Hae tästä blogista

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 448


Vuoden 2017 aloitti tammikuussa Taskareiden osalta jo pienoiseksi perinteeksi muodostunut Tupla, joka kantaa numeron 448 lisäksi nimeä Napamies. Kirjan sisällysluettelo vilisee mielenkiintoisia nimiä niin tekijöiden kuin tarinoidenkin osalta. Pidemmittä löpinöittä, hypätään mukaan Taskari-vuoteen 2017!

Opuksen johtosarjan valikoituminen tähän tammikuiseen julkaisuun johtunee tuossa kuussa ajankohtaisesta Iineksen syntymäpäivästä. Peter Snejbjergin ja Massimo Fecchin Tahmainen tarina ei luonteeltaan mikään iloinen, kermakakkumainen syntymäpäiväsarja ole. Päinvastoin, luvassa on kunnon actionia zombie-leffat mieleen tuovalla meiningillä. Tällainen on hivenen harvinaista Ankka-sarjakuvassa ja kaikkein yllättävintä on, että moista nähdään Iineksen pääosittamana. Tarina ei itseään ikävästi tahmaa, vaan siitä jää oikein puhdas ja raikas jälkitunnelma. 

Enrico Faccini on sellainen tekijä, jonka tarinat on aina erikseen mainittava, kun niitä julkaistaan. Järjen ääni on jälleen yksi hieno mallikappale herran taidoista, joskaan nyt nähtävässä suorituksessa ei sellaisiin sfääreihin ylletä, että mestaria tässä kohtaa olisi aiheellista lähteä sen enempiä ylistämään. 

Niccolò de Mojanan ja Ettore Gulan sarjassa Supersankarit törmäyskurssilla törmätään sekä Taikaviittaan että Viitattareen. Kahden supersankarin yhteisestä koitoksesta ei saada juuri mitään revittyä irti. Suuremmat odotukset jäävät seuraavan sarjan eli Alan asiantuntijan harteille. Odotuksia siihen latautuu, koska tarinan tekijöinä ovat Tito Faraci ja Silvia Ziche, jotka molemmat tunnetaan suorastaan eeppisiin mittoihin usein yltävistä hupailuistaan, joihin yhdistyy jopa pähkähulluja ja aivan absurdeja elementtejä. Alan asiantuntijakin lähtee hyvin liikkeelle, mutta sitten lento loppuu kesken. Tarinan kantavaa juonirakennetta eli väärinymmärrystä olisi toivonut kannettavan vielä reilusti pidemmälle, mikä olisi voinut tuoda mukanaan peliin mainittua absurdiutta. 

Jos ei Taikaviitta ollut joitakin kymmeniä sivuja sitten aivan terässä, niin nyt pääsee vireyttään testaamaan Fantom Ankka Marco Gervasion sarjassa Barkservillen aarre. Lähtökohtaisesti todella herkullisessa sarjassa tehdään kunnianosoitus itselleen Carl Barksille jo otsikossa. Juonen taustana on tietysti Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -dekkariklassikko Baskervillen koira, jonka nimeä väännellen Barks loi aikoinaan oman klassikkonsa Vaskervillen koira. Barkservilleissä on tässä sarjassa kuitenkin riittämiin, mitä nyt alkuperäisromaanin kuvioilla hämmennetään myös soppaa. Lopputulos on loistelias. Käsillä on yksi parhaista Fantom Ankan seikkailuista, ellei se paras. Sarjan loppu jättää vielä mukavan alustan mahdolliselle jatkolle.
Carlo Panaron ja Paolo De Lorenzin kahteen osaan jaettu, mutta yhteen pötköön julkaistu Suurkaanin suuri ilo on Roopen liiketoimia, pienoista matkailuun taipuvaista seikkailua ja vastaan juonimista yhdistelevä juttu, joka vielä paperilla saattoi näyttääkin hyvältä. Toteutus on kuitenkin äärimmäisen kömpelö. Sarjassa ei oikeastaan tapahdu yhtikäs mitään ja lopussa tuleva juonikoukkukin ammutaan alas pikavauhtia mahdollisimman tylsällä tavalla. Miellyttävämpiä bisnesseikkailuja ovat F. M. Bianchin ja Michele Mazzonin Osa-aikaloma sekä Rodolfo Ciminon ja Stefano Intinin Todellinen harvinaisuus, joista jälkimmäinen osoittautuu oikeaksi yllätyshitiksi kamppailemaan jopa kirjan parhaan sarjan tittelistä. 

Mikki Hiiri ja Pip Pip 15 on Taskarin suurin ja iloisin yllätys. Se on Romano Scarpan käsikirjoittama ja piirtämä tarina vuodelta 1960. On aina mukavaa havaita, että tällaisia herkkupaloja voi päätyä vielä aivan tavalliseen Taskariinkin julkaistavaksi. Samalla on ihmeteltävä, miten tällainen mestariteos on voinut säilyä näin pitkän ajan Suomessa julkaisemattomana. Oli asteikko sitten mikä tahansa, Mikki Hiiri ja Pip Pip 15 saa sillä täydet pisteet ja kaiken mahdollisen kunnian. Jo tämän yhden yksittäisen sarjan ansiosta koko julkaisulle voi antaa vahvan ostosuosituksen. 

Kilpailu Taskarin parhaasta sarjasta ratkesi selvästi siihen paikkaan, mutta palkintopallille on tunkua. Kirjan lopusta löytyy vielä pari vanhempien mestareiden oivaa näytettä. Jo ilahduttamaan ehtinyt Rodolfo Cimino pääsee vielä toisenkin kerran esille ja taas vain hyvässä mielessä. Giorgio Cavazzanon piirtämä Ihmekypärä on hauska tarina ilmeikkäällä ulkoasulla. Vuosikerta 1975 edustaa Cavazzanon riemukasta kumipallomaista tyylikautta. Guido Scalan piirrokset kirjan vihoviimeisessä sarjassa Lintumies Aku eivät luonnollisesti yllä samanlaiseen joustavan ja poukkoilevan repäisevään ilmaisuun, mutta silkalla ilolla niitäkin katsoo. Carlo Panaro tekee paikon tällä Suurkaanin suurta iloa varhaisemmalla käsikirjoituksellaan. 

Kaiken tämän päälle Tuplaan mahtuu vielä muutakin. Ne eivät erikseen ruodittujen ja ylistettyjen tarinoiden tapaan päässeet säväyttämään. Kahdelle lyhyelle jutulle on kuitenkin vielä annettava kunniamaininnat mukavuutensa johdosta. Ne ovat Monica Manzonin ja Luca Usain Pluto-juttu Painavaa asiaa sekä Marco Boscon ja Maria Luisa Uggettin Heluna-lyhäri Rentouttava mutakylpy. Se on tosin sanottava, ettei Uggettin piirroksista voi edelleenkään nauttia, mutta näin lyhyesti esitettynä ne ovat vielä siedettävissä.

Romano Scarpan juhlavuodesta oli viime vuoden lopussa jo puhetta ja näinhän siinä näyttää käyvän, että Scarpa vie mennen tullen. Muut eivät kuitenkaan jää vikisemään, sillä sen verran oli mukana loistosuorituksia myös muilta tekijöiltä. Kirjo oli Tuplassa mukavan vaihtelevaa niin tekijöiden, hahmojen kuin tarinoiden teemojen osalta. Parempaa aloitusta ei vuodelle voi juuri toivoa.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Aku Ankka palasi Helsingin Sanomiin

