keskiviikko 19. heinäkuuta 2017
Uutta Ankronikka-sarjakuvaa Amerikassa
Ankronikan uuden tulemisen myötä ei sarjakuvarintamallakaan ole levätty asian suhteen laakereilla. Disney-sarjakuvaa Yhdysvalloissa nykyään julkaiseva IDW-kustantamo aloittaa uusia tarinoita sisältävän Ducktales-lehden. Lehden sarjakuvat on piirretty samaan tyyliin kuin syksyllä alkava televisiosarja. Näytteitä ensimmäisistä tarinoista voi tutkailla osoitteessa http://www.cbr.com/ducktales-0/.
Nalle Puh sensuurin kynsissä Kiinassa
Nalle Puh on joutunut Kiinassa paikallisten sensuuriviranomaisten syyniin. A. A. Milnen luomaa ja Disneyn nykyään omistamaa hahmoa koskeneet julkaisut on poistettu kiinalaisista sosiaalisen median palveluista. Sisältöä Nalle Puhin kiinankielisellä kirjoitusmerkillä varustettuna ei voi enää palveluissa julkaista.
Syytä asetetuille rajoituksille ei ole annettu, mutta taustalla epäillään olevan jo joitakin vuosia vallinneen Internet-trendin, jossa Kiinan presidenttiä Xi Jingpingiä esittäville kuville on haettu Nalle Puh -vastineita. Presidentti ja Puh on esimerkiksi kuvattu samoin ilmein ja asennoin. Puhista puhistiin Kiinassa myös keväällä, jolloin länsimaiselle lastenkirjallisuudelle Nalle Puh -kirjoja mukaan lukien asetettiin rajoitteita maassa.
Syytä asetetuille rajoituksille ei ole annettu, mutta taustalla epäillään olevan jo joitakin vuosia vallinneen Internet-trendin, jossa Kiinan presidenttiä Xi Jingpingiä esittäville kuville on haettu Nalle Puh -vastineita. Presidentti ja Puh on esimerkiksi kuvattu samoin ilmein ja asennoin. Puhista puhistiin Kiinassa myös keväällä, jolloin länsimaiselle lastenkirjallisuudelle Nalle Puh -kirjoja mukaan lukien asetettiin rajoitteita maassa.
Arvostelu: Roope-setä 450
Enrico Faccinin platinanumeroa on odotettu kuin kuuta
nousevaa ja viimeinkin se on käsillä. Faccinin kutsuminen mykän komiikan
mestariksi on toimitukselta osuvaa, vaikka eivät miehen taidot siihen
rajaudukaan, kuten lehden sisältökin osoittaa. Sanattoman huumorin viljelijänä
hän on kuitenkin niin Disney-sarjakuvan saralla kuin laajemminkin katsottuna täysin
omaa laatuaan.
Numero alkaa Faccinin uran läpikatsauksella. Hienoa on, että
tämän esittelyn lisäksi lehteen on saatu mukaan myös taiteilijan itsensä omia
kommentteja. Ne ovat Disney-sarjakuvantekijöiltä harvinaista herkkua ja
platinanumerot ovat sellaiselle juuri otollinen alusta.
Lehden ensimmäinen sarjakuva on samalla Enrico Faccinin
ensimmäinen tarina. Vuodelta 1989 oleva Rokilla rikkauksiin ei luonnollisesti
ole mikään klassikkojen klassikko eikä sitä todennäköisesti tunnistaisi
Faccinin tuotokseksi, jos tietoa siitä ei olisi. Tarinassa ei ole sitä absurdia
hulluttelua, jota Faccinin komedioilta on myöhemmin totuttu näkemään. Se on
pikemminkin hyvin perinteinen mukava pikku hupailu. Piirroksiinsakaan Faccini
ei ole vielä omaa tyyliään löytänyt, mutta kyseessä on tosiaan hänen
ensimmäinen sarjansa. Se muistettaessa täytyy todeta, että siihen nähden tarina
on varsin sujuva kokonaisuus. Joka tapauksessa tämän Suomessa aiemmin
julkaisemattoman debyytin poimiminen platinanumeroon mukaan on toimitukselta sellainen
teko, joita näissä tilanteissa täytyykin tehdä.
Seuraavan sarjan myötä siirrytään kymmenen vuotta eteenpäin.
