Hae tästä blogista

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Arvostelu: Roope-setä 452



Vaikka numeron kannesta sitä ei vielä mitenkään näe, juhlistetaan syyskuun Roope-sedässä vuonna 2005 edesmennyttä legendaa Romano Scarpaa, jonka syntymästä tulee 27. syyskuuta kuluneeksi 90 vuotta. Mukana on kaksi Scarpan piirtämää tarinaa, joista toinen on lisäksi hänen käsikirjoittamansa. Merkkipäivää olisi voinut olettaa vietettävän juhlavammassakin hengessä, kun muistetaan, millaisen panoksen Scarpa urallaan Disney-sarjakuvan eteen antoi. Kaksi sarjaa Roope-setä-lehdessä ei paljon ole. Erikoisjulkaisut tai edes -numerot ovat loistaneet poissaolollaan eikä sellaisia tätä tietoa ole enää loppuvuodesta luvassakaan. Esimerkiksi yhdistettynä ajankohtaisiin Roopen hahmon tasavuotisjuhliin tarjolla olisi ollut tilaisuus järjestää lukijoille aimo kattaus legendaarista sarjakuvaviihdettä sekä eritoten sellaista juhlatunnelmaa, jota juhlinnan kohteet ansaitsisivat. 

Nyt mennään kuitenkin tällä tarjonnalla, joka suotu on. Johtosarja Kauhea kopio on nimetty klassikoksi. Vuodelta 1970 olevan tarinan on piirtänyt Scarpa. Käsikirjoitus on Rodolfo Ciminon. Scarpan piirroksista ei kerta kaikkiaan ole mitään moitteen sijaa löydettävissä, joten niiltä osin puitteet ovat täydellisesti kohdillaan. Pettymys tulee nimekkään ja Scarpan tavoin legendaarisen Ciminon käsikirjoituksesta. Tarinan idea on herkullinen ja suorastaan hykerryttävän jännittävä. Erinomaiset mahdollisuudet mielenkiintoiseen elämykseen ovat läsnä, mutta jostain kummasta syystä Cimino päätyy äärimmäisen tympeään loppuratkaisuun, joka vesittää koko tarinan ja jättää suorastaan pahan mielen jälkeensä. On harmillista todistaa, kuinka hyvä tarina luisuu lopuksi täysin raiteiltaan. Klassikoksi nimeäminen on täydellistä liioittelua.
Pitkin vuotta Roope-setä-lehdissä nähty ja paljon arvosteluissa parjattu Suuri pokaalijahti on edennyt kuudenteen ja toiseksi viimeiseen osaansa. Siinä hyvät uutiset ovatkin. Carlo Panaron ja Luca Usain Jokohaman humahutus jatkaa johdonmukaisesti tarinasarjan rappiolinjaa. Joissakin osissa on ollut niiden alkutahdeissa jonkin verran toivon häivähdystä paremmasta, mutta nyt ei ole mitään puhetta sellaisestakaan. Floppi mikä floppi. Onneksi jäljellä on enää vain yhden osan kestäminen.

Iines Ankan päiväkirja -sarja Kutsukilpailu on lehden toinen Scarpa-tarina. Sille myös käsikirjoitus on Scarpan kynästä. Vuodelta 1966 oleva sarja ei sivumäärällään leijaile sfääreihin, mutta eipä moiselle ole mitään tarvettakaan, jos tarinan idea on sujuva tiiviissä mittakaavassa. Näin ovat näreet tämän komedian tapauksessa. Piirrokset ovat tietysti timanttia ja niin on nyt käsikirjoituksenkin laita. Sarja on ideaansa nähden sopivasti mitoitettu. Suoritus on kiitettävä. Jos jollekin lehden sarjalle oli välttämätöntä klassikon leima antaa, niin se olisi pitänyt ehdottomasti tehdä tämän tarinan kohdalla eikä Kauhean kopion.

Kuukauden dekkaripähkinä on tässä lehdessä tavanomaisesta kaavasta poikkeuksellinen. Se ei ole Egmont-tuotantoa vaan Tito Faracin ja Alessandro Perinan työtä. Lisäksi se on jaettu kahteen kaksisivuiseen osaan, joista ensimmäisessä esitetään mysteeri ja toisessa sen ratkaisu. Osat on vielä erotettu toisistaan lehdessä. Vaihtelu virkistää, mutta sisällöllisesti pähkinä ei eroa Egmontin tuottamista. Niin pulma kuin sen ratkaisukin ovat hyvin samantyyppisiä kuin niissäkin on vuosien mittaan nähty. 

