Joulukuu on tätä kirjoitettaessa jo aivan ovella, mutta
vielä on rästissä olevan Taskari-arvostelun merkeissä syytä pitää mieli
marraskuun puolella. Halloween-teemainen johtosarja vie ajatuksia vielä lokakuuhun
saakka, mutta Andrea Frecceron kansikuvan ja Taskarin nimen Perhonen vieköön
johdosta kirjan puiminen on itseoikeutetusti aloitettava sen päättävästä
tarinasta. Kansikuvan kunniaksi on mainittava, kuinka se vie iloisen
nostalgisesti aatokset Taskariin 14 Perhonen sentään.
Mainittu kirjan päättävä tarina Perhosen kansa on Maya Åstrupin
käsikirjoittama ja Flemming Andersenin piirtämä jatko-osa Romano Scarpan
klassikolle Kolumbusperhon aarrekartta (julkaistu myöhemmin nimellä
Kolumbusperhon kujeet). Tarina on hyvin arvostettu ja mahtuu esimerkiksi
Inducksissa käyttäjien arvioiden perusteella kootulle Top 100 -listalle. Paineet
ovat siinä mielessä kovat, mutta tällaisen haasteen ottaminen vastaan on sinänsä
kiitettävä teko, varsinkin kun sen ottaa tosissaan, kuten Åstrup vaikuttaa
tekevän.
Jatko-osa alkaa tyylikkäästi Andersenin Scarpan tyyliä ja
alkuperäisseikkailua jäljittelevin ruuduin. Se on hieno kunnianosoitus, jonka
onnistumiselle on olennaista sen lopettaminen ajoissa. Andersenin täysin
omatyyliset piirrokset tarinassa muilta osin ovat nekin ilo silmälle.
Jatko-osat joutuvat vääjäämättä vertailun alaisiksi niille
teoksille, joille ne ovat jatkoa. Ei ole reilu tilanne asettaa Kolumbusperhon
aarrekarttaa ja Perhosen kansaa samalle viivalle ja odottaa jälkimmäisen
yltävän läheskään samanlaisiin sfääreihin. Kun moiset ylivoimaiset odotukset
saa hylättyä, tulee todetuksi, että Åstrup suoriutuu haasteestaan varsin
mallikkaasti. Tarina on ilo lukea ja se pärjää myös itsenäisenä teoksena.
Perhosen kansasta mainittakoon vielä sen verran, että
sisällysluetteloon on sen osalta pujahtanut pieni virhe. Tarinan alkuperäisnimi
on The Butterfly Tribe. Kirjaan on lipsahtanut kopiona edeltävän sarjan
alkuperäisnimi. Todettakoon sopivan aasinsillan niin salliessa tämän edeltävän
sarjan eli Tehomuuntavan turhantuunaimen olevan itsessäänkin niin turha, että
todennäköisesti se päätyisi tarinan nimessä esiintyvän kapineen sisuksiin.
Fabio Michelinin ja Giulio Chierchinin tarina lankeaa varsinkin sen loppua
kohti umpikujamaisen onnettomiin ratkaisuihin.
Kirjan kaksi ensimmäistä sarjaa ovat samanlaisen teeman sisältäviä,
sillä molemmissa päädytään eräänlaisten porttien kautta toisiin ulottuvuuksiin.
Pat ja Carol McGrealin ja Massimo Fecchin Henkimaailman hölynpölyä käsittelee
teeman halloween-henkisesti. Tarina ei sisällä yllätyksiä ja siirtää oikeastaan
vain tuttuakin tutumman Charles Dickensin joulutarinan kaavan halloweenin
ympäristöön. Silti se on lukukokemuksena yllättävän iloinen ja miellyttävä.
Fecchin piirrokset piristävät.
Samassa teemassa, mutta ilman halloweenin kontekstia pyörivä
Carlo Panaron ja Giampaolo Soldatin Mikki-sarja Portti tuntemattomaan alkaa
jännittävissä tunnelmissa, mutta lässähtää pahasti toiseen osaansa tullessaan.
Kutkuttavasti rakentunut jännitysvarauma ei pääse purkautumaan odotettavalla
tavalla. Tulos jättää pahan maun suuhun ja on ilmiselvä pettymys.
Giorgio Figusin ja Alessio Martusciellon lyhyt sarja
Rumuusliemi voi sekin laveasti tulkittuna olla lähellä halloween-tunnelmaa.
Tunnelmaa nostattamaan se ei pääse missään mielessä mitäänsanomattomuudessaan.
Kirjan toisen lyhyen sarjan Erikoisen tavallinen päivä kohtalo on sama. Sen
tekijät ovat Augusto Macchetto ja Luciano Milano.
Taikaviitta-sarja Mysteeritapaaminen on lupaavan oloisen idean
varaan kyhätty, mutta käsikirjoittaja Bruno Sarda ei saa sitä tuottamaan hedelmää.
Salvatore Deianan piirtämässä tarinassa on alkuvaiheissaan oikein miellyttävän
Taikaviitta-jutun tunnelmaa, mutta surkeilla ratkaisuilla seos palaa pohjaan ja
loppuukin kokonaan hyvin ennenaikaisesti. Samat oireet voisi oikeastaan
yhdistää tarinaa seuraavaan Marco Boscon ja Giorgio Di Vitan juttuun Pimeä
keikka, jossa tehokkaasti hukataan Simo Sisun, Reino Murskeen, etsivä Kaasin ja
Mustan Pekan hahmojen komediamahdollisuudet varsinkin yhdessä. Mustakaavun
käyttäminen huumorimielessä ei ole yleensä hyvä idea. Hahmo sopisi säästää
edelleen todellisiin jännäri- ja mysteeritunnelmiin.
Romano Scarpa tuli puheeksi Perhosen kansan kohdalla, mutta
nähdäänpä legendan itsensäkin kynänjälkeä Taskarissa. Hänen piirtämänsä
Myrtyneen maajussin on käsikirjoittanut Rodolfo Cimino. Vuodelta 1965 oleva
juttu on varsinkin tekijöihinsä nähden varsin vaatimaton. Mitään erityistä ja tarinan
kannalta uniikkia ei esiinny. Sarja kierrättää liiankin tutut juonikuviot läpi
eikä siten kykene kunnolla viihdyttämään. Liiaksi kliseiden varaan rakennettu
tarina ei pure, vaikka asialla olisivat mestarit.
Viimeisenä vaan ei todellakaan vähäisimpänä mainituksi tulee
Carlo Panaron ja Francesco Guerrinin tarina Tärinää ja kylmää hikeä.
Liiallisesta omaleimaisuudesta ei ideatasolla sitäkään pääse millään
syyttämään, mutta se onnistuu etenemään viihdyttävin tehokeinoin. Guerrinin
mainiot, hauskoja yksityiskohtia sisältävät tyylikkäät piirrokset ovat tarinalle
äärimmäisen suuri apu. Saattaa olla, että ilman hänen suoritustaan ei sarjaa
päästäisi julistamaan Taskarin parhaaksi.
Kokonaisanniltaan Taskari ei yllä kärkijoukkoihin. Mukana on
siihen liiaksi puhtaita epäonnistumisia sekä tapauksia, joiden puhti ei riitä
loppuun saakka. Sillä on kuitenkin hyvät edellytykset jäädä massasta
erottuvaksi kirjaksi – nimenomaan kirjaksi, ei kokoelmaksi. Kokoelma kattaa
sanana sisällön eikä sisältö mainitusti ole kokonaisuutena erityistä. Muutamat
valopilkut tulevat kuitenkin todennäköisesti jäämään erityisinä mieleen.
Jättimäinen vetoapu on klassikkosarjan jatko-osa, joka välähtelee aina kannessa
ja kirjan nimessä asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti