Ankassa J.Karjalaisen käsikirjoittama tarina!

Sanoma Magazines julkaisi seuraavanlaisen ankallistiedotteen:

Muusikko ja pitkäaikainen Ankka-fani J. Karjalainen on kynäillyt tarinan keskiviikon Aku Ankka -lehteen. Kokkikahakka-nimisessä tarinassa Aku ja ankanpojat mittelevät ruoanlaittotaidoissa. Karjalaisen tarina on jatkoa Aku Ankka -lehden juhlavuoden 2011 sarjaan, jossa suomalaisia sanankäytön taitureita pyydettiin luomaan oma Ankka-tarinansa. Hengentuotteensa ovat rustailleet tähän mennessä mm. Jari Tervo, Johanna Sinisalo, Leena Lehtolainen ja Anssi Kela.

J. Karjalainen koki sarjakuvan kirjoittamisen yllättävän luontevana prosessina. Syyksi mies arvelee, että lauluja tehdessään hän näkee musiikin kuvina, joten ero popviisujen ja sarjakuvien kirjoittamisen välillä ei ole mullistavan suuri. Karjalainen paneutui ankkamaailmaan pieteetillä ja otti ankkatarinan laatimisen kunniatehtävänä. 

”Tarinan kirjoittaminen maistui makoisalta! On kieltämättä aika epätodellinen tunne, kun saattoi tanssittaa lapsuutensa sankareita oman pillinsä mukaan”, sanoo Karjalainen.

Karjalainen halusi tarinan sijoittuvan tuttuihin maisemiin Ankkalinnaan. Sellaisista Ankka-tarinoista hän on aina itsekin pitänyt eniten. Karjalaisen tarinassa ankanpojat saavat tarpeekseen Akun ylimielisestä asenteesta omia ruoanlaittotaitojaan kohtaan ja vastaanottavat haasteen kaikkien aikojen kokkimittelöön. Voiton vimmassaan Aku turvautuu Hannes Välikäen konsultaatioon, kun taas pojat käyttävät luovuuttaan mausteiden sekoittamisessa – Akun keittiössä... 

Pitkän linjan Ankka-fani

Karjalainen muistelee, että Aku Ankka -lehti tilattiin heidän perheeseensä 60-luvun alussa. Toden teolla hän innostui Ankkalinnan monenkirjavasta ja kiehtovasta maailmasta luettuaan Helsingin Sanomista jutun, joka käsitteli Carl Barksia. Myöhemmin Karjalainen jopa lähetti kirjeen esikuvalleen Kaliforniaan ja sai vastauksena alkuperäispiirroksen luistelevasta Aku Ankasta Barksin omistuskirjoituksella höystettynä.

”Juoksin puuhun, kun näin sen”, muistelee Karjalainen tapahtumaa.

Carl Barks -fanina Karjalainen halusi sisällyttää tarinaansa maestron luomia rakastettuja Ankka-hahmoja. Näistä tarinaan päätyivät mm. Pelle Peloton, Roope sekä verraton kulinaristihurtta Pulivari.

Kiireettömän miehen kiireinen kesä

J. Karjalainen julkaisi maaliskuussa uuden levynsä Et ole yksin, ja äänite on viihtynyt albumilistojen kärkisijoilla siitä asti. Kysyntää miehelle on riittänyt kosolti myös keikkarintamalla. Täysiä saleja vetäneet konsertit pitkin kevättä ovat varmistaneet, että hänet tullaan näkemään useilla festivaaleilla kesän aikana. Varmistuneita festivaaliesiintymisiä on mm. Ruisrockissa, Ilosaarirockissa ja Tammerfestillä.

Arvostelu: Roope-setä 405

Tuttuun tapaan Henendo on ahertanut tuoreimman Roope-sedän arvostelun parissa. Joten tässähän tämä, kannattaa lukaista:

Viimeistään toukokuun Roope-sedän myötä kevät on puhjennut täyteen loistoonsa, kuten asiaan kuuluu – kesähän kolkuttelee jo ovella. Alessio Coppola osoittaa kannellaan taitonsa taikoa osuva kevätilme esiin. Donald Soffritti taas palauttaa tunnelmasta huumaantuneet maan pinnalle Pikku-Aku-stripillään, joka opettaa elämän perusperiaatteita.

