DuckTales-lehden taival oli vain ankanlento - lehti lopetetaan

Roope-setä -lehden tultuaan tiensä päähän, DuckTales -lehti lanseerattiin kovin odotuksin. Mitä ilmeisemmin odotukset olivat kuitenkin suuremmat Aku Ankan toimituksessa kuin kotikatsomoissa, sillä lehden taival jäi lyhytaikaiseksi. Lehteä ei enää voi tilata ja Sanoma Magazines on vahvistanut lehden loppuvan vuoden 2019 aikana. TV-sarjana DuckTales sen sijaan elää ja voi hyvin. Jos et ole vielä tutustunut tähän uuteen sarjaan, voit tehdä sen kätevästi vaikkapa heti Ruutu-palvelun kautta! Vannoutuneilla barksisteille tämä sarja tarjoaa paljon mukavia oivaltamisen hetkiä, sillä animaatio suorastaan pursuaa viittauksia Barksin tarinoihin. Gonna catch 'em all!

DuckTales pyörii Nelosella ja Ruutu+:ssa

DuckTales on vakiinnuttanut paikkansa Nelosen ohjelmistossa lauantaiaamujen rattona. Ensi lauantaina on vuorossa neljäs jakso kello 7.25. Kahtena seuraavana lauantaina sarjan pariin päästään ohjelmatietojen mukaan kello 8.05.

Maksullisen Ruutu+-palvelun puolella on toistaiseksi katsottavissa sarjan seitsemän ensimmäistä jaksoa. Ne ovat valikoitavissa niin suomenkielisellä dubbauksella kuin alkuperäiskielelläkin suomeksi tekstitettynä. Perinteiset televisioesitykset on hoidettu kotimaisella dubbauksella.

DuckTales-sarjakuva palkittiin USA:ssa

IDW Publishingin Yhdysvalloissa julkaisema samannimiseen television animaatiosarjaan perustuva DuckTales-sarjakuvalehti on palkittu Diamond Gem Award -palkinnolla vuoden 2017 parhaana kaikenikäisten sarjakuvana. Palkinnoista päättävät vuosittain sarjakuviin erikoistuneet vähittäismyyjät.

DuckTalesin lisäksi Disney tuli huomioiduksi omistamansa Marvel-sarjakuvakustantamon kautta. Marvel sai julkaisijana palkinnon ja se palkittiin myös kahdesta lehdestään, joista toinen oli supersankarijulkaisu ja toinen Star Wars -aiheinen.

Arvostelu: DuckTales 1

Päättyneen vuoden 2017 ehdottomasti suurin pommi Disney-sarjakuvan saralta oli Roope-setä-lehden yllättävä päättyminen ja uuden tv-sarjan vanavedessä aukkoa julkaisukentällä paikkaamaan tulleen DuckTalesin alku. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi heti joulunpyhien jälkeen. Uuden julkaisun hyppysiinsä saamisen hetken jännitys oli suorastaan käsin kosketeltavissa. Nyt on aika jakaa tunnot tästä uuden alkamisesta!

Tiedon uudesta lehdestä tultua julki päätoimittaja Aki Hyyppä kehui siihen olevan luvassa laatulehden tunne aina paperivalintaa eli UPM Finea myöten. Lehteä selatessa tämä laatulehden tunne todella välittyy näppituntumalla. Painosta on tullut ulos teknisesti laadukkain Disney-sarjakuvalehti Suomen historiassa. 

Puitteet ovat täydellisesti kunnossa, mutta loppupeleissä sisältö on se aidosti merkityksellinen asia. Uuden DuckTales-maailman perinteisestä poikkeava tyyli oli jo hyvin etukäteen tiedossa. Siksi Marco Ghiglionen kansikuvasta alkava piirrostyyli ei pääse järkyttämään, mutta totuttelua se vaatii. Prosessi tulee jatkumaan vielä seuraavien numeroiden myötä, sillä DuckTalesia itseään lehti pitää sisällään vähän kokonaissivumäärään nähden. 

Lehden alku on täyttä DuckTalesia. Joe Carmagnan ja Luca Usain johtosarjan Maanalaisten mysteerien majakka lisäksi alkusivuille mahtuu erinäisiä esittelypätkiä. Ne kulkevat käsi kädessä tv-sarjan ensimmäisen jakson kanssa, mutta siitäkään ei ole haittaa, jos tuota Suomessa kahteen osaan katkaistua aloitusta ei olisi päässyt näkemään. Suurin järkytys on ankanpoikien nimeäminen Ludvigiksi, Teodoriksi ja Hubertiksi. Tupu, Hupu ja Lupu ovatkin mukamas vain lempinimiä. Tämän ratkaisun sulattaminen onnistuu tuskin ikinä. Ihmetystä herättää myös vanhasta Ankronikasta tuttua Selma Taatelin hahmoa muistuttavan Tepan mummon ja Roopen taloudenhoitajan nimeäminen rouva Kurpaksi.

Itse mainittu johtosarja Maanalaisten mysteerien majakka ei liity tv-sarjan jakson sisältöön mitenkään. Täten ei ole syytä pelätä, että sekä lehden että piirretyn seuraaminen vaatisi jonkinlaista taidokkuutta hypellä niiden välissä