Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 450

Maaliskuussa ilmestynyt 450. Taskari Kauhukaksikko alkaa PAM-johtosarjalla, johon Andrea Frecceron kansikin liittyy. Pelko, Aimo Murkina! ei ole Päihitämme Avaruuden Muukalaiset -järjestön vaiheista kertovan tarinasarjan alkuperäisen ideanikkarin Lars Jensenin käsikirjoittama, vaan puikoissa on Byron Erickson, jolle kerta ei ole ensimmäinen. Piirtäjänä sen sijaan on mukana alusta asti ollut Flemming Andersen. Sarjan kammotukset lienevät saaneet vaikutteita Harry Potter -maailman vastaavista olioista. Vaikutteet ovat niinkin vahvoja ja selkeitä, että se on jo häiritsevää eikä lainkaan omaperäistä. Siitä tulee jo toruja Ericksonille. Juoni ei pääse tarinassa muutenkaan omille poluilleen kunnolla käynnistämään, joten torumiset ottavat sarjaan reagoinnissa vallan. Andersenin piirrokset pehmentävät mahalaskua. Tämä ei ollut paras päivä PAM:lle. 

Parivaljakko Teresa Radice ja Stefano Turconi on viime aikoina tullut erityisen tutuksi Roope-setä-lehden puolella Hessu reportterina -tarinasarjansa myötä. Suoritukset sillä saralla eivät ole olleet tasaisia. Nyt nähtävästä Robert Louis Stevensonin Aarresaari-klassikkoteoksen hiirentämisestä sopisi heidän ottaa mallia muihinkin töihinsä. Lähes satasivuinen kokonaisuus on sanalla sanoen tyylikäs. Turconin piirroksissa on juuri sopivaa ilmettä eikä Radicen käsikirjoituskaan lainkaan töki. Sarja on ilo kahlata läpi. Toivottavasti se innostaa lukijoita tarttumaan myös alkuperäisteokseen.

Lisää tyyliä on luvassa Linnunradan-osakilpailussa. Carlo Gentinan käsikirjoittaman jutun tyylikkyydessä olennaisinta on, että se on saanut piirtäjäkseen Francesco Guerrinin, jonka kädenjälkeä on ilo kohdata jälleen pienen tauon jälkeen. Ihan kenen tahansa kuvantamana sarjasta olisi tuskin tullut juuri mitään. Juonen pääpaino on piirroksissa, joten ne ovat ehdottomasti tarvinneet Guerrinin kaltaisen tulkin. Sarja on onnistunutta vaihtelua yleiseen tarjontaan nähden.

Francesco Artibanin ja Ettore Gulan Asuntokuplassa toistetaan klassista juoniasetelmaa, joka saa aina jo etukäteen hieman hykertelyä aikaan: Roope ja Kroisos kilpasilla ratkaisemassa ajankohtaisia ongelmia yrittäen tuottaa itselleen maksimaalisen hyödyn. Tämäkin sarja on hyvällä idealla varustettu ja nytkähtää mainiosti liikkeelle, mutta lopulta omena putoaa turhan kauas puusta perusasetelmaan nähden. Gulan piirroksetkaan eivät ole parasta mahdollista hänen tasoonsa verraten. 

Antonella Pandinin ja Andrea Frecceron Vorotekniikan päivitystä alkaa sekin hyvin. Myös eteneminen sujuu ilman ongelmia. Sitten aivan yhtäkkiä rysähtää pahan kerran kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tarina loppuu! Kokonaisuuden ymmärtää kyllä välittömästi eikä kyse ole siitä, että loppu olisi jotenkin väärässä paikassa. Juoni rakentuu kuitenkin siten, että odotus enemmälle säilyy koko ajan. Seinän yhtäkkinen tulo vastaan ei tässä kohtaa toimi, vaan jättää jälkeensä vain hölmistyneen tunnelman. 

Seuraavalle sarjalle seinän toivoisi tulevan vastaa nopeammin. Giustina Porcellin ja Lara Molinarin Turhan touhukkaassa tädissä Pelle parka joutuu sietämään asioihin sekaantumista. Kärsimys kulkee rinta rinnan lukijan kokemusten kanssa. Tarina on tarkoitettu hauskaksi, mutta pikemminkin se on ärsyttävä, piinaava ja suorastaan yököttävä. Kirjan karmeimpaa tuotosta ei tarvitse kahdesti pohtia.

Päätössarjana on Hannun ja Millan samaan tarinaan yhdistävä Turhan hyvää tuuria. Piirtäjänä on Alessandro Gottardo, mikä osoittautuukin lopulta tarinan ainoaksi onnistumiseksi. Käsikirjoituksesta vastaa nimittäin Antonella Pandini, joka jätti lukijan tyhjän päälle kolmisenkymmentä sivua aiemmin. Samanlainen synti toistuu tässäkin. Idea tarinalle on hyvä, mutta siitä ei vaivauduta kehittelemään mitään pidemmälle. Pakolliset kuviot käydään pikaisesti läpi ja sitten tarina hylätään vauhdilla, kuin tiiliskivi kaasuttimelle asettaen ja seinää päin lähettäen. 

Taskari jättää jälkeensä kaksijakoiset tunnelmat. Erityisesti kirjan jälkimmäinen puolisko oli heikko. Pitkistä sarjoista oikeiksi onnistumisiksi luokiteltavia oli vain kaksi, mutta nepä olivatkin erittäin ilahduttavia. Aarresaari ja Linnunradan-osakilpailu nostavat muuten tuhoon tuomittua kokonaisuutta paljon. Mainita täytyy myös kaksi Enrico Faccinin yksisivuista, mutta ne jäävät epäonnistumisten muodostaman kauhuviisikon keskellä pieneen rooliin.