Lehden johtosarjana on varsinainen kevätpaukku, nimittäin Romano Scarpan klassikko Poppi saapuu kaupunkiin vuodelta 1966. Nimensä mukaisesti siinä Poppi saapuu kaupunkiin ja suorittaa siinä sivussa debyyttinsä. Pieni ihme on, ettei sarja ole nähnyt päivänvaloaan Suomessa jo aikaisemmin. Lähtökohdat ovat suuria toiveita herättäviä, eikä Scarpa petä ainakaan piirrosten puolella. Mieshän lienee lähtenyt itsekin lentoon vauhdikasta kuvitusta laatiessaan! Juonipuoli on sen sijaan pieni pettymys. Se kun tuntuu olevan turhan kepeä ja korostavan painolastitonta ryntäilyä paikasta ja tilanteesta toiseen. Mukavahan tällaisiakin toki on välillä saada eteensä. Ropsun sivuilla harvinaisemman hahmon Kultu Kimalluksen esiintyminen tarinassa täytyy mainita erikseen. Päivän pamaus kertoo, että kyseessä on tämän kolmas visiitti lehden sivuilla.

Melko onnettoman dekkaripähkinän jälkeen päästään nauttimaan Stefano Ennan ja Roberta Mighelin Pikku-Aku-sarjasta Metsän aarre. Italialaistaitureiden Pikku-Akut ovat usein olleet varsin oivaltavia ja viihdyttäviä tapauksia. Tämäkin alkaa erittäin lupaavasti, mutta kesken matkanteon vauhti hyytyy eikä ole millään palata raiteilleen. Ihan lopussa toivoa vielä herätellään onnistuneilla kuvioilla, mutta siitä huolimatta lopputulos on melkoinen lässähdys. Tarina ei yllä mainittujen loistokkaiden tovereidensa pariin. Mighelin piirrokset huokuvat sitä toivottua ja tavanomaista saapasmaalaista Pikku-Aku-tyyliä ja pelastavat, mitä pelastettavissa on. Alusta loppuun hyvin kulkeva juoni on kuitenkin näiden tarinoiden kohdalla ehdoton edellytys paljon saavuttamiselle.

In English -osion yksisivuinen ei räjäytä pankkia, mutta sitä seuraavalla siihen olisi eväitä. Kyseessä on tänä vuonna Ropsussa säännöllisesti esiintyneen maestron Enrico Faccinin Touho-vitsi Mestarikokin keittiössä. Eväitä pankin räjäyttämiseen tosiaan olisi, kun kyseessä on Faccini, mutta tämä on ilmeisesti päättänyt säästää paukkunsa seuraavaan kertaan ja mahdollisesti pidempiin juttuihin. Odottakaamme sitä mielenkiinnolla! En voi kyllin korostaa sitä, millainen kulttuuriteko toimitukselta on julkaista Faccinia näin usein. Helmien prosentuaalinen osuus tämän nimellä varustetuissa ostereissa on poikkeuksellisen suuri.

Numeron päättävä pitkä sarja on Sergio Cabellan Ärsyttävä Ökyklubi, joka kuuluu tuttuun sarjaamme Roope vastaan Kroisos. Tälle lehdelle varsin tuttuun tapaan aloitus on lupauksia herättävä. Tyytyväisyyttä ylläpitävä tilanne jatkuu pitkään, lähes loppuun asti, mutta sitten tapahtuu jotain valitettavaa. Cabella havaitsee patonkiputiikin olevan sulkeutumassa ja rysäyttää kaaransa sen enempiä ajattelematta lähimpään parkkiruutuun, joka sattuu vieläpä olemaan sakkopaikka. Tämän virheliikkeen seurauksena tarina menettää paljon voimia ja joutuu ontumaan lyhyen loppumatkan maaliviivalle. Cabellan kuvitus on neutraalia: siinä ei ole moittimista, mutta ei sitä voi ylistääkään.

Takakannesta löytyy vielä Giorgio Salatin ja Massimo Asaron käsialaa oleva Perustuuria, joka kekseliäisyydestään huolimatta sisältää etikettivirheen eli Hannun töissä. Omalla tavallaan se huipentaa lehden kokoamalla sen yhteen: sisältö on pohjimmiltaan laadukasta, nautittavaa ja onnistunutta, mutta muutamat taktiset mokat estävät pääsyn valiojoukkoon. Aivan kuin maukkaissa viinirypäleissä olisi siemeniä.

