Elokuun Roope-sedän kansissa ei ole platinan häivää, joten
se on niin sanotusti normaali numero. Silvia Zichen kansi ja lehdelle annettu
otsikko voivat pikaisesti antaa ymmärtää, että kyseessä olisi supersankarien
erikoisnumero, mutta sen sisältämät sarjat luettuaan ei moista nimikettä tee
missään nimessä mieli antaa.
Carlo Panaron ja Michele Mazzonin johtosarja Katoamistemppu
alleviivaa lehden erikoisnumeroimattomuutta. Esiintyyhän sarjassa toki
Taikaviitta, joka ei ihan jokakertainen vierailija Ropsussa ole, mutta tarina
on niin tyypillinen ja tylsä, että se alkaa jo puuduttaa. Juonessa ei vain ole
minkäänlaista koukkua eikä Mazzonin rutiininomaisissa piirroksissakaan ole
mitään kiinnostavuutta lisäävää.
Ropsun vuoden mittaan etenevässä taidehistoriallisessa
katsauksessa on edetty keskiaikaan. Ajanjaksoon viitoittavassa sarjassa,
Roberto Gagnorin ja Vitale Mangiatordin Mestari Mikkiuksessa ja totuudessa
Nimettömästä Ratsumiehestä, keskitytään kuvanveistoon. Tarinan jälkeen käydään
lyhyesti läpi myös muita keinoja luoda taidetta, mikä on ilo.
Vähemmän iloista on samassa yhteydessä levitettävä
virheellinen väitös keskiajan pimeydestä. On totta, että keskiaikaa kutsutaan
pimeäksi, mutta syy tälle ei ole se, että se olisi ollut erityisen ankea
aikakausi muihin verrattuna. Pimeän keskiajan käsite syntyi renessanssiaikana,
jolloin alettiin ihailla antiikkia ja haluttiin jäljitellä sitä. Aikakausi
ennen antiikin uutta löytämistä ja tulemista oli renessanssiajan ihmisten
kielenkäytössä pimeä.
Palataan takaisin vuosisatojen taakse ulottuvasta
nipottamisesta sarjakuvaan. Juonellisesti tätäkään tarinaa ei voi luonnehtia
kummoiseksi, mutta piirroksissa otetaan askeleita oikeaan suuntaan. Vitale
Mangiatordin kuvitus on hienoa katseltavaa. Ylipäätään näiden
taidehistoriallisten sarjojen piirrokset ovat olleet kaunista jälkeä, mikä
kontekstiinsa nähden on tietysti enemmän kuin sopivaa.
Pitkään Ropsun toisella sivulla julkaistut Donald Soffrittin
Pikku-Aku-stripit ovat saaneet väistyä. Tilalla tuolla paikalla on Enrico
Faccinin Hansu-strippi. Faccinia on nähtävillä myös In English -osiossa. Pikku-Akua
ei kuitenkaan ole kerralla pois jätetty. Giorgio Salatin ja Nicola Tosolinin
Lahjakkaita lapsia on lyhyt sarja ja Pikku-Aku itse on siinä vain sivuosassa.
Tarina yrittää olla hauska, mutta siinä se epäonnistuu pahasti. Jos valita
pitäisi, näkisin Pikku-Akua jatkossakin mieluummin Soffrittin stripeissä kuin
tällaisissa tuotoksissa.
Velmu Viurusilmän esittelyn jälkeen hahmoa päästään näkemään
tositoimissa Teresa Radicen ja Antonello Dalenan sarjassa Vaihteeksi sankarin
saappaissa. Tai näin kuvittelisi, sillä sen verran Velmua on etukäteen lehdessä
rummutettu. Konna jää kuitenkin vaatimattomaan sivuosaan ja pääsee edes ääneen
vain muutamassa ruudussa, jotka nekin yhtä ”Häh?”-tokaisua lukuun ottamatta kuuluvat
takaumakohtauksiin.
Tarina on pettymys myös muilta osin. Juoni ei ole järin
kiinnostava. Sitä syö ainiaan jatkuva Pelle Pelottoman monologi, joka hyvin
toteutettuna voisi ollakin viihdyttävä, mutta tässä tapauksessa mieli alkaa
kaivata muita hahmoja. Kenties kaikkein karmeinta ovat kuitenkin Dalenan
piirrokset. Ne ovat kerrassaan hirvittäviä. Arkistosta selviää, että Dalenan
tyyli on vuonna 2012 Pikku-Aku-sarjassa miellyttänyt, mutta tähän yhteyteen se
ei kerta kaikkiaan sovi.
Ja siinäpäs se numero olikin. Takakannen vitsisarja ja
dekkaripähkinä eivät tuo lehdelle lisäarvoa ja raastava totuus on, että
kyseessä on tämän vuoden huonoin Roope-setä. Toivottavasti lauseen loppuun ei
ole tarpeen lisätä sanaparia ”tähän mennessä”. Jonkun numeron osa on
valitettavasti aina olla se vähiten hyvä, mutta suorastaan huonoja numeroita ei
koskaan toivoisi näkevän. Mikään tarina ei vain tällä kertaa jaksanut iskeä.
Vitale Mangiatordin piirrokset olivat ainoa ilonpilkahdus, mutta enemmän on
oikeus vaatia. Ensi kuun numeron teemana on elokuva, mikä herättää välitöntä
mielenkiintoa. Se tulee sopivaan saumaan, sillä nyt on paikattavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti