Arvostelu: Roope-setä 447

Maaliskuun Roope-setä tähtää kovin korkealle. Avaruusteema on vahvasti läsnä sen kannessa, jonka piirtäjänä tuikkii Alessandro Perina sekä edelleen johtosarjassa, joka jatkaa helmikuussa aloitettua juhlavuoden viemistä läpi mestaripiirtäjien voimin. Nyt vuorossa on Giorgio Cavazzano. 

Jo Cavazzano piirtäjänä riittänee sytyttämään monen lukijan lukuhaluja entisestään, mutta koukkuja riittää johtosarjalle niin, että se uhkaa paisua hallitsemattomaksi mustaksi aukoksi, joka vetää kaiken puoleensa. Tarina on vuodelta 1972 eli Cavazzanon piirroksilta voi odottaa paljon. Lisäksi käsikirjoittajana on itse Rodolfo Cimino. Kun nämä tekijät tällä vuosikerralla yhdistetään, on maltissa pitelemistä. Nyt on lupa odottaa hyvää!

Ja hyvää tulee! Hyökkäys avaruudesta on Ropsun alkuvuoden vahvin sarja. Kaikki pelaa siinä yhteen. Piirrokset ovat juuri sellaista paukkuvaa ilotulitusta kuin odottaa saattoi. Käsikirjoitus on onnistunut niin pääpiirteissään kuin yksityiskohdiltaankin. Mukaan on ujutettu riemukkaita piikkejä. Lisäksi sarja lopetetaan hallitusti, mikä on tärkeää. Huolimattomampi käsikirjoittaja olisi voinut lisätä herkkuun aivan liikaa siirappia, kun taas Cimino käyttää sitä juuri oikean ripauksen. Tarinalla on vain yksi huono puoli: se jättää todella vaikeat lähtökohdat lehden lopuille sarjoille, sillä tästä on vaikea parantaa. Rodolfo Cimino ja Giorgio Cavazzano, vielä yksi kierros aplodeja!

Paluu maankamaralle suorastaan tähtitieteellisistä sfääreistä on kova. Perässä tulee nimittäin helmikuussa aloitetun Suuren pokaalijahdin kolmas osa Viimeiseen koriin. Carlo Panaron ja Giampaolo Soldatin tuotokselle ei tee mieli uhrata sen enempää aikaa kuin on välttämätöntä. Taso ei parane laisinkaan helmikuun jutuista. Sarja on kompastuskivi juhlavuodelle. Jos jotain positiivista halutaan hakea, niin nyt päästään paremmin tutustumaan Hansun veljenpoikaan Petteriin, joka vilahti jo ensimmäisessä osassa. Carlo Panaron luoma hahmo on esiintynyt tätä tarinasarjaa ennen vain kertaalleen vuonna 1996. Kyseistä tarinaa ei Suomessa ole nähty. 

Moisen ryöpytyksen jälkeen mikä tahansa alkaa tuntua paremmalta vaihtoehdolta. Onneksi ihan mihin hyvänsä ei tarvitse tyytyä, vaan johtosarjan tavoin seuraavaankin vuoroon on löytynyt vahvoja tekijöitä. Stefano Ambrosion ja Andrea Ferrarisin Heshukka Kauhujen kaupungissa on loistava esimerkki X-Mickey-sarjojen vetovoimasta. Yleensä tässä kohtaa mukaan tulee pakollinen Roberto Vianin hehkutus, mies kun hallitsee kyseisen universumin taiat. Tällä kertaa hehkutukset ansaitsee kuitenkin Ferraris. 

Vian on oikea mies piirtämään synkempiä X-Mickey-juttuja, mutta Ferraris osoittaa tässä sarjassa hallitsevansa täydellisesti saman universumin kevyemmällä otteella. Tällaisia häpeämättömästi rennolla ja hauskalla otteella tehtyjä X-Mickey-sarjoja saa mielellään tulla vastaan vastakin. Ehtona tämän kaltaiselle onnistumiselle on tietysti se, että juttu osoittautuu aidosti hauskaksi. Ambrosio on tässä kohtaa käsikirjoittajana verraton ja muodostaa Ferrarisin kanssa oivan duon. Ciminoa ja Cavazzanoa ei laudalta tietenkään lyödä, mutta ei sellaista voi vaatiakaan. Tarina saa niin paljon pisteitä kuin on mahdollista antaa. Se on viihdyttävä alusta loppuun sekä käsikirjoituksen että piirrosten ollessa timanttia. 

Tähän onkin Roope-setä hyvä lopettaa. Peräti kaksi täyden kympin sarjaa samassa lehdessä on erinomainen suoritus. Ainoa tahra kunniakirjaan tulee Suuresta pokaalijahdista, joka valitettavasti on kai vain kärsittävä loppuun asti. Usko otteiden parantumiseen sen kohdalla on häviävän pieni, mutta ei toivoa saisi koskaan menettää. Sen puolestahan puhuvat jo lehden superkaksikot sarjoineen. Avaruusteeman mukaisesti tämä numero on tähti – ja erittäin kirkas sellainen!