Don Rosalle Bill Finger- palkinto

Don Rosalle on myönnetty vuoden 2013 Bill Finger- palkinto merkkinä erinomaisista sarjakuva käsikirjoituksistaan. Samaan aikaan palkintonsa sai myös Steve Gerber, joka tunnetaan parhaiten Howard the Duck- käsikirjoituksista.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 401

Ville T. piristää jälleen arvostelullaan toukokuista arkea, joten tässäpä tämä:

Aku Ankan taskukirja 401 – Tuplanolla ja uhka taivaalta

Viimekuisesta virstanpylväästä on päästy yli ja taskareiden uuden sadan numerointi on alkanut. Mikäpä sen parempi tapa aloittaa jälleen ykkösestä kuin komean tuplataskarin julkaiseminen.

Tuplataskarissa seikkailee pitkästä aikaa taas Tuplanolla, jonka seikkailuja meillä Suomessa ollaankin saatu odottaa joulukuusta lähtien. Tämänkertaisessa tarinassa Aku lähtee estämään suuren ilmastokatastrofin toteutumisen, jonka tavoitteena on muuttaa sadetta siten, että se tuhoaa maan viljelemismahdollisuudet. Seikkailu kierrättää sankariamme ympäri Euroopan ja juoneen on tuhrattu melkoinen määrä sivuja ottaen huomioon sen köykäiset juonenkäänteet. Tarina on sitä paitsi ensimmäinen I/D-koodattu Tuplanolla-seikkailu, joten arvata saattaa, että kyseessä on tanskalaisen kustannusyhtio Egmontin tilaustyö ja yritys kosiskella eurooppalaisia taskarinlukijoita. Pitkitetyn juonen lisäksi tarina häviää inhottavasti paksun taskukirjan sivujen sekaan, koska sen jokainen osa julkaistaan kuin irrallisena episodina ja siten tarinan kerralla lukeminen vaatii ahkeraa kirjan selailua.

Tuplanollan lisäksi kirjasta löytyy toinenkin jatkosarja. Kahteen osaan jaettu Mikki Hiiri-tarina Lännen sankarit aloitti Italiassa Topolino Kid-nimisen tarinasarjan vuonna 1974. Sarjan avausosa nähdään Suomessa vasta nyt, vaikka sitä julkaistiin meillä muutaman osan verran jo 1980-90-luvun taitteessa. Avausjakso on mitä mainiointa luettavaa ja tuo mieleen vanhat taskukirjat ensimmisen sadan numeron ajoilta, jolloin tarinan käsikirjoittaja Guido Martina hallitsi vahvasti silloista kirjoittajakuntaa mm. Romano Scarpan ohella. Giovan Battista Carpikin on tämän tarinan teon aikoihin ollut parhaassa vedossaan. Toivoa sopii, että Mikki Hiiren lännenseikkailuja julkaistaan lähitulevaisuudessa lisää meikäläisissä taskareissa.

Lännen sankarit

Kirjan ainokaiseksi Mikki-sarjaksi tarina ei kuitenkaan jää. Johtosarjan avausosaa seuraa Castyn kirjoittama jännitysmysteeri Varjojen trubaduuri. Tarina edustaa alkuaikojen Castya ja sen juonenkäänteet eivät ole vielä aivan hioutuneet nykyisenkaltaisiin mestarillisiin suorituksiin, mutta kunnon dekkaritunnelmaa tarinasta ei puutu ja tarinan arvaisi varmasti Castyn kirjoittamaksi tarkistamatta nimeä aloitussivulta. Vitale Mangiatordin piirrokset ovat tutumpia Ankkamaailmasta ja herättävät ainakin minussa pienimuotoista karttamisreaktiota, vaikka kuvitus onkin taitavaa.

Mangiatordin tarinoita on tähän tuplataskariin valikoitunut kaksi lisääkin, joista yksi on osa pitkää Tuplanolla-kertomusta ja toinen on viime aikoina taskarin sivuilla harvemmin nähty Rankku Kanuuna-tarina. Horacen kirjoittama dekkarihupailu tuntuu Castyn Mikki-tarinan jälkeen melko nololta väkisin väännetyltä vitsisarjalta ja sen vähäinen sivumäärä kielii varmasti myös kirjoittajan tarpeesta saada tarina nopeaan päätökseen. Klassikko vitsi ”Hovimestari on syyllinen” ei enää jaksa oikein naurattaa.