Aku Ankka on tehnyt paluun Helsingin Sanomiin. Ankat saivat lehdestä asemapaikan sen Lasten uutiset -osiosta. Siinä julkaistaan jatkossa joka perjantai Ankkanurkka, joka pitää sisällään Ankka-sarjakuvastripin, Ankkavisan sekä muuta ankkamaista luettavaa ja puuhaa. Aku Ankan hahmon ensiesiintyminen Suomessa tapahtui 8. toukokuuta 1935 Helsingin Sanomissa julkaistussa Floyd Gottfredsonin Mikin oma sanomalehti -sarjaan kuuluneessa stripissä.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Uudesta Ankronikasta traileri

Kesällä käyntiin pyörähtävästä Disney XD:n uusintaversiosta Ankronikasta on julkaistu traileri. Samalla kerrottiin, että sarjasta on tilattu jo toinenkin tuotantokausi. Ensimmäinen kausi koostuu 21 puolen tunnin mittaisesta jaksosta sekä kahdesta tunnin mittaisesta erikoisjaksosta.

maanantai 27. helmikuuta 2017

Disneylle kolme voittoa Oscareista

Vuoden 2017 Oscar-gaalasta elävimmin muistiin jäänee sähläys parhaan elokuvan voittajan julistuksessa, mutta täydennettiinpä Disneynkin palkintokaappia jälleen muutamalla uudella pystillä. Parhaan animaatioelokuvan kategoriassa pisimmän korren veti Zootropolis. Lyhytanimaatioiden sarjassa voiton vei Pixarin Piper. Lisäksi Viidakkokirja palkittiin erikoistehosteistaan.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 447



Vuoden 2016 päättymisestä on kulunut jo tovi, mutta Taskari-arvostelujen osalta se on vielä avoinna. Onkin korkea aika pureksia joulukuussa julkaistu 400-sivuinen Pärstäpankkiiri. Andrea Frecceron kansikuva avaa oivasti kirjan sisältöä, sillä varsinkin opuksen ensimmäiset sarjat voisivat kokonaisuutena olla suoraan teemajulkaisun sivuille painettuja. Kuten kansikuvasta voi päätellä, keskeiseen osaan pääsevät sosiaalinen media ja teknologian avaama uusi, ihmeellinen maailma. 

Gorm Transgaardin ja Giorgio Cavazzanon johtosarjassa Häirikkö verkossa päästään toteamaan myös sosiaalisen median osaltaan epäsosiaalinen luonne ja sen mahdolliset seuraukset ainakin Ankkalinnassa. Seikkailupuoli jää sarjassa melko nimelliseksi ja sen suorastaan idyllinen loppu sisältää itsessään kenties hieman masentavankin viestin. Ovatko tällaiset puhelimettomat päivät jo takanamme? Tarinassa moiseen tarvitaan aikamoisen kriisin kokemista. 

Alessandro Sistin ja Claudio Sciarronen Piinaaja Piipperissä on Mikki-dekkari päivitettynä nykyaikaiseen, sosiaalisen median täyttämään maailmaan. Juonessa on enemmän potkua kuin johtosarjassa ja klassiselle Mikki-dekkarille kumartavan taitavan tunnelmoijan piirtämänä sarja olisi voinut toimia oikeinkin oivallisena Mikin siirtämisenä tähän päivään. Sciarrone ei tätä kuitenkaan hallitse. Piirrokset ovat kuvottavia ja tekevät tarinan seuraamisesta epämiellyttävän kokemuksen. Sosiaalisen median Mikistä jää siksi huono kuva, mutta mieli on edelleen avoinna. Juonen ollessa yhä hyvä ja piirtäjän petratessa tulokset voivat kääntyä helposti aivan toisenlaisiksi. 

Alessandro Gottardon piirtämässä Seurannan synkissä seurauksissa ei ole piirrosten kanssa ongelmaa, mutta juoni jää hiukan ontumaan. Riccardo Secchin käsikirjoitus tuntuu kulkevan äärilaidasta toiseen, mikä kuulostaa kyllä klassiselta ja toimivalta ankkasarjakuvalta, mutta jostain tarinaan tunkevat sellaiset opetukselliset elementit, jotka pyrkivät pitämään turhan tiukasti kädestä kiinni estäen sarjasta vapaasti nauttimisen. Aivan oikeilla jäljillä kuitenkin ollaan. 

Seuraava sosiaalisen median teemoilla kulkeva sarja on Sosiaalinen tragikomedia, jonka senkin on piirtänyt Alessandro Gottardo. Käsikirjoittajana on Giorgio Salati. Tarina on lyhyt ja iskevän vitsikkääksi tarkoitettu. Kunnianhimoa ei moiseen yleensä liikoja ladata, mutta kenties se onkin tässä menestyksen salaisuus, sillä sarja on näistä sosiaaliseen mediaan menevistä jutuista ylivoimaisesti paras. Salatin juoni on rennoin ja itsevarmoin ottein laadittu ja mikä tärkeintä, sosiaalinen media ei ole käsikirjoituksessa itseisarvo. Se on vain osa juonta, väline, jolla luoda sitä tuttua, laadukasta ankkasarjakuvaa. Juuri näinhän sen on oltava. Ilmiöt tulevat ja menevät, maailma kehittyy, mutta Ankat pysyvät. 

Kunniamaininnan ansaitsee vielä viimeinen suoranaisesti sosiaalista mediaa käsittelevä juttu, lyhyt Hessu-sarja Sovellusten suossa. Francesca Agratin ja Luciano Gatton tarinassa on sitä samaa tunnelmaa ja onnistumista kuin Sosiaalisessa tragikomediassakin. Muista sarjoista lyhyitä onnistumisen hetkiä tarjoavat Carlo Gentinan ja Andrea Luccin Kätketty nerous, Niccolò de Mojanan ja Silvio Cambonin Mikki Hiiri ja kultainen hakku sekä Bruno Concinan ja Angelo Scariolon Unia ja unelmia. Viimeisen piirrokset eivät missään nimessä ole sieltä laadukkaimmasta päästä, mutta Sciarronen tuotokset aiemmin nähtyään Scariolon tyyli on suorastaan sympaattinen. Samaa voi sanoa Concinan juonesta.

Alessandro Sisti oli epäonninen saadessaan Sciarronen työparikseen Piinaajaan Piipperissä, mutta onnekas Seikkailun kaikilla mausteilla kohdalla, kun piirtäjäksi on tullut Lorenzo Pastrovicchio. Vuosia sitten myös Pastrovicchion saamista piirtäjäksi olisi voinut pitää murheellisena, mutta herran paljon kehittyneen piirrostyylin myötä näin ei enää ole. Viisikymmensivuinen monipolvinen tarina on oikein hyvä suoritus sekä käsikirjoituksensa että piirrostensa ansiosta. 

Kirjan lopusta löytyy vielä peräjälkeen kaksi sarjaa, jotka olisi melkein voinut niputtaa sosiaalinen media -aiheisten tarinoiden joukkoon. Sosiaalisen median sijasta niiden aihepiirinä on kuitenkin enemmän hieman perinteisemmin teknologia. Riccardo Pescen ja Lucio Leonin Konkari ja keltanokka sekä F. M. Bianchin ja Luca Usain Valvovan silmän alla eivät jaksa sykähdyttää niin paljoa, että niitä alkaisi erityisemmin kehua. Lucio Leonin piirrokset ovat kuitenkin lähes aina sellainen elementti, joka on syytä oikein erikseen mainita positiiviseen sävyyn. 

Taskarin päättää Riccardo Secchin ja Michele Mazzonin N.A.M. vs. kauhea kakuttaja. Sarjan lyhennepainotteisesti suomennettua nimeä olisi jo sujuvuuden nimissä voinut vielä miettiä, mutta itse sisällön osalta tarina on taattua N.A.M.-laatua eikä sellaista herkkua voi tietenkään kuin kehua. Juoni on hauska ja jaksaa pitää mielenkiinnon täysillä yllä loppuun asti. Samoin Mazzonin piirrokset ovat täysin sujuvaa työtä. N.A.M.-agentit ovat aina toivottuja vieraita Taskarin sivuille. Tarinoita on vielä Suomessa julkaisematta ja toivottavasti niitä tehdään vielä lisääkin. 