Teresa Radicen ja Stefano Turconin Hessu reportterina -tarinasarja jatkuu osalla Pianisti. Aina sarjan tarinoita julkaistaessa on tuntunut tarpeelliselta toistaa vuoristoratavertaus. Tarinoiden laatu kun on läpi sarjan tuntunut vaihtelevan jopa poikkeuksellisen vahvasti. Kyyti on ollut hyväksyttävissä, koska radan huippuja edustaneet tarinat ovat olleet suorastaan erinomaisia. Silkaksi iloksi voi todeta, että rata kaartaa huipulla myös tässä numerossa. Pianisti on hauska ja vivahteikas sarja, johon on oivaltavalla tavalla sekoitettu läpi tarinasarjan koettuja aineksia. Kaikki on vieläpä keskenään tasapainossa – mikään ei läiky yli. Tämä saattaa olla jopa koko sarjan toistaiseksi paras osa. Vähintäänkin se yltää aivan kärjen tuntumaan. 

Kukapa olisi uskonut, että Scarpaa juhlistavan numeron suurimmaksi tähdeksi ei nousekaan Scarpan tarina? Kutsukilpailu oli oikein hyvää luettavaa ja mestarin piirrokset molemmissa tämän sarjoista aivan omaa luokkaansa, mutta niin vain ennenkin yllätyksiin yltynyt Hessu reportterina teki sen taas. Se, että osa tarinasarjasta ei tällaista priimaa ole ja saattaa joskus asettua jopa arvosteluasteikon heikommalle puolelle, on loppujen lopuksi täysin hyväksyttävissä oleva hinta siitä, että välillä päästään nauttimaan tällaisista suorituksista. Radice ja Turconi ovat mestareita tällä itse kehittämällään saralla. 

Monilla saroilla mainetta saanut mestari on ensi kuun platinanumeron tähtenä. Pelkkä platinanumeron konsepti nostaa totutusti odotusarvoja, mutta vielä ylemmäs tähtäävät odotukset ovat oikeutettuja, kun kanteen painetaan Giorgio Cavazzanon nimi. Toissavuotinen platinanumero Destino-yllätyksineen viitoittakoon tietä.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Aku Ankka ja Heureka koodausopetuksen yhteistyöhön

Aku Ankka ja tiedekeskus Heureka aloittavat yhteistyön koodauksen opettamisessa lapsille. Heurekan tiedeleirin yhteydessä järjestetään Etelä-Suomen syyslomaviikolla ensimmäistä kertaa Aku Ankan K.O.O.D.I.-leiri. Keväällä leirejä tullaan pitämään kerran kuussa.

Leirin sisältö on tuotettu kasvatustieteen ja ohjelmoinnin ammattilaisten kanssa. Koodaamalla herätetään henkiin tuttujen ankkalinnalaisten tähdittämiä tarinoita. Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä pitää koodauksen opettamista Aku Ankalle luontevana, sillä lehti on perinteisesti opettanut lapsia lukemaankin.

Aku Ankka ja koodaaminen eivät ole keskenään täysin uusi parivaljakko, sillä teema on ollut esillä Ankka-julkaisuissa. Naapurimaa Ruotsissa ehdittiin viime vuonna levittämään koodauksen iloa Kalle Ankan voimin paperilehdessä sekä Internetissä.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 456



Andrea Frecceron piirtämän kantensa perusteella syyskuun Taskari Reissumies jatkaa vielä syksyn kynnyksellä lomatunnelmissa. Kannen kuvapari löytyy ensimmäiseltä sisäsivulta. Sisällysluetteloon moinen ei ole yltänyt, vaan tarinavalikoima koostuu teemoiltaan melko vakaasta, vuodenaikaan kuin vuodenaikaan perinteisempään Taskari-tyyliin sopivasta aineistosta. 

Sen verran loma kuitenkin pukkaa vielä sisällössäkin päälle, että se on päätynyt yhden tarinan nimeen asti. Carlo Panaron ja Mario Ferracinan Loma nollabudjetilla on varsin tasaisesti etenevä juttu, joka ei yllätyksiä tarjoile, mutta ei ärsytäkään olemuksellaan. Piirtäjä Ferracina on nimeltään uusi tuttavuus. Hän on ehtinyt kolmen viime vuoden aikana piirtämään seitsemän sarjaa, joista tämä on ensimmäinen Suomessa julkaistava. Ferracinan piirroksissa näyttää olevan potentiaalia persoonalliseen ja näyttäväänkin tyyliin, mutta vielä ne ovat hyvin jäykkiä ja tönkköjä. Odotamme mielenkiinnolla kehitystä. 

Matkailemaan päästään myös toisessa Carlo Panaron käsikirjoituksessa. Ottavio Panaron piirtämä Kärkikamppailu jää päällimmäisenä mieleen suorastaan barksilaisella loppuratkaisullaan. Barksin tasolle kliimaksi ei kuitenkaan yllä, koska tämä ratkaisu tuntuu menevän luonteeltaan niin yli kuin ohi sekä hahmosta että kyseisestä tarinasta. Ylimenon makua on myös Superhessu-sarjassa Bala-Boomien agentuuri. Superhessua sinänsä on nykyään harvinaisena vieraana mukava nähdä, mutta italialaisten omaksuma tapa usuttaa mitä kummallisimmat avaruusotukset kerrastosankarin kanssa samaa lavaa jakamaan ei ole lainkaan niin hauskaa kuin miksi se on laskelmoitu. Stefano Ambrosio ja Andrea Ferraris ajavat miinaan sortumalla tähän syntiin, joskin Ferrarisin piirroksista on annettava pisteitä. Mainittava on, ettei tarina ole tuoretta jälkeä vaan vuodelta 1999.

Avaruuden asukkien kanssa tekemisissä oleminen hoituu tyylikkäämmin Sergio Tulipanon ja Francesco D’Ippoliton sarjassa Sankari vaikka väkisin, vaikkakaan ei sillekään erityisen korkeita tyylipisteitä ole luvassa. Tarina on hölmö, mutta sillä on oma vissi ideansa eikä sitä lukiessa synny sellaista kiusallista oloa kuin Superhessua ja päälle liimattuja örkkejä seuratessa. Kaikenlainen kiusallisuus on tiessään tarinan Touhotaaleri kohdalla. Sarjan nimi ja sen ideakin ovat melko absurdeja, mutta samalla nerokkaita. Alberto Savinin ja Valerio Heldin tuotoksen ahmii mielellään loppuun asti eikä sitä olisi edes tehnyt mieli lopettaa. Meno oli niin mallikasta, että kaipuu mutkikkaammalle vyyhdille jäi. 

Kirjan vitsisarjat Täydellinen illallinen ja Kun katsoit minuun ovat molemmat juonellisesti nappisuorituksia. Ensiksi mainitussa Riccardo Secchin käsikirjoituksessa ovat Francesco Barbierin piirroksetkin ihan kohdillaan. Sen sijaan jälkimmäisessä, Vito Stabilen käsikirjoituksessa ovat piirrokset pikemminkin harrastelijatihrustelijan kuin ammattipiirtäjän kynästä. Asialla on Federico Bertolucci, joka on ankka- ja hiirisarjakuvia enemmän tuottanut ruutuja taannoin julkaistuun W.I.T.C.H.-sarjaan. Moisen hömpän tielle hänen olisi sietänytkin jäädä. Disney-sarjakuvalle on olemassa laatukriteerejä, jotka eivät tässä tilanteessa millään täyty. 

Jos silmiin alkoi sattua, voi onneksi esimerkiksi palata kirjassa sata sivua taaksepäin. Sieltä löytyy Paolo Motturan tyylikästä jälkeä Augusto Macchetton käsikirjoittamaan Taikaviitta-sarjaan Väärän totuuden arvoitus. Ajankohtaiseltakin tuntuvaan aiheeseen pureutuvan tarinan piirrokset ovat todetusti opuksen kärkitasoa, mutta käsikirjoitus jää toteutukseltaan ontuvaksi. Taistelu sarjan esittämää uhkaa vastaan jää äärimmäisen hömelöksi ja kömpelöksi, mikä jättää juonesta jälkeensä kuvan väkinäisen oloisena valistusprojektina.

Taskarin kirkkaimmat helmet löytyvätkin aivan ensimmäisiltä sivuilta. Johtosarja Pohatan aavemurheet on laadukkuudessaan yllättäjä. Yllätys ei johdu siitä, että kyseessä on PAM-sarja, sillä niiden laatuun on takavuosina totuttu. Yllätys ei ole Flemming Andersenin piirrosten makusteltavuuskaan. Sen sijaan todellinen yllätys on, että PAM-tarinoiden käsikirjoittajana aiemmilla yrittämillään vähemmän vakuuttanut Byron Erickson osuu kultasuoneen ja kaiken kukkuraksi suhteellisen lyhyellä ja varsinkin PAM-sarjaksi huumoripitoisella juonella. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Erickson osoittaa, että PAM taipuu moneksi – myös komediaksi. Tämä ei tarkoita sitä, että Lars Jensenin aiempi, jännityksellinen tyyli täytyisi heittää roskakoriin. Sille on edelleen vahva tilauksensa, mutta silloin tällöin tippa huumoria sopii välipalaksi myös tähän tarinasarjaan. 

Kirjan varmasti pienin yllätys on se, että sen parhaasta suorituksesta vastaa Casty. Marco Mazzarellon piirtämä Naurettava kirous on mallikas suoritus sekä käsikirjoitus- että piirrospuoleltaan. Hauskuus on sarjassa pääosassa. Puujalat lentelevät puolin ja toisin ja sehän sopii niiden ollessa juuri sitä, mitä juoni vaatii. Kaiken kukkuraksi vitsit ovat niin hyviä, että hymy puskee väkisin huulille. Huumori ei ole Castyn sarjoille vieras elementti, mutta mieshän on aivan pitelemätön juonen salliessa täyden tulituksen! Kiitoksia vitsien onnistumisesta myös suomennoksessa on luonnollisesti jaettava kääntäjälle sekä toimitukselle. 

Reissumies näkee ja kokee paljon ja se päti myös tämän nimikko-opuksen kohdalla. Vastaan tuli floppeja ja täysosumia, taidetta ja raapustelua. Niin ääripäät kuin välimaastokin olivat esillä. Jos vastahakoisesti mieliin palautetaan elokuun pohjakosketus, on suunta siitä tietysti ylöspäin, mikä oli suorastaan luonnonlakina odotettavissakin. Toivottavasti lopullinen nousu takaisin raiteilleen saadaan ensi kuussa, jolloin hyllyille iskeytyy triplanumero.

tiistai 22. elokuuta 2017

Barks-tutkimusta kovissa kansissa

Kuten taannoin mainitsimme, Matti Eronen on julkaissut jälleen Barks-tutkimusta. Tuolloin uhosimme, että tutkimuksesta saatetaan tehdä myös konkreettinenkin julkaisu. Ja näinhän tässä pääsikin käymään. Amazon tarjoaa tällä hetkellä hintaan 19,95 dollaria.

Kirjassa muuten julkaistaan ensimmäistä kertaa myös Carl Barksin ensimmäinen Disney-taulu, kuten Amazonin kommenteistakin oikeaoppisesti tiedetään kertoa:
And you can also see the very first Duck oil painting by Carl Barks, done at the request of a Western Publishing executive, and not previously known.
Maalaus on jo 1960-luvulta eikä vuodelta 1971, kuten usein luullaan.

Kirjan voit tilata täältä!

Ankronikka tulee taas - tarkastelussa sarjan vanha ja uusi versio

Alkuperäisessä sarjassa Aku jättää sisarenpoikansa Roope-setänsä huostaan.
Arvostelijanammekin toiminut Ville Tanttu päätti tällä kertaa käydä hieman läpi vanhaa ja uutta Ankronikkaa. Vanhempi versio tästä tv-sarjasta on varmasti monien lukijoiden lapsuudesta tuttu rakas animaatiosarja, mutta Villen artikkelissa käydään läpi hieman senkin eroavaisuutta Barksin luomaan sarjakuvamaailmaan:

Disney -sarjakuvissa hauska puoli on se, että koska hahmoja ja tekijöitä on niin paljon, melkein joka vuosi on aihetta juhlaan. Milloin vietetään jonkun hahmon pyöreitä synttäreitä, milloin juhlistetaan tasavuosia täyttävää mestaripiirtäjää. Tänä vuonna mm. ankanpoikien, Iineksen ja Akun 313 -auton ensiesiintymisistä tulee täyteen 80 vuotta. Roope Ankka esiteltiin maailmalle 70 vuotta sitten ja samana vuonna syntyi muuan italialainen mestaripiirtäjä Giorgio Cavazzano. Tänä vuonna tulee täyteen 90 vuotta myös taiturimaisten ankkalegendojen Romano Scarpan ja Giovan Battista Carpin syntymistä. Eikä juhlallisuudet siihen lopu. Vuonna 2017, 18. syyskuuta tulee täyteen 30 vuotta siitä kun amerikkalaisissa televisioissa pyörähti käyntiin DuckTales -piirrossarja ja tuolla samaisella viikolla sarja palaa ruutuun upouusin jaksoin.

Ankkalinnake pyysi minua kirjoittamaan mietteitäni uudesta DuckTalesista ja kertaamaan, mitä alkuperäinen sarja piti sisällään.

DUCKTALES 1987-1990

1980-luvun sarjan oli tarkoitus tuoda suursuositut Carl Barksin sarjakuvat ensimmäistä kertaa televisioon.  Ilmeisesti Barksin tarinoiden muuttaminen toi jo heti sarjan suunnitteluvaiheessa mukanaan erinäisiä ongelmia. Sarjakuvakerronta on erilaista tv-kerrontaan verrattuna ja Barksin tarinoiden sisältämät teemat eivät kaikkien mielestä sopineet sellaisinaan koko perheen piirrettyyn. Sarjassa kuitenkin haluttiin keskittyä Barksin luomaan Ankkalinnaan ja nimenomaan hahmoihin mitkä juurikin Barks oli kaupunkiin luonut, joten sen päähenkilöiksi valikoituivat Roope Ankka ja tämän sukulaispojat Tupu, Hupu ja Lupu. Ankanpojathan eivät ole Barksin luomia, mutta 1980-luvun DuckTalesissa hahmot ovat luonteeltaan lähempänä Barksin sarjakuvia kuin taannoisissa lyhytelokuvissa, missä hahmot olivat aiemmin esiintyneet. TV-sarjassa ankanpojat esitettiin tämän tästä nokkelina Sudenpentuina, mikä on juurikin Barksin luoma partiojärjestö.

Barksin luomia hahmoja DuckTalesissa

Barksin luomista hahmoista sarjassa suuressa roolissa ovat myös Pelle Peloton, Karhukopla, Milla Magia, Kultu Kimallus ja Kulta-Into Pii. Barksin sarjakuvissa Pii on etelä-afrikkalainen miljardööri ja ikään kuin Roopen paha kaksoisolento, mutta tv-sarjassa Pii asustaa Ankkalinnassa, mikä helpotti hahmon käyttämistä seikkailuissa useammin. Tuotantotiimi teki Piistä skottilaisen ja sarjassa hahmo käyttää kilttiä sekä puhuu liioitellulla skottiaksentilla, mikä osaltaan korostaa sarjakuvien ”paha kaksoisolento”-asetelmaa. Ilmeisesti hahmon suuriin muutoksiin vaikutti myös se, että Etelä-Afrikka oli sarjan ilmestymisen aikoihin poliittisesti arka paikka ja Disney-yhtiö halusi välttää viittauksia apartheidiin.

Pienemmissä rooleissa DuckTalesissa nähdään myös Barksin sarjoista tutut Hannu Hanhi ja Pikkuapulainen.

Carl Barksin sarjakuvien Aku ja Roope

Carl Barks tunnetaan myös Aku Ankan hahmon luonteen kehittäjänä ja ilman Barksia nykyistä tuntemaamme Aku Ankkaa tuskin olisi olemassa. Piirroselokuvissa Aku esitettiin temperamenttisena ja hyvin helposti tulistuvana tuittupäänä. Lyhytelokuven juonet oli usein rakennettu ”Aku vastaan jokin arkinen asia” – asetelman ympärille ja katsojille iloa tuotti nimenomaan animaatioankan raivonpurkaukset. Barksin tarinoissa Aku esiintyy ankanpoikien yksinhuoltajana, hahmona, joka on valmis menemään äärimmäisyyksiin kasvattaakseen pojista kunnon kansalaisia. Tämä Aku on luonteeltaan syvällisempi ja samaistuttavampi kuin piirroselokuvien räjähdysherkkä ankka.

