Suurten urheilutapahtumien aikaan on perinteisesti väsätty
muutamat kannet ja tarinat, jotka pyörivät niiden ympärillä. Elokuun Taskarin
kannen Rio-aiheisuus ei tainnut jäädä kenellekään epäselväksi taannoisten
pulinoiden myötä. Jos jätetään puuttumatta siihen, mitä tässä Andrea Frecceron
kannessa on ja mitä ei ole, niin kuvahan on kauniisti ja upeasti toteutettu.
Rio, ohoi! alkaa asiaankuuluvasti myös Rio-aiheisella
johtosarjalla. Ilmeisesti oikeudellisista syistä kaikki viittaukset
olympialaisiin on jätetty pois ja tilalle on kehitelty Kansojen kisat. Itse
kisat jäävät kuitenkin vain taustatekijäksi sarjassa, joten väliäkös tuolla.
Pat ja Carol McGrealin ja Massimo Fecchin Kultaa vai kunniaa? on tyypillinen
tällaisten kisojen alla nähtävä tuotos. Jos se jää mieleen, se johtuu vain
siitä, että se tällaisena kisatarinana tehtiin ja julkaistiin.
Seuraavan sarjan tekijän kohdalla harvemmin voi puhua
tyypillisyyksistä. ”Tyypillistä Castya” on pelkästään positiivinen ilmaus, joka
korostaa tämän taitoja. Mikki Hiiren ja Skvii-invaasion tapauksessa tätä
ilmausta voidaan taas käyttää. Tarinassa sekoittuvat iloisesti kepeys ja
hauskuus realistiseen uhkaan ja jännitykseen. Täyden kympin sarja jälleen
Castylta!
Carlo Panaron ja Sergio Cabellan Riippumaton riippumatto sekä
Stefano Ambrosion ja Giorgio Di Vitan Vuoden noita jäävät lyhykäisiksi
välipaloiksi, joista ensimmäisellä olisi ollut paukkuja enempäänkin, jos
juoneen olisi lähdetty tekemään lisäyksiä ja sivumäärää kasvatettu. Riccardo
Secchin ja Lorenzo Pastrovicchion Ankkaneidoista herttaisin liikkuu
vaarallisilla vesillä. Sarjat, joissa yksi ankanpojista ihastuu, voivat olla
onnistuneitakin, mutta yleensä ne ajautuvat liialliseen imelyyteen ja äityvät
sulaksi soovaksi. Nyt muut ankanpojat eivät ole edes tasapainottamassa
imelyyttä. Pastrovicchio on parantanut piirtäjän otettaan huomattavasti siitä,
mitä se menneinä vuosina oli. Hahmojen takamukset eivät enää paisu mahdottoman
isoiksi ja kynänjälkeen on tarttunut myös muuten sulavuutta.
Myös Alessandro Gaboardin ja Giampaolo Soldatin Haavi auki
sekä Blasco Pisapian ja Paolo Campinotin Päivä puistossa jäävät vain lyhyiksi
ja innottomiksi välipaloiksi. Riccardo Pescen ja Stefano Zanchin sarjassa
Navikoirien jäljillä alkaa sen sijaan olla jo niin intoa kuin tunnelmaakin.
Juoni on perinteistä kaavaa Roopen ihmeellisestä, luonnon kätköistä löydetystä
uutuustuotteesta. Perinteitä on hyvä vaalia. Vanhojen, toistuvien
juonikuvioiden käyttäminen ei ole pahasta. Niitä on silkka ilo lukea, jos ja
kun ne osataan toteuttaa hyvin, kuten tässä tapauksessa käy.
Taskarin päättävä tarina vaikuttaa etukäteen melkoiselta
herkkupalalta. Sillä on mukavasti mittaa ja tekijöinä eivät ole enempää eikä
vähempää kuin itse Guido Martina sekä Massimo De Vita. Vaalikampanja on
peräisin vuodelta 1979, kuten tarinan aloitussivulta voi nähdä. Näitä
merkintöjä Taskarin puolella ei ole ollut tapana nähdä, mutta niiden
vakiintumisesta ei olisi mitään haittaa, päinvastoin. Sarjan juoni on
perinteistä Martinaa. Ankat juonittelevat toisiaan vastaan juonittelemasta
päästyään. De Vitan piirrokset ovat mahtavia. Hän kykenee vangitsemaan
ruuduille vallitsevan ketkuilun ilmapiirin ja hahmojen olotilan.
Casty oli taas kerran vahvoilla saamaan Taskarin parhaasta
sarjasta myönnettävän tittelin, mutta sepä meneekin nyt Martinan ja De Vitan
Vaalikampanjalle. Vanhoja mestareita ei pysäytä mikään, kun he vauhtiin
pääsevät ja löytävät oikean rytmin. Tällaisia ennennäkemättömiä klassikoita on
ilo nähdä myös tavallisissa Taskareissa. Toivottavasti niitä on luvassa
lisääkin. Taskareita on luvassa lisää tietysti jälleen ensi kuussa, jolloin
mennäänkin jo numerossa 444!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti