämän nimikko-opuksen kohdalla. Vastaan tuli floppeja ja täysosumia, taidetta ja raapustelua. Niin ääripäät kuin välimaastokin olivat esillä. Jos vastahakoisesti mieliin palautetaan elokuun pohjakosketus, on suunta siitä tietysti ylöspäin, mikä oli suorastaan luonnonlakina odotettavissakin. Toivottavasti lopullinen nousu takaisin raiteilleen saadaan ensi kuussa, jolloin hyllyille iskeytyy triplanumero.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 454

Heinäkuun Taskari on Menolippu. Se, onko se sitä syvimpiin pohjamutiin, ylimpiin iloittelun sfääreihin vai jonnekin näiden välistä, selviää pureskelemalla opus läpi. Ainakin kirjan alku viittaa vahvasti matkaan viimeksi mainitun suuntaan. Andreas Pihlin käsikirjoitukset eivät enää viime vuosina ole olleet niin yleinen näky kuin edellisen vuosikymmenen mittaan. Sekä hänen että piirtäjä Flemming Andersenin nimien havaitseminen sisällysluettelossa on lähtökohtaisesti mielialaa kohottava asia. Kun herrojen Poutasaaren pimennys -sarjaan lyödään mukaan vielä Taikaviitta, on oikeutettua odottaa jonkinlaista irtiottoa valtavirrasta. 

Egmontin tuottamien Taikaviitta-sarjojen ongelmat ovat olleet niiden aloittamisesta saakka selviä. Ne eivät ole pärjänneet vertailussa italialaisille sisarilleen. Kunniafanfaareille ei ole aihetta tälläkään kertaa, vaikka Egmont-sarjoille harvinaisempi Taavikin on otettu mukaan. Suurin osaa sarjaa kuluu odottavissa tunnelmissa, sillä nimihahmo Taikaviittaa ei juuri näy. Juonikaan ei tähän puutteeseen lohtua tuo, sillä yllätykset puuttuvat eikä asetelmakaan mikään järin mielenkiintoinen ole. Johtosarja saa täten osakseen risuja. Toivottavasti Pihl vielä löytää sen teränsä, jonka hurmoksissa hän vanhoja käsikirjoituksiaan laati.

Hurmosta ei seuraavan tarinan tekijältä puutu eikä yleensä lukijoiltakaan hänen töitään ihaillessa. Castyn Mikki Hiiri Ajankajo-saarella pitää sisällään kaikkea sitä, mitä johtosarjasta tuntui puuttuvan. 70 sivuun paisuva seikkailu on heti kättelyssä mielenkiintoinen. Se ei missään kohtaa jämähdä kaavamaiseksi tuotokseksi, vaan on monipolvinen ja kykenee yllättämään lukijansa kerta toisensa jälkeen. Sarja tuo etäisesti mieleen vuosikymmen sitten Disneyn omistamalla ABC-kanavalla pyörineen Lost-tv-sarjan, mutta pian käy selväksi, ettei Castylla ole mielessään sen väkinäinen parodiointi. Tarina on täyden viiden tähden saaliin arvoinen ja Taskari kannattaa kaivaa käsiinsä jo pelkästään sen vuoksi. 

Rodolfo Ciminon käsikirjoituksia on vuosien varrella syytetty kaavamaisuuksiin jämähtämisestä. On myönnettävä, että Ciminon sarjat kulkevat varsin usein vakaata reittiään, mutta miehestä teki legendan tämän uskomaton kyky elähdyttää tarinansa mitä mielikuvituksellisin elementein. Giorgio Cavazzanon piirtämä Lepakkopelikaanit kertoo tästä piirteestä jo nimessään. Legendat ovat legendoja, minkäs sille mahtaa. Tarina on oivallinen jälkiruoka Castyn seikkailulle. 

Kiitetty parivaljakko on seuraavankin sarjan takana. Lucio Leoni ja Emanuela Negrin tulivat takavuosina tutuiksi hauskoista Taikaviitta-sarjoistaan, mutta viittasankarin poissaolokaan ei heille ongelmia tuota, kuten Pulmallinen palkintojahti osoittaa. Taattu Leonin ja Negrinin huumori loistaa ja piirrokset ovat samanlaista herkkua. Kirjalla tuntuu olevan oikea huippusarjojen putki päällä. 

Valitettavasti jokainen putki tulee joskus päätökseensä. Tälle niin käy harmillisesti Jacopo Cirillon ja Silvia Zichen Aku Ankan ja salaperäisen kyltin kohdalla. Harmitusta lisää se, että tarinalla olisi ollut olemassa täysin realistiset mahdollisuudet jatkaa huippusuoritusten saldoa. Zichen piirroksissa ei tietenkään mitään vikaa ole, päinvastoin ne ovat erinomaista jälkeä. Myös käsikirjoituksella on hetkensä. Toimivaa viihdykettä pystytään tarjoamaan, mutta homma läsähtää tarinan runkoon eli sen pääjuoneen, joka vie tarinan aivan liian lässyttävän meiningin armoille. Se ei tähän kuvioon sovi ja sotkee pakan niin tehokkaasti, että tulos on huono. 