Vasta viime vuonna menehtyneeltä Rodolfo Ciminolta on mukana mestarin yksi tuoreimmista tarinoista.  Sarja sai ensijulkaisunsa Italiassa kaksi vuotta sitten ja sen juonenkäänteissä näkyy liuta Ciminolle tuttuja tavaramerkkejä, kuten Juuson tarjoama tee, erikoislaatuinen matkantekoväline, tuntematon sivilisaatio ja unenomaisen mielikuvituksellinen aarre. Tarinan piirtäjän Marco Palazzin jäljessäkin näkyy pirteää tuoreutta ja sarjakuvaruudut ovat harvinaisen täynnä yksityiskohtia.

Uhka taivaalta

Taskarin yllättäjätarinaksi voisi nimetä Muikea muotokuva-sarjan jonka lukemista aloitellessani uskoin selaavani jälleen kehnoa tusinatavaraa. Juonenkäänteitten tuoreus ei ehkä kuvaa tätä tarinaa, mutta sarjassa vitsaillaan perinteisille ja paljon käytetyille juonenkäänteille ja tarinan loppuratkaisu ja niin kutsuttu ”konna” ei olekaan se joksi sitä voisi ensimmäisenä luulla. Sarjakuvan on kirjoittanut Angelo Palmas ja sen piirrosjäljestä vastaa vime aikoina yhä enenevimmissä määrin näkyville noussut Michele Mazzon.

Taskarista löytyy  läpikäytyjen tarinoiden lisäksi myös Silvia Zichen johtosarjaan ajankohtaisesti viittaava pilakuva, jalkapallofaneille suunnattu hauska tietopaketti sekä Taikaviitta-tarina jossa Taavi Ankka selvittää viittasankarin todellisen henkilöllisyyden. Kesän aloitukseen paksu taskukirja sopii mainiosti ja pokkarin sivuilta löytää jokainen varmasti omat suosikkinsa vaikka sisällöstä suurin osa on ehkä kuitenkin helposti unohdettavaa aivot narikkaan viihdettä.

Kirjan tarinat:

1.   Uhka taivaalta - Fausto Vitaliano/ Paolo De Lorenzi, Vitale Mangiatordi, Francesco D'Ippolito & Andrea Freccero
2.   Varjojen trubaduuri – Casty/Vitale Mangiatordi
3.   Reportterimme kentällä - Bruno Sarda/Marco Mazzarello
4.   Kullanarvoinen huivi -  Rodolfo Cimino/Marco Palazzi
5.   Hiljaa hyvä tulee – Carlo Panaro/Michele Mazzon
6.   Äärimmäisen jääräpäinen - Matteo Venerus/Luca Usai
7.   Ajokortti ja rekisteriote - Matteo Venerus/Marco Palazzi
8.   Hulvaton homma - Manuela Capelli/Luciano Gatto
9.   Lännen sankarit - Guido Martina/Giovan Battista Carpi
10.   Fossiilin arvoitus - Horace /Vitale Mangiatordi
11.   Rikkiviisas ratkaisee - Matteo Venerus/Marco Meloni
12.   Mestarista mallia - Augusto Macchetto/Andrea Freccero
13.   Ryöstö - Alessandro Perina/Alessandro Perina
14.   Muikea muotokuva - Angelo Palmas/Michele Mazzon
15.   Herkullinen huijaus - Luca Faccioli/Giulio Chierchini

Don Rosa- asiaa radiossa

Don Rosa- tuntija Katja Kontturi mainitsi blogissaan seuraavaa:

Vappuaattona eli tiistaina 30.4. kannattaa kuunnella Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmaa klo 15.05-15.55. Tarkempaa aikaa ei ole tiedossa, mutta tämän viidenkymmenen minuutin sisällä ääneen pääsee allekirjoittanut Ankka-tutkija, joka kommentoi haastattelussa Don Rosan uran loppua, kuuluisaksi päätynyttä epilogia, Disneyn surullista systeemiä olla maksamatta rojalteja taiteilijoille, Barksin ja Rosan eroja sekä omaa tutkija-faniuttaan.

Kannattaa siis olla kuulolla!

Uusi Mikki-lyhäri - "Get a Horse!"