Tarinassa Varo mitä toivot Faracin piirrostyyli on jo tunnistettavissa, joskaan
vielä ei ole saavutettu tyylin huippua. Käsikirjoitus lyhyelle jutulle on
toisen kelpo komedianikkarin Tito Faracin työtä. Ajankohta on Faracille vielä
varhainen eikä jutussa päästä oikein mihinkään. Myöhemmin lehden sivuilla
hypätään vielä toinen tasavuosikymmen eteenpäin kokonaan Faccinin tekemään
sarjaan Hengen voitto. Sen teema on sama, mutta toteutus on täydellistä
Faccinia eli sitä luokkaa, että varhaisemmalle tekeleelle jää kuriositeetin
rooli. Sarjojen myötä lehden sisälle syntyy mielenkiintoinen vertailukohta.
Lehdessä nähtävä Lahjapulma on siinä mielessä hyvä valinta
numeroon, että sen myötä nähdään, miten Faccinilta on sujunut hiiriuniversumin
puolella piipahtaminen varhaisemmassa vaiheessa tämän uraa, tässä tapauksessa
vuonna 2003. Sujuvathan herralta myös hiiret, Hessu ja kumppanit, mutta kyllä
Faccinin ankoissa on aina ollut enemmän ruutia. Käsikirjoitukseltaan sarja on
lehden heikoin, sillä Sergio Tulipanon viritelmä on täysin ennalta
arvattavissa.
Viimeiset kilu-kilut on lehden pidemmistä sarjoista
oikeastaan ainoa Faccinille tyypillinen tarina tarkoittaen sitä, ettei siihen
liity mitään sellaista erikoista, joka tekisi siitä tämän uralla ainutlaatuisen
tai ainakin poikkeuksellisen. Tarinan nimestä voinee jo sen päätellä ja
toimituskin sen mainitsee, että sarja on kunnianosoitus Romano Scarpalle ja
tämän klassikolle Viimeinen kulu-kulu. Faccinin kunnianosoituksesta tekee
entistäkin kunniallisemman se, että sarja on kaikesta huolimatta täysin oma,
itsenäinen teoksensa, mitä Faccinin kuuluisa omaperäisyys vain korostaa.
Tarinaa lukiessaan voi vain ihaillen ihmetellä sitä taidon ja mielikuvituksen
määrää, mikä Faccinilla on. Vaikka hänen täysin uniikit ideansa ovat välillä
kuin toisesta maailmasta, saa hän silti aina aikaan järkevän, ymmärrettävän ja
ennen kaikkea hauskan tarinan.
Lehden erikoisin ja kaikilta osin poikkeuksellisin tarjonta
on säästetty lopuksi. Synkkäsolan arvoitus on samalla lehden uusin tarina,
sillä se on vuodelta 2013. Toimitusta lainaten ”tarina paljastaa lukijalle myös
hulluttelija-Faccinin vakavamman, synkeämmän puolen.” Sitä se totisesti tekee,
mutta ei hätää, sarja on edelleen tunnistettavissa aidoksi Facciniksi. On vain
silkka ilo havaita vielä vuosien jälkeen Faccinista yhä monipuolisempia, mutta
yhtä taidokkaita piirteitä. Sarja todistaa paitsi Faccinin kyvyn antautua
absurdin huumorin lisäksi täydellisesti tummasävyisemmän maailman vietäväksi
myös hänen suurenmoisen kehityksensä hiiriuniversumin loihtimisen taitajana. Vertailua
voi jälleen halutessaan tehdä Synkkäsolan arvoituksen ja Lahjapulman välillä.
Pitkien sarjojen ja useamman sivun vitsinvääntämisten
lisäksi lehdestä löytyy vielä niiden väliin ripoteltuina Faccinin yksisivuisia.
Ne ovat olennainen, merkittävä ja rakastettava osa Faccinin tuotantoa ja
olisikin ollut huutava vääryys, jos niitä ei olisi ollut mukana. Vielä niiden
lisäksi sivujen kätköistä löytyy varsin tyylikäs kuvitus Pariisin Disneylandin
20-vuotisjuhlalle. Kaikki 132 sivua kannattaa todella käydä tarkoin läpi,
huolella jälkeä tutkaillen ja teksteihin paneutuen.
Ei siitä tainnut missään vaiheessa olla epäilystäkään,
etteikö Faccini-platinanumero olisi onnistunut kokonaisuus. Huonon
Faccini-kokooman koostaminen olisi vaikeaa, koska Faccinilta ei juuri huonoja
sarjoja näe. Ainoa, missä voisi mennä vikaan, olisi paketin kasaaminen niin,
ettei siitä muodostuisi monipuolista kokonaisuutta, joka laajasti esittelee
ansioitunutta tekijäänsä. Tähän miinaan ei platinanumerossa astuta. Faccinin
uran läpikäyminen on toteutettu ilahduttavan monipuolisesti. Koluamattomia
nurkkia ei voi väittää jäävän.