Augusto Macchetton ja Graziano Barbaron Kadonneiden kirjoitusten taika kärsii hieman samanlaisista oireista. Juonella on hyvä idea, mutta toteutus ontuu. Sarjaa olisi voinut vierittää pidemmälle niin puhtaasti huumorin kuin jännityksenkin voimin. Nyt kerä puretaan välittömästi, kun se on saatu jotenkuten kokoon. Lässytykseen taipuvainen runko löytyy tästäkin. Sen tehokkuutta syö erityisesti sen toistuva ja täysin paljastava rakentuminen. Äärimmäisen pahaksi äityvä ennalta arvattavuus on tarinan turmioksi. 

Hansu-sarjojen kanssa mennään harvoin metsään, kun huumori ja vauhti ovat kohdallaan. Riccardo Pesce ja Francesco D’Ippolito osoittavat, kuinka Hansun seurassa möhlitään lähtökuopista alkaen. Ruoasta rakkauteen riistää Hansulta tämän huumorin ytimen viedessään tämän ruokahalun. Moinenkin ratkaisu voisi toki toimia ja olisihan se ainakin erilainen, mutta silloin pitäisi ajokkinsa hallita. Pesce ajaa kuitenkin konepelti seinää kohti ja siinä kiinni. Meno on tuskallista ja matelevaa. Vaikka tarina ei edes ole kovin pitkä, tuntuu se ikuisuudelta. Ruoasta rakkauteen on mahdollisesti huonoin koskaan lukemani Hansu-tarina. En ainakaan kykene muistamaan toista tällaista tapausta. 

Carlo Panaron ja Alessia Martusciellon Ihannemiehen jäljillä ei pääse kirjassa suotuisalle paikalle, kun edeltäjän jäljiltä tunnelma on murskaava. Sen verran se sijainnistaan kuitenkin hyötyy, ettei ainakaan yhtään alemmas voi enää vajota. Lähemmäs pintaa sarja pyristeleekin, mutta paljon jää matkaa vielä tekemättä. Negatiivisen puolelle jää tämänkin sarjan tulos, kun yllätyksiä ei ennakoitavaan etenemiseen mahdu eikä juonessa oikein riitä mielenkiintoa. 

Taskarin jälkimmäinen puoli täyttyi pahasti flopista flopin perään. Hyvät sarjat olivat määrällisesti selvässä vähemmistössä, mutta ne olivat niin loistavia suorituksia, että niiden positiivisuus kykeni peittoamaan floppien negatiivisuuden. Mainitusti jo pelkästään Castyn huippusarja antaa teokselle täyden suosituksen. Vaikka siltä osin puhtain paperein säilyttiin, ei tästä pidä tietenkään ottaa oppia tulevaa varten. Kokonaisuus on osiensa summa eikä tilanne saisi äityä sellaiseksi, että pari loisteliasta pelastaa alisuoriutujien suuren lauman. Toivottavasti seuraavan Taskarin nimi Puolisukeltaja ei ole tällaisen ennusmerkki.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 451

Huhtikuun 400-sivuinen Taskari on Kova koville. Jo Andrea Frecceron kansikuva viittaa siihen, että salapoliisi- ja dekkariteemat olisivat esillä. Elementit ovatkin läsnä monessa kirjan sarjoista. Itse kansi viittaa Yksityisetsivä Ankka -tarinasarjan aloitusosaan Maalauksellinen mysteeri. Sarjaa on tehty toistaiseksi kolme osaa. Eivätköhän jälkimmäisetkin ilmaannu ajan kuluessa suomalaistenkin luettavaksi. Vito Stabilen ja Carlo Limidon luomassa ympäristössä ovat genren ominaispiirteet kohdallaan, mutta ainakaan tämän aloitusosan perusteella tarinasarja ei tule erottumaan edukseen. Sillä ei ole käsissään sellaista uutta valttikorttia, joka tekisi siitä poikkeuksellisen ja muistettavan. Noirin tuntua syö tehokkaasti se, ettei Limido käytä laisinkaan piirroksissaan minkäänlaisia varjostusefektejä. Jos ratkaisu on harkittu ja tehty juurikin erottautumisen vuoksi, on päätös epäonnistunut. 

Samankaltaisista kuvioista on jo vanha tuttu komisario Miquet. Hahmon jälleennäkeminen on iloinen yllätys. Miquet seikkaili Roope-setä-lehden puolella kymmenisen vuotta sitten ja on pyörähtänyt myös Taskareissa pariin otteeseen. Osa seikkailuista oli oikein hyviä. Niitä on vielä suomeksi pino julkaisemattakin. Halu niiden saamiselle meikäläisiin kansiin ja kirjoihin kasvaa Augusto Macchetton ja Marco Mazzarellon Komisario Miquet’n ja todentuntuisen tapauksen myötä. Tarinassa on juuri sitä kaivattua Miquet-meininkiä. 