Disney julkaisee Annecy International Animated Film- festivaaleilla 11. kesäkuuta uuden "kadonneen" Mikki-lyhärin, joka kulkee nimellä Get a Horse!. Tämä filmi on tehty aitoon kunnoon 1920- luvun Mikki-lyhäri tyyliin, kuten yllä olevasta kuvastakin voi jo päätellä. Merkille pantavaa on, että Mikin ääninäyttelijänä toimii tässä rainassa siimahännän aito ja alkuperäinen tulkitsija - itse maestro Walt Disney!

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 400

Ville T. arvosteli tuoreimman Taskukirjan, tässäpä tämä:

Aku Ankan taskukirja 400 – Neljäsataa
Huhtikuussa Aku Ankan taskukirja saavuttaa komean merkkipaalun kun kirjasarjan neljässadas pokkari ilmestyy sisältäen neljäsataa sivua ennen julkaisematonta luettavaa, kuinkas muutenkaan.

Juhlallisen ulkomuodon ja hehkutuksen sijaan kirjan sisältö ei juuri juhlallisuutta noteeraa. Joukkoon on toki valikoitunut pitkä lähes tulkoon sata sivuinen Mikki VS. Mustakaapu tarina, mutta se hukkuu ikävästi pokkarin 400-sivun sekaan kolmeen osaan pätkittynä. Sarjakuvan juonesta vastaa nykyinen Mikki Hiiren mestari Casty ja se itsessään on mitä mainiointa Castylaatua. Sarjakuva tempaa mukaansa rauhallisesti rakentuvan juonen  ja jännittävien käänteidensä ansiosta. Castyn ideoima futuristinen kaupunki toimii miljöönä loistavasti kulissina ja luo kenties hieman pimeän, mutta samalla toiveikkaan kuvan tulevaisuudesta.

Johtosarjassa PAM-saaga jatkuu ja tällä kertaa hauskoja sivuhahmoja sarjoissaan käyttävä Flemming Anderssen pääsee piirtämään viime keväänä Aku Ankka ekstra-lehden teemanumerossa suomendebyyttinsä tehnyttä agenttia 0,07 eli siviilinimeltään James Ankkaa. Juoni on itsessään ehkä enemmän saman toistoa kuin monet muutkin PAM-tarinat. Jälleen metsästetään haamua ja Akulla ja Touholla on erimielisyyksiä. Siksi tarina tuntuukin enemmän harvinaisten hahmojen - kuten juuri mainitun James Ankan ja tämän sarjakuvakavereiden – tutustuttamiseen lukijalle.

Carlo Panaron kirjoittama ”Suuri patenttihuijaus” on mielenkiintoinen tarina. Poikkeuksellisesti se kertoo rikoksen jälkimainingeista. Siitä kun Karhukopla on jo onnistunut yrityksessään kähveltää Roope Ankan omaisuuden ja siitä kuinka Roope pyrkii todistamaan oikeudessa tulleensa huijatuksi. Piristävä tarina Karhukopla VS. Roope-setä tarinoihin.

Myös tarinasarja Hansusta NAMin agenttina jatkuu ja tällä kertaa Hansu lähtee selvittämään kuka uhkaa sabotoida tyyneyden MM-kisoja. Mikäpä sen parempi tapa soluttautua tutkimaan tilannetta kuin osallistua kisaan mukaan, eikä voittajasta tulisi olemaan epäselvyyttä, ellei eräs Paavo Nurtsi osallistuisi kilpailuun epäilyttävän hyvine suorituksineen. Tarina on ihan kelpo hupisarja, mutta vaikkapa 10-sivua lyhyempänä se olisi vielä jaksanut naurattaakin. Nyt se tuntuu turhan pitkitetyltä.

Aku Ankan taskukirjan viimeisimmässä virstanpylväässä mukana on myös Indiana Hopo joka auttaa diskomusiikista pitävää Dippaduu-heimon päällikön tytärtä Luulaa saamaan levytyssopimuksen, Taikaviitta jolle  doña Aurelia Dublones y Pesetasin kadonut Paco-koira aiheuttaa harmaita höyheniä  taskarin 373 seikkailun ”Moottoriteiden(kin) sankari” jatko-osassa sekä Rodolfo Ciminon ja Romano Scarpan sarja ”Suku on pahin” joka on ilmeiseti valittu taskariin edustamaan klassikko-osastoa. Kaikki niin ikään hauskoja, mutta helposti unohtuvia tarinoita.