Rehellisyyden nimissä on muistettava, että lehteen sisältyi
kaksi sarjaa, joiden käsikirjoitus ei tyydyttänyt. Ei ole sattumaa, että
kyseiset sarjat olivat sisällöstä juuri ne, jotka eivät olleet Faccinin
käsikirjoittamia. Näidenkin sarjojen julkaisu oli kuitenkin hyväksi, sillä
niillä oli annettavanaan arvokas opetus Faccinin kyvykkyydestä. Vaikka
käsikirjoitukset eivät olleet vahvoja ja vaikka Faccini ei ollut kummassakaan
tapauksessa vielä täydessä iskussa tyyliltään, olivat tarinat mieluisaa
makusteltavaa. Faccinin ansiosta.
keskiviikko 12. heinäkuuta 2017
Aladdin-elokuvalla vaikeuksia löytää päätähdet
Disney-klassikko Aladdinin live action -uusintaversio on joutunut vastatuuleen, sillä tuotannolla on vaikeuksia löytää näyttelijöitä elokuvan nimirooleihin eli Aladdinin ja Jasminen hahmoille. Disney on tehnyt sopivien näyttelijöiden löytämiseksi globaalia hakua ja jopa 2000 näyttelijän kerrotaan koe-esiintyneen jompaankumpaan rooliin. Disney haluaa Aladdinin näyttelijän taustojen olevan joko Intiasta tai Lähi-idästä.
Dev Patelia ja Riz Ahmedia on huhuttu Aladdinin rooliin, mutta studion vaa'an kerrotaan kallistuneen täysin uuden tähden kannalle. Jasminen näyttelijää ei ole haluttu palkata ennen Aladdinin roolin täyttämistä, mutta Naomi Scottin ja Tara Sutarian väitetään olevan vahvoilla. Will Smithin on vahvistettu esittävän Henkeä.
Aladdin-elokuvan ohjaa Guy Ritchie. Kuvausten oli tarkoitus alkaa jo kesäkuussa, mutta viivästynyt näyttelijöiden valitseminen on lykännyt aloitusta. Samaan aikaan Aladdin-projektin takkuillessa Disney on käynnistänyt Kiinassa etsinnän päätähden löytämiseksi tulevaan Mulan-filmatisointiin.
Dev Patelia ja Riz Ahmedia on huhuttu Aladdinin rooliin, mutta studion vaa'an kerrotaan kallistuneen täysin uuden tähden kannalle. Jasminen näyttelijää ei ole haluttu palkata ennen Aladdinin roolin täyttämistä, mutta Naomi Scottin ja Tara Sutarian väitetään olevan vahvoilla. Will Smithin on vahvistettu esittävän Henkeä.
Aladdin-elokuvan ohjaa Guy Ritchie. Kuvausten oli tarkoitus alkaa jo kesäkuussa, mutta viivästynyt näyttelijöiden valitseminen on lykännyt aloitusta. Samaan aikaan Aladdin-projektin takkuillessa Disney on käynnistänyt Kiinassa etsinnän päätähden löytämiseksi tulevaan Mulan-filmatisointiin.
Kermit saa uuden ääninäyttelijän
The Muppet Show'n päähahmo Kermit saa uuden äänen Matt Vogelilta. Vogel oli vuonna 2014 julkaistun Muppets Most Wanted -elokuvan Constantine-hahmon ääni. Hahmo oli Kermitin imitaattori, joten Vogelin valinta viestii muutosten hillitsemisestä. Päätöksen teki Muppettien luojan Jim Hensonin poika Brian.
Tämä on vasta toinen kerta, kun Kermitin ääninäyttelijä vaihtuu. Jim Henson toimi sammakon äänenä aina kuolemaansa vuonna 1990 saakka. Sen jälkeen lähes kolmeksi vuosikymmeneksi vastuun otti Muppettien parissa 1970-luvulta asti työskennellyt Steve Whitmire. Whitmiren nyt tapahtuneen lähdön syitä ei ole kerrottu julkisuuteen.