Kun DuckTalesia suunniteltiin 1980-luvulla, Aku oli tuotantotiimin yksi isoimmista ongelmista. Hahmo oli niin suosittu, että sen pelättiin varastavan koko shown päähenkilöksi kaavaillulta Roopelta. Piirroselokuvista tutut jatkuvat raivonpurkaukset ja slapstick -tyylinen kerronta eivät sopineet puolen tunnin jaksoista ja välillä pidemmistä tarinan kaarista koostuvaan tv-sarjaan, eikä yleisölle tunnetuimman hahmon luonnetta uskallettu lähteä muokkamaan. Myös Akun ankkaäänen uskottiin olevan liian vaikeaa ymmärtää. Aku päätettiin lopulta jättää sarjassa vain sivuosaan ja hahmo sai esiintyä ainoastaan tarinan kehyskertomuksessa, missä tämä jättää suojattinsa Roope-setänsä huollettavaksi liittyessään yhdysvaltain laivastoon. Lopulta Aku esiintyi sarjassa ainoastaan 65 jaksoa sisältäneen ensimmäisen kauden kahdeksassa jaksossa. Myöhemmillä tuotantokausilla hahmoon ei edes viitata. Yksi useimmiten vastaantulevista huhuista Akun poissaololle kerrotaan olevan myös se, että sarjan tuotannon alkuvaiheilla Akun pitkäaikainen ääninäyttelijä Clarence Nash menehtyi 80 vuoden iässä.

Ilman Akuakin sarjasta tuli menestys. Disney satsasi siihen taloudellisesti enemmän kuin tuohon aikaan pienen budjetin juttuna pidettyihin piirrossarjoihin yleensä ja riski kannatti. Suuren suosion takia kilpailevat televisioyhtiöt alkoivat panostaa omiin piirrossarjoihinsa.

Mm. "Back to the Klondike" kääntyi sarjakuvasta animaatiosarjan jaksoksi

DuckTales ei lainannut Barksilta ainoastaan hahmoja vaan kierrätti myös juonia tämän muistettavimmista sarjakuvista. Tv-sarjan jaksoiksi kääntyivät sellaiset klassikot kuin The Status Seeker, The Horseradish Story, The Secret of Atlantis, The Golden Fleecing, Micro Ducks From Outer Space, The Giant Robot Robbers, Lost Crown Of Genghis Khan, Hound Of Whiskervilles, Land Beneath the Ground, Lemming with the Locket, Back to the Klondike, Old Castle's Secret, Only a Poor Old Man, The Unsafe Safe ja Trala la.  Myös tv-sarjan jaksot A Drain on the Economy, Working for Scales sekä Once Upon a Dime lainaavat juonielementtejä Barksin tarinoista.

Sarjaa varten luotiin myös liuta ennennäkemättömiä hahmoja kuten Roopen hovimestari Duckworth (suom. Ankenström), uskalias lentäjä Launchpad McQuack (Heimo Huima), ankanpoikien sudenpentuystävä Doofus Drake (Sulo Sählä), Roopen taloudenhoitaja Mrs. Betina Beakley (Rva. Selma Taateli), sekä tämän tyttärentytär Webby Vanderquack (Tepa) (joka lienee luotu Carl Barksin luomien Iineksen sisarentyttärien Leenun, Liinun ja Tiinun pohjalta). Toisella ja kolmannella kaudella mukaan tuli sellaisia hahmoja kuin aikamatkalla salamatkustajana Ankkalinnaan päätynyt luola-ankka Bubba ja tämän lemmikkitriceratops Tootsie, sekä siviilissä Roopelle työskentelevä, mutta salaisen identiteetin omaavana supersankarina GizmoDuckina (Turboankka) toimiva Fenton Crackshell (Maukka Munankuori), Fentonin aina televisiota tuijottava äiti M’ma Crackshell ja tyttöysvävä Gandra Dee. Myös sarjan pohjalta tehdyssä elokuvassa DuckTales the Movie: Treasure of the Lost Lamp ensiesiintymisensä tehnyt Dijon nähtiin tv-sarjan neljännellä kaudella.

DuckTalesin äänirooleista vastasivat mm. sellaiset alan ammattilaiset kuin

Alan Young – Roope Ankka
Terry McGovern – Heimo Huima
Russi Taylor – Tupu, Hupu ja Lupu sekä Tepa
Joan Gerber – Rouva Taateli
Chuck McCann – Ankenström
Hal Smith – Pelle Peloton
Brian Cummings – Sulo Sählä
June Foray – Milla Magia
Frank Welker – Bubba
Hamilton Camp – Maukka Munankuori
Tony Anselmo – Aku Ankka

DuckTalesin kaksiosainen finaali esitettiin yhdysvalloissa peräkkäisinä päivinä 27.-28.11.1990.