Kokonaisuutena 400-taskari on ehkä irrallisempi kuin moni muu sarjaan kuuluva kirja. Ehkä sivumäärä on osaltaan vaikuttamassa tähän sillä 400-sivuisia kokoelma kirjoja on nähty viime aikoina turhan paljon.

Kirjan tarinat:

1. HapPAMan haamun kosto – Lars Jensen/Flemming Anderssen

2. Pimentäjä – Casty/Lorenzo Pastrovicchio

3. Suuri patenttihuijaus – Carlo Panaro/Alessio Coppola

4. Arvaamaton onni - Alessandro Mainardi/Alessandro Perina

5. Voro vastoin tahtoaan – Corrado Mastantuono/Enrico Faccini

6. Kohtalokas Paco – Marco Bosco/Silvio Camboni

7. Konnia ja kamomillaa - Riccardo Secchi/Marco Mazzarello

8. Dippaduiden salaisuus – Horace/Massimo De Vita

9. Kasvot väkijoukossa -  Sisto Nigro/Silvia Ziche

10. Rakkaat vihamiehet - Riccardo Pesce/Luciano Gatto

11. Suku on pahin – Rodolfo Cimino/Romano Scarpa

Arvostelu: Roope-setä 404

On jälleen Henendon perinteikkään arvostelun aika:

Alessio Coppolan taiteileman bisneskannen myötä Roope-setä vaikuttaa siirtyneen vielä viime kuun jokseenkin talvisista tunnelmista kesäisempään aikakauteen. Ottakaamme tämä silkalla ilolla vastaan – vaikkakaan kuvassa ei ole aineksia heittää hattuja ja kävelykeppejä ilmaan suuren riemun merkiksi. Muutoinkaan lehti ei anna selkeitä teemoja ennakko-odotusten muodostamiseksi. Sen sisältämät tarinat edustavat melko erilaisia linjoja. Toimitus pyrkii kommentissaan nostamaan esiin mielenkiintoista serkustrioa, Aku, Touho ja Into, mutta teemasta ei loppupeleissä ole nousemaan lehden kantavaksi voimaksi.

Ensimmäinen tarina, Gaya Perinin ja Alessandro Pastrovicchion Kokoelman helmi, ei edusta vielä mainittua suuntaa vaan asettaa tutun taisteluparin, Roopen ja Kroisoksen, napit vastakkain. Perinin juonikuvio on sarjassaan tyypillinen ja antaa aihetta odottaa viihdyttävää huumoripaukkua, mutta jostain syystä tämä ei saa langan päästä kiinni ja kerä jää purkautumatta. Vain 18 sivua pitkä sarja oikoo mutkia surutta suoriksi eikä keskity mihinkään kunnolla. Pikavauhti ilman pysähdyksiä kostautuu armotta ja lopputuloksena on seinään törmääminen täydessä vauhdissa. Piirtäjä Pastrovicchiolta on välillä nähty taitaviakin suorituksia, mutta tällä kertaa mies palaa ikävystyttävään sunnuntaityyliinsä. Lehden lähtö on epäonnistunut.

Päänvaiva saa valmistautumaan todellisen herkkupalaan, onhan kyseessä maestro Enrico Faccinin sarja. Lisäksi hahmokavalkadista löytyvät toimituksenkin mainostamat Aku, Touho ja Into. Heti alkuun silmään pistävät Faccinin piirrokset, joista ei ole löydettävissä herralle tavanomaista huippuluokan humoristista otetta. Selitys on kuitenkin yksinkertainen: sarja on peräisin vuodelta 1999. Sen jälkeen maestro on ehtinyt kehittyä nykyiseen loistoonsa, josta loistava esimerkki nähtiin maaliskuun Roope-sedässä. Kuvaavaa on kuitenkin se, etteivät tämänkään sarjan piirrokset ole suinkaan huonoja. Maestro on nykyisessä vireessään niin ylivoimainen, että vertailu häneen (aiempaan) itseensäkin on murskaavaa.

Myös tarinan käsikirjoitus osoittaa Faccinin olleen tekijänä vielä odottamassa kukoistustaan. Hän hukkaa monta tilaisuutta räjäyttää pankki eikä pääse missään vaiheessa edes hyvään vauhtiin. Loppu tulee, kun lukija vielä odottaa tältä tavanomaisia suuria. Vaikka sarja häviää selvästi tekijänsä tuoreemmille töille, on sen julkaiseminen oikea päätös. Faccinia tämän kaikilta kausilta sietääkin asettaa näytille.

Mikki Hiiri ja aavemerirosvot on lehden ensimmäinen varsinainen pitkä sarja, kun kaksi ensimmäistä olivat vain alle 20 sivun mittaisia. Giorgio Pezzinin ja Franco Valussin tuotos kuitenkin osoittaa, ettei pituus takaa laatua. Pezzinin käsikirjoitus valjastaa käyttöönsä kliseitä, mitä ei tietenkään voi välttää. Ongelma on niiden liikakäyttö. Koko tarina on yksi suuri klisee ja siitä syystä umpitylsä ja mielenkiinnoton. Valussin piirrokset vain korostavat tilanteen masentavuutta. Kuvitus on ruudusta toiseen kuin yhden muotin mukaan valettua eikä minkäänlaista yritystä parempaan ole näkyvissä. Tämä on selkeästi lehden huonoin sarja tänä vuonna.

Mikä tahansa edellä olevan jälkeen tuntuu hyvältä, joten Carlo Panaron ja Andrea Ferrarisin Toivoton työhaastattelu osuu omalta kannaltaan sopivaan saumaan. Tarina passittaa jälleen serkuksia kehiin: harvinaislaatuisen vierailun lehdessä aiemmin tehnyt Into on jäänyt pois, joten tohinasta vastaavat Aku ja Touho. Juonen lähtökohta on mielenkiintoinen ja mahdollisuuksia herättävä. Valitettavasti Panaro hyytyy kesken sarjan ja hyvät pelikortit uhkaavat jäädä käyttämättä kokonaan. Kaikeksi onneksi Ferraris on hyvässä vireessä. Lopuksi Panarokin löytää vielä voimia päättää tarinan kunniakkaasti, mutta pienellä ponnistelulla tulos olisi ollut parempikin.

Lehden muu sisältö, eli Donald Soffrittin Pikku-Aku-strippi, Päivän pamaus, dekkaripähkinä sekä Inton tähdittämät In English ja takasivun yksisivuinen, ei onnistu pelastamaan sitä pinteestä vaan se päätyy pettymysten joukkoon. Huomioitava on, ettei kokonaisuus järin huono ollut yhtä suurta floppia lukuun ottamatta. Sarjojen joukossa oli vain paljon potentiaalia, joka jäi järjestään hyödyntämättä ja jätti hyvät kandidaatit keskikastin tienoille. Toivoa sopii, ettei Ropsun alkava kesäkausi jatku yhtä kesävireisenä.

Annette Funicello (1942-2013)

Rakastetun Mickey Mouse Clubin yksi johtavista tähdistä, Annette Funicello, on menehtynyt 8. huhtikuuta Bakersfieldiessa, Kaliforniassa. Kuollessaan hän oli 70- vuotias.

Funicello muistetaan Mickey Mouse Clubin ohella monista muistakin rooleistaan 1950 ja -60- luvun televisio-sarjoista ja elokuvista. Näistä etenkin elokuvat 10 miljoonan dollarin shekki (The Monkey's Uncle), Koiruutta kerrakseen (The Shaggy Dog), Babes Leikkikalumaassa (Babes in Toyland) sekä Rantahipat (Beach Party) ovat jääneet aikalaisten mieliin.

Funicello menehtyi MS-tautiin, jota hän sairasti vuodesta 1992 asti.

Finding Dory (2015)

Aikaisemmin mainitsin virheellisesti, että Nemo olisi jälleen karkuteillä. No, näinhän ei asia olekaan, vaan tällä kertaa pääsemme etsimään Dorya. Elokuva julkaistaan myös suunniteltua aikaisemmin eli marraskuussa 2015. Mainion suorituksen ensimmäisessä osassa tehnyt Ellen DeGeneres palaa myös odotetusti Doryn rooliin, eikä Marlininkaan ääninäyttelijänä toiminut Albert Brooks aio hylätä hahmoaan. 

Nähtäväksi jää, onnistuuko elokuva säväyttämään samalla tavoin kuin ensimmäinen etsintäoperaatio.