Muppetit tekivät viime syksynä paluun Yhdysvaltain televisioon. The Muppets -sarja ei kuitenkaan saanut enää toista tuotantokautta, sillä ABC-kanava ilmoitti toukokuussa sen perumisesta. Sarjan katsojaluvut olivat hyvän alun jälkeen pudonneet liian alas. Muppettien taival jatkuu toistaiseksi Internetissä julkaistavissa videoissa.
Tämä on vasta toinen kerta, kun Kermitin ääninäyttelijä vaihtuu. Jim Henson toimi sammakon äänenä aina kuolemaansa vuonna 1990 saakka. Sen jälkeen lähes kolmeksi vuosikymmeneksi vastuun otti Muppettien parissa 1970-luvulta asti työskennellyt Steve Whitmire. Whitmiren nyt tapahtuneen lähdön syitä ei ole kerrottu julkisuuteen.
Muppetit tekivät viime syksynä paluun Yhdysvaltain televisioon. The Muppets -sarja ei kuitenkaan saanut enää toista tuotantokautta, sillä ABC-kanava ilmoitti toukokuussa sen perumisesta. Sarjan katsojaluvut olivat hyvän alun jälkeen pudonneet liian alas. Muppettien taival jatkuu toistaiseksi Internetissä julkaistavissa videoissa.
maanantai 3. heinäkuuta 2017
Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 454
Heinäkuun Taskari on Menolippu. Se, onko se sitä syvimpiin
pohjamutiin, ylimpiin iloittelun sfääreihin vai jonnekin näiden välistä,
selviää pureskelemalla opus läpi. Ainakin kirjan alku viittaa vahvasti matkaan
viimeksi mainitun suuntaan. Andreas Pihlin käsikirjoitukset eivät enää viime
vuosina ole olleet niin yleinen näky kuin edellisen vuosikymmenen mittaan. Sekä
hänen että piirtäjä Flemming Andersenin nimien havaitseminen
sisällysluettelossa on lähtökohtaisesti mielialaa kohottava asia. Kun herrojen
Poutasaaren pimennys -sarjaan lyödään mukaan vielä Taikaviitta, on oikeutettua
odottaa jonkinlaista irtiottoa valtavirrasta.
Egmontin tuottamien Taikaviitta-sarjojen ongelmat ovat
olleet niiden aloittamisesta saakka selviä. Ne eivät ole pärjänneet vertailussa
italialaisille sisarilleen. Kunniafanfaareille ei ole aihetta tälläkään kertaa,
vaikka Egmont-sarjoille harvinaisempi Taavikin on otettu mukaan. Suurin osaa
sarjaa kuluu odottavissa tunnelmissa, sillä nimihahmo Taikaviittaa ei juuri
näy. Juonikaan ei tähän puutteeseen lohtua tuo, sillä yllätykset puuttuvat eikä
asetelmakaan mikään järin mielenkiintoinen ole. Johtosarja saa täten osakseen
risuja. Toivottavasti Pihl vielä löytää sen teränsä, jonka hurmoksissa hän
vanhoja käsikirjoituksiaan laati.
Hurmosta ei seuraavan tarinan tekijältä puutu eikä yleensä
lukijoiltakaan hänen töitään ihaillessa. Castyn Mikki Hiiri Ajankajo-saarella
pitää sisällään kaikkea sitä, mitä johtosarjasta tuntui puuttuvan. 70 sivuun
paisuva seikkailu on heti kättelyssä mielenkiintoinen. Se ei missään kohtaa
jämähdä kaavamaiseksi tuotokseksi, vaan on monipolvinen ja kykenee yllättämään
lukijansa kerta toisensa jälkeen. Sarja tuo etäisesti mieleen vuosikymmen
sitten Disneyn omistamalla ABC-kanavalla pyörineen Lost-tv-sarjan, mutta pian
käy selväksi, ettei Castylla ole mielessään sen väkinäinen parodiointi. Tarina
on täyden viiden tähden saaliin arvoinen ja Taskari kannattaa kaivaa käsiinsä
jo pelkästään sen vuoksi.
Rodolfo Ciminon käsikirjoituksia on vuosien varrella
syytetty kaavamaisuuksiin jämähtämisestä. On myönnettävä, että Ciminon sarjat
kulkevat varsin usein vakaata reittiään, mutta miehestä teki legendan tämän
uskomaton kyky elähdyttää tarinansa mitä mielikuvituksellisin elementein.
Giorgio Cavazzanon piirtämä Lepakkopelikaanit kertoo tästä piirteestä jo
nimessään. Legendat ovat legendoja, minkäs sille mahtaa. Tarina on oivallinen
jälkiruoka Castyn seikkailulle.