Vuosi 2016 päättyi Taskarissa hyvin moderneissa merkeissä, kuten on käynyt selväksi. Älyluurien täyttämälle maailmalle ja sosiaaliselle medialle voisi laatia vaikka oman teemajulkaisunsakin. Tavallisten, järjestysluvuillakin puhuteltavien Taskarien sivuilla näkisin parempana, ettei niissä lähdettäisi liiaksi pyörimään aina jonkin tietyn teeman ympärillä. Monipuolisuus ja sarjojen vaihtelevuus on yksi Taskarin menestystekijöistä. ”Jokaiselle jotakin” on jatkossakin toimiva periaate. Omat teemansa sopivat vallan mainiosti Taskarin sisarjulkaisuihin.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Dan Spiegle (1920-2017)

Dan Spiegle vuonna 1972. Kuva: http://www.newsfromme.com/2017/01/30/dan-spiegle-r-p/

Sarjakuvapiirtäjä Dan Spiegle on kuollut 28. tammikuuta 96-vuotiaana. Hän oli syntynyt Cosmopolisissa Washingtonin osavaltiossa 12. joulukuuta 1920. Mittavalla ja laaja-alaisella urallaan Spiegle piirsi muun muassa lännensarjakuvia, DC:n ja Marvelin supersankareita sekä niin Disneyn, Warner Brothersin kuin Hanna-Barberankin eläinhahmoja.

Spiegle aloitti uransa vuonna 1949 piirtämällä sanomalehtiin Hopalong Cassidy -lännensarjakuvaa. Hän koetti käynnistää myös oman merirosvoaiheisen sarjakuvansa, muttei saavuttanut sillä menestystä. Vuonna 1956 hän teki sopimuksen Dell-kustantamon kanssa, mikä teki hänestä monien eri sarjakuvanimikkeiden piirtäjän. Tuolloin hän aloitti myös Disney-sarjakuvan parissa.

Ensimmäisiä Disney-töitä Spieglelle olivat Spin and Marty -sarjakuvat. Hahmot olivat tuttuja The Mickey House Club -tv-sarjasta. Vuonna 1966 Spiegle toteutti yhdessä Paul Murryn kanssa mielenkiintoisen projektin, jossa Mikki ja Hessu seikkailivat täysin realistisessa ihmisympäristössä. Kolmeen tarinaan jäänyt sarja kulki nimellä Mickey Mouse Super Secret Agent. Tarinoita ei ole julkaistu Suomessa. Spieglen jälkeä ovat myös sarjakuvaversiot Disneyn elokuvista Maija Poppanen ja Musta aukko sekä klassikkopiirretyistä Pocahontas ja Notre Damen kellonsoittaja.

Vuonna 1972 tehdyssä haastattelussa Spiegle kertoi nauttineensa eniten lännensarjakuva Maverickin piirtämisestä. Hän jatkoi töitä aina 2000-luvun puolelle saakka, joten vielä tuon kyseisen haastattelun jälkeen hän sai nauttia työstään lukuisien eri projektien parissa.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Arvostelu: Roope-setä 445



Roope-sedän juhlavuosi lähtee visukintun nimikkolehden osalta käyntiin komeasti platinanumerolla. Numeron tähtenä on Milanon maestroksi tituleerattu Marco Rota, jonka valinnan lukijat viime keväänä sinetöivät suorastaan näytöstyyliin. Platinanumeroille tutuksi tulleeseen tapaan lehden sivuilta löytyy laadukkaan sarjakuvan lisäksi artikkelitekstejä, muuta taidetta sekä haastattelu, jossa mestari itse saa puheenvuoron. 

Johtosarjaksi on valikoitunut Viikinkien vastustaja vuodelta 1975. Kyseessä on Augustus Ankan ensiesiintyminen. Hahmo on sittemmin esiintynyt kahdeksassa sarjassa, jotka ovat kaikki olleet Rotan tekosia. Viikinkien vastustajan käsikirjoitus on Gaudenzio Capellin nimissä. Tarina on julkaistu Suomessa jo kolmasti aiemmin, joten jälleen uutta julkaisua tässä kohtaa voi pitää kyseenalaisena. Toimitus kuitenkin on katsonut, että sarja on ”niin omaleimaista Rotaa, ettei maestron tuotantoa voi kattavasti esitellä ilman sitä.” 

Suotakoon tarinan uusi uusintajulkaisu. Voidaanhan sitä pitää ankallishistoriallisesti merkittävänä. Lisäksi Rota taituroi sumuisen ja myrskyisän Kaledonian miljöön kanssa siihen malliin, että piirroksista voi jo havaita tulevan kaikuja. Rotahan on yltänyt vieläkin komeampiin suorituksiin, joista esimerkkejä on tässäkin lehdessä. 

Ensimmäinen numeron kahdesta ensijulkaisunsa saavasta sarjasta on Mikki-juttu Apinoiden planeetta. Käsikirjoitus on Osvaldo Pavesen. Sarja on Viikinkien vastustajan tavoin vuodelta 1975, mutta piirrosten tasossa jäädään tässä selvästi siitä jälkeen. Se kertoo ehkä siitä, kuinka Rota on panostanut Viikinkien vastustajan kuvitukseen. Apinoiden planeetta ei juonellisestikaan kovin kummoisiin suorituksiin yllä, mutta ainakin se oli mukana näytteenä Rotasta hiirien parissa. 

Lehden kolmannen sarjan kohdalla tulee jo aika nuhdella toimitusta hajauttamisen puutteesta, sillä vuorossa on jälleen tarina vuodelta 1975. Elisa Pennan käsikirjoittama Aku Ankka gorillajahdissa on nelirivinen sarja, joten sen osalta julkaiseminen platinanumerossa on kiitettävä teko. Juuri tällainen monipuolisuus kannattaa tässä formaatissa käyttää hyödyksi. Piirroksissa tahi juonessakaan ei Viikinkien vastustajalle tässäkään pärjätä. Rotan piirrokset ovat kuitenkin sitä tasoa, että ne antavat sarjalle paremmat eväät kuin mitä pelkällä juonella on tarjota. 

Vasta lehden neljännessä ja samalla viimeisessä tarinassa saadaan näyte piirrosten lisäksi myös Rotan käsikirjoituksesta. Saraseenien yö on Viikinkien vastustajan tavoin nähty Suomessa aiemmin kolmasti, mutta julkaisualustat ovat olleet sen verran poikkeavia, että näkyvyys enemmän valtavirtaan kumartavassa julkaisussa on perusteltu. Lisäksi Saraseenien yö ansaitsee paikkansa platinanumerossa myös aivan omilla ansioillaan, sillä niin kauniisti piirretty tarina on kyseessä. 
Vuodesta 1975 on päästy eteenpäin vuoteen 1983 ja Rotan tyyli on kypsynyt. Rivejä on sivulla neljä kuten Gorillajahdissa. Heti sarjan ensimmäinen ruutu paljastaa, mitä tuleman pitää. Ruutu ruudun perään kaunista, silmiä hivelevää taidetta. Laajemmissa maisemakuvissa Rota vasta pääseekin oikeuksiinsa. Nähdäänpä tarinassa lentokonekin, joiden piirtämiseen Rota on erityisen viehtynyt. 

Saraseenien yö on timanttisen taiteensa lisäksi myös tarinaltaan kokemus ja elämys. Sen julkaisu platinanumerossa jättää jälkeensä erittäin hyvän mielen. Se on sarja, josta tämä platinanumero jää mieleen ja josta on kiitteleminen. Myös Viikinkien vastustajasta voidaan kiitosta jakaa, tosin pienellä varauksella, sillä en toimituksen näkemyksestä poiketen näe sitä sellaisena tapauksena, että julkaisu niin ehdoton olisi ollut. Ajallista hajauttamista olisin kaivannut numeroon enemmän, sillä nyt peräti kolme sarjaa oli peräisin aivan samalta, lyhyeltä ajanjaksolta. Näistä pienistä huomautuksista huolimatta platinanumero läpäisee tulikokeensa jälleen kirkkaasti, aloittaa vuoden erinomaisesti ja antaa luvan odottaa hyvää jatkossakin. Huhtikuussa vuorossa on Massimo De Vitan platinanumero.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Disneylle tukku Oscar-ehdokkuuksia

Disney ei ole tottunut pettämään Oscar-ehdokkuuksia saalistaessaan. Niitä rapsahti yhtiön tilille jälleen mukava määrä. Parhaan animaatioelokuvan kategoriassa ovat ehdolla molemmat viime vuonna julkaistut klassikoiden sarjaan kuuluvat animaatiot eli Zootropolis ja Moana. Moana sai lisäksi ehdokkuuden parhaan laulun kategoriassa kappaleella How Far I'll Go.

Rogue One: A Star Wars Story ei odotetusti yltänyt ehdokkuuksissa The Force Awakensin viiden ehdokkuuden tasolle, mutta sai sekin silti kaksi ehdokkuutta, äänimiksauksesta ja erikoistehosteista. Erikoistehosteistaan pääsi ehdolle myös kaksi muuta Disney-elokuvaa, Marvel-filmi Doctor Strange sekä Viidakkokirja. Kolmen ehdokkuuden poimiminen viidestä on suuri saavutus.

Pixarin Doria etsimässä jäi vaille ehdokkuuksia huolimatta upeasta animaation tasostaan. Tyhjin käsin ei Pixar kuitenkaan jäänyt, sillä sen lyhytanimaatio Piper sai ehdokkuuden lyhytanimaatioiden sarjassa. Piperin animaatio oli suorastaan uskomatonta, joten ehdokkuus on ilman muuta ansaittu. Kategoriassa myös ehdolla oleva Borrowed Time ei ole Pixarin tuottama, mutta sen ovat ohjanneet Pixarilla työskennelleet Andrew Coats ja Lou Hamod-Lhadj.

Voittajat selviävät 26. ja 27. helmikuuta välisenä yönä Suomen aikaa pidettävässä Oscar-gaalassa, jonka Yle Teema esittää suorana lähetyksenä. Juontajana on tänä vuonna Jimmy Kimmel.

Seuraava Star Wars -episodi sai nimensä

Joulukuussa ensi-iltansa saavan uusimman eli kahdeksannen Star Wars -episodin nimi on julkistettu. Elokuva kantaa nimeä Star Wars: The Last Jedi. Spekulaatiot nimen merkityksestä lähtivät käyntiin välittömästi julkistuksen jälkeen.

Elokuvan ohjaaja on Rian Johnson ja sen näyttelijäkaarti vilisee tuttuja nimiä. Mukana ovat The Force Awakens -episodissa mukaan tulleet Adam Driver, Daisy Ridley ja John Boyega sekä alkuperäisen trilogian tähdet Mark Hamill, Peter Mayhew, Anthony Daniels ja Carrie Fisher. Joulukuussa menehtyneelle Fisherille elokuva jäi tämän viimeiseksi työksi. Erityisesti suomalaisittain huomioitavaa on, että Peter Mayhew'n lisäksi Chewbaccan rooliin hyppää jälleen myös Joonas Suortamo. Elokuvan musiikin säveltäjä on legendaarinen John Williams.