Vähemmän kaivattua on se, että hiiriuniversumi jää jälleen kerran sisällössä pahasti paitsioon. Miquet’n lisäksi ainoa hiirisarja on Monsieur Nouccélier’n teatterissa. Lohdutusta tarjoaa se, että tarinan takana ovat Casty ja Enrico Faccini. Herrojen yhteistyön tulosta oli esillä Taskarissa jo alkuvuonna 2016 ja jatkolle näytettiin silloin vihreintä mahdollista lippua. Saman lipun voi kaivaa esiin nytkin. Faccini ilahduttaa kirjan sivuilla vielä Hansu-yksisivuisellaan Kätevä ja pätevä, joka on paras yksisivuinen miesmuistiin. 

Mielenkiintoisin yllätys miesmuistiin on Rodolfo Ciminon käsikirjoittama Alla aaltojen. Käsikirjoituksessa ei ole mitään yllättävää, mutta piirroksissa on. Ne ovat nimittäin Giuseppe Peregon käsialaa. Perego muistetaan parhaiten alkupään Taskarien legendaarisista esinäytöksistä, jotka yhdistivät kirjan tarinat löyhillä juonilla yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Peregon piirroksia ei voi hyvällä tahdollakaan alkaa taiturimaisiksi kehumaan. Sen sijaan niitä voi kehaista niiden aina tarjoamasta nostalgia-annoksesta. Joskus pieni kömpelyys on selvästi paikallaan. 

Myös Marco Gervasion sarjassa Rokkia, rahaa ja rakkautta liikutaan ajallisesti taaksepäin, mutta juonen sisällä. Kurkistus kohdistuu Akun nuoruusvuosiin. Miljöö muistuttaa 1950-luvun Yhdysvaltoja. Gervasion aikamatka on onnistunut ja sitä olisi voinut seurata pidempäänkin kuin 30 sivun ajan. Sitä seuraavan Gaute Moen ja Flemming Andersenin Raerosvon tapauksessa sen sijaan on tehty oikein, kun homma pakataan kasaan seitsemään sivuun. Juoni kun vedetään kerralla aivan plörinäksi. Alkuruutujen myötä sopi jo odottaa salapoliisiteemaan sopivaa jännäriä.

Jos positiivisuuden nimissä palataan jälleen onnistuneempiin suorituksiin, niin niitäkin onneksi löytyy ja useampiakin. Rudy Salvagninin ja Claudio Panaresen Liiankin täydellinen päivä on hyvin rakennettu pikku hupipala. Carlo Panaron ja Maurizio Amendolan Taikojen taistelu ei ole juonellisesti mitenkään vahva, mutta jostain syystä se jaksaa ilahduttaa. Siihen on löydetty hippunen sitä kuuluisaa jotain. Tito Faracin ja Salvatore Deianan Kiistanalaisessa mestariteoksessa sitä jotain on enemmänkin kuin vain hippunen. Faraci tunnetusti tuo sitä kerralla vaikka kaivinkoneellisen. Myös Nino Russon ja Anna Marabellin Aku Ankka pyrkii parrasvaloihin on onnistunut sarja. Siinäkin salapoliisiteemalla on juonen kannalta ratkaiseva pikku osansa. 

Oli kokonaisuus millainen tahansa, siitä erottuvat aina sen avaava johtosarja sekä päättävä viimeinen tarina puhtaasti sijaintinsa vuoksi. Tällä kertaa erottautuminen on pahasta. Sune Troelstrupin ja Andrea Frecceron Taikaviitta-johtosarja Virkaveljen varjossa on kuluneen juonentyngän väsähtänyt viritelmä. Edes Frecceron piirrokset eivät sen rinnalla jaksa piristää, vaikkei niissä mitään ongelmaa olekaan. Kirjan päättävä Carlo Panaron ja Francesco D’Ippoliton Pygmalion ja kultainen seppele on taas innoton ja rutinoitunut aarrejahti, vaikka siihen Panaro onkin upottanut antiikin mytologiaa. Arvokkaasta lastista ei ole iloa, jos sitä kantava alus vuotaa pahemman kerran. D’Ippoliton piirroksiin pätevät samat sanat kuin Frecceron vastaaviin.

Jäljelle jäävät sarjat ovat Jacopo Cirillon ja Sandro Del Conten Voi veljet, missä lienette?, Carlo Panaron ja Michele Mazzonin Ikitammen salaisuus ja Bruno Concinan ja Giuseppe Dalla Santan Lomapuuhia. Ne eivät hetkauta kurssia suuntaan taikka toiseen. Kuten ilmi kävi, mukaan mahtui varsin perinteiseen tapaan kaksijakoisesti sarjakuvaa. Jos yksi pointti nostetaan esille, on se hiiriuniversumin laiminlyönti. Kirjan sarjoista vain kaksi oli sinne sijoittuvaa. Asetelman ikävyyttä korostaa, että molemmat sattuivat vieläpä olemaan täysosumia. Vaa’an tasapainottamista olisi jo hyvä alkaa hieman harjoitella, sillä ensi vuonna on ison juhlan aika. Ei sovi unohtaa, että kaikki alkoi pienestä hiirestä.