Kiitetty parivaljakko on seuraavankin sarjan takana. Lucio
Leoni ja Emanuela Negrin tulivat takavuosina tutuiksi hauskoista Taikaviitta-sarjoistaan,
mutta viittasankarin poissaolokaan ei heille ongelmia tuota, kuten Pulmallinen
palkintojahti osoittaa. Taattu Leonin ja Negrinin huumori loistaa ja piirrokset
ovat samanlaista herkkua. Kirjalla tuntuu olevan oikea huippusarjojen putki päällä.
Valitettavasti jokainen putki tulee joskus päätökseensä.
Tälle niin käy harmillisesti Jacopo Cirillon ja Silvia Zichen Aku Ankan ja
salaperäisen kyltin kohdalla. Harmitusta lisää se, että tarinalla olisi ollut
olemassa täysin realistiset mahdollisuudet jatkaa huippusuoritusten saldoa.
Zichen piirroksissa ei tietenkään mitään vikaa ole, päinvastoin ne ovat
erinomaista jälkeä. Myös käsikirjoituksella on hetkensä. Toimivaa viihdykettä
pystytään tarjoamaan, mutta homma läsähtää tarinan runkoon eli sen pääjuoneen,
joka vie tarinan aivan liian lässyttävän meiningin armoille. Se ei tähän
kuvioon sovi ja sotkee pakan niin tehokkaasti, että tulos on huono.
Augusto Macchetton ja Graziano Barbaron Kadonneiden
kirjoitusten taika kärsii hieman samanlaisista oireista. Juonella on hyvä idea,
mutta toteutus ontuu. Sarjaa olisi voinut vierittää pidemmälle niin puhtaasti
huumorin kuin jännityksenkin voimin. Nyt kerä puretaan välittömästi, kun se on
saatu jotenkuten kokoon. Lässytykseen taipuvainen runko löytyy tästäkin. Sen
tehokkuutta syö erityisesti sen toistuva ja täysin paljastava rakentuminen. Äärimmäisen
pahaksi äityvä ennalta arvattavuus on tarinan turmioksi.
Hansu-sarjojen kanssa mennään harvoin metsään, kun huumori
ja vauhti ovat kohdallaan. Riccardo Pesce ja Francesco D’Ippolito osoittavat,
kuinka Hansun seurassa möhlitään lähtökuopista alkaen. Ruoasta rakkauteen
riistää Hansulta tämän huumorin ytimen viedessään tämän ruokahalun. Moinenkin
ratkaisu voisi toki toimia ja olisihan se ainakin erilainen, mutta silloin
pitäisi ajokkinsa hallita. Pesce ajaa kuitenkin konepelti seinää kohti ja siinä
kiinni. Meno on tuskallista ja matelevaa. Vaikka tarina ei edes ole kovin
pitkä, tuntuu se ikuisuudelta. Ruoasta rakkauteen on mahdollisesti huonoin
koskaan lukemani Hansu-tarina. En ainakaan kykene muistamaan toista tällaista
tapausta.
Carlo Panaron ja Alessia Martusciellon Ihannemiehen jäljillä
ei pääse kirjassa suotuisalle paikalle, kun edeltäjän jäljiltä tunnelma on
murskaava. Sen verran se sijainnistaan kuitenkin hyötyy, ettei ainakaan yhtään
alemmas voi enää vajota. Lähemmäs pintaa sarja pyristeleekin, mutta paljon jää
matkaa vielä tekemättä. Negatiivisen puolelle jää tämänkin sarjan tulos, kun
yllätyksiä ei ennakoitavaan etenemiseen mahdu eikä juonessa oikein riitä
mielenkiintoa.
Taskarin jälkimmäinen puoli täyttyi pahasti flopista flopin
perään. Hyvät sarjat olivat määrällisesti selvässä vähemmistössä, mutta ne
olivat niin loistavia suorituksia, että niiden positiivisuus kykeni peittoamaan
floppien negatiivisuuden. Mainitusti jo pelkästään Castyn huippusarja antaa
teokselle täyden suosituksen. Vaikka siltä osin puhtain paperein säilyttiin, ei
tästä pidä tietenkään ottaa oppia tulevaa varten. Kokonaisuus on osiensa summa
eikä tilanne saisi äityä sellaiseksi, että pari loisteliasta pelastaa
alisuoriutujien suuren lauman. Toivottavasti seuraavan Taskarin nimi
Puolisukeltaja ei ole tällaisen ennusmerkki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)