REBOOT

Roope Ankan hahmon täyttäessä 70 vuotta ja alkuperäisen DuckTalesin täyttäessä 30 vuotta, Disney XD -kanava tuo sarjan uudestaan televisioihin. Uutta sarjaa mainostettaessa on mainittu sen tuovan saman energian ja seikkailuhengen uuden sukupolven tavoitettavaksi kuin mikä vanhassakin oli, ja nähtyäni 12.elokuuta julkaistun 45minuttisen pilottijakson, tähän on luottaminen.

Uusi Ducktales (2017) tekee kunniaa niin alkuperäiselle tv-sarjalle kuin tietenkin Carl Barksin tarinoille, mutta nyt myös jossain määrin Don Rosan sarjakuville ja Disneyn klassisille lyhytelokuvillekin, lisäten mukaan tuoreilta tuntuvia elementtejä.

Uusi sarja aloittaa täysin ennennäkemättömän tarinan, jossa pääossassa on ankkojen koko perhe. Tällä kertaa Akua ei ole unohdettu, vaan hahmo on yhtä suuressa osassa kuin Roope, Heimo Huima tai ankanpojatkin. Kaksiosaisessa pilottijaksossa, mikä kantaa nimeä ”Woo-oo!”, Aku ja Roope eivät ole puhuneet toisilleen kymmeneen vuoteen. Ankanpoikien lapsenvahti ei pääse tulemaan paikalle, joten Akun on vietävä lapset Roopen kartanon taloudenhoitajan vahdittavaksi siksi aikaa, kun hän itse käy työhaastattelussa. Roope kuitenkin osuu paikalle ja riitaisan jälleennäkemisen jälkeen pojille selviää, että maailman rikkain ankka on heidän isosetänsä. Aluksi ynseästi poikakolmikkoon suhtautuva Roope oppii pitämään lapsista kun heidän aiheuttamat ongelmat ja vaarantilanteet saavat hänet tuntemaan olonsa nuoreksi jälleen. Erinäisten käänteiden jälkeen koko ankkaperhe muuttaa Roopen kartanoon asumaan ja kymmenen vuoden välirikko Akun kanssa saa viimein väistyä ja Roopen aarteiden seassa odottaa vielä suuri ankanpoikiin liittyvä mysteeri selvitettäväksi.

Ratkaisevassa osassa oleva maalaus

Uudessa sarjassa korostetaan hahmojen sarjakuva-alkuperää. Toisin kuin jotkut ovat saattaneet luulla, uusi DuckTales ei pyri kopioimaan Carl Barksin tai Don Rosan piirrostyyliä, vaan sarjakuvamaisuus tuodaan esille muilla tavoin. Roope pukeutuu sarjakuvista tuttuun punaiseen nuttuunsa ja Akun yllä näemme ensi kertaa mustan merimiesasun. Animaation taustat ovat pistevarjostuksineen kuin suoraan sarjakuvasta. Sarjakuvan alkuperää korostetaan erityisesti tv-sarjan introssa, missä hahmot hyppivät ruudusta toiseen ja jopa ulos sarjakuvan sivuilta. Kovimmat Barks tuntijat saattavat huomata, että introssa on neljä kohtausta, mitkä on henkiin herätettyjä Barksin maalauksista. Barksin maalauksia viljellään sarjassa itsessäänkin taajaan. Roopen kartanon seinät ovat täynnä tauluja, jotka mukailevat tuttuja maalauksia. Kuvien seasta voi bongata myös Don Rosan sarjakuvista tutut Roopen vanhemmat ja Roopen itsensä kymmenvuotiaana pojankoltiaisena.

Muutoksiakin on tehty. Tupu, Hupu ja Lupu ovat saaneet uudessa sarjassa enemmän yksilöllisiä luonteenpiirteitä, eivätkä ole enää vain yksi hahmo kolmessa kehossa. Alkuperäisessä sarjassa Tepa oli äärimmilleen stereotypisoitu tyttölapsi nukkeineen ja leikkiteeastioineen, joka etsi hyväksyntää itseään hieman vanhemmalta (?) ankkakolmikolta. Uudessa sarjassa Tepa vaikuttaisi olevan enemmänkin kolmikkoa eteen päin vievä voima. Herkästi innostuva fanityttö, kuka haluaa selvittää ankkain suvun koukeroisimmatkin mysteerit. Tämä Tepa on huomattavasti alkuperäistä kiinnostavampi hahmo. Rouva Taateli taas ei ole enää vain Roopen kartanosta huolehtiva taloudenhoitaja vaan hänelle on rakennettu hurja taustatarina, mikä avautunee sarjan edetessä. Uudessa sarjassa hän on mukana myös Roopen henkivartijana. Heimo Huima on lähimpänä 1980-luvun DuckTalesia ja Roopesta huokuu ärtyisä, mutta pohjimmiltaan perhettään rakastava sarjakuvavastineensa.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Aku on nyt tasavertainen jäsen sarjassa ja tässä versiossa hahmoon otetaan elementtejä niin vanhoista slapstick -tyylisistä klassikkolyhäreistä kuin sarjakuvista tutusta moniulotteisemmasta Akusta. Akun äänestä on ajoittain hieman haastava saada selvää, mutta alkuperäisessäkin sarjassa hahmoa näytellyt Tony Anselmo tekee roolissa kuitenkin oikein hyvää työtä.

Muut ääniroolit ovatkin sitten laitettu kokonaan uusiksi. Ankanpoikien yksilöllisistä äänistä vastaavat mm.  Community -sarjasta tuttu Danny Pudi, esimerkiksi Parks and Recreationissa näytellyt Ben Schwartz, sekä suositusta Saturday Night Live -ohjelmasta tuttu Bobby Moynihan. Heimo Huiman äänenä toimii niin ikään SNL:stä tuttu Beck Bennett, Rouva Taatelina puhuu mm. The Neighborsissa mukana ollut Toks Olagundoye, Tepan ääniroolista vastaa vaikkapa Raising Hope -tilannekomediassa näytellyt Kate Micucci.

Edesmennyt Alan Young jätti suuret saappaat täytettäväkseen Roope Ankan roolissa. Hän ehti lainata ääntänsä Roopelle yli kolmen vuosikymmenen ajan ja oli siinä ajassa saanut suuren fanikunnan. Alan Youngin Roope on hurmaavine skottiaksentteineen itsellenikin ollut se rakkain ja siksi minua jännitti, jopa hieman pelotti kuulla, kuka oikein perisi Roopen roolin mestarimaiselta Youngilta, joka kuitenkin puhui Roopea vielä viime vuonna tuotetuissa upouusissa Mickey Mouse lyhäreissäkin, vain hieman ennen kun menehtyi 96 vuotiaana. Mutta kun silmiini sattui uutinen skotlantilaisen David Tennantin kiinnittämisestä Roope Ankan rooliin, kaikki pelkoni olivat tiessään. Useimmille mies on varmasti tuttu Doctor Who -sarjasta ja minäkin hänet sieltä tiesin, mutta varsinaisen vaikutuksen näyttelijä oli minuun tehnyt Marvelin sarjakuviin pohjautuvassa tv-sarjassa Jessica Jones, missä Tennant näytteli hienosti sarjan ensimmäisen tuotantokauden vihollista Kilgravea.


Muut roolit eivät paljon edellisille kalpene, kuten alla olevasta listata voi huomata:

Paul F. Tompkins – Hannu Hanhi
Jim Rash – Pelle Peloton
Allison Janney – Kultu Kimallus
Margo Martindale – Konnamuori
Eric Bauza - Karhukopla
Keith Ferguson - Kulta-Into Pii
Lin-Manuel Miranda – Maukka Munankuori/Turboankka
Josh Brener - Mark Beaks.

Listan viimeisin on sarjaa varten luotu täysin uusi hahmo.

Kaiken uutisoinnin ja lupaavalta vaikuttavan pilottijakson jälkeen minulla on suuri luotto uuteen tekijätiimiin ja heidän luomaan sarjaansa, mikä tuntuu olevan täynnä yllätyksiä ja viittauksia sarjakuvien lisäksi mm. myös vanhoihin klassisiin Disneyn tv-sarjoihin. Hyvin sarjakuvani tuntevana jotkin tv-sarjaa varten tehdyt muutokset auheuttavat hieman närää, mutta uskon lämpeneväni niillekin, kunhan sarja pääsee kunnolla vauhtiin ensi kuussa.

Entä milloin tästä kaikesta pääsee nauttimaan suomeksi? Mitään ei ole vielä vahvistettu, mutta Aku Ankka-lehden toimitus on puhunut, että uutta Ankronikkaa nähtäisiin meillä ensi vuoden alusta lähtien. Sitä siis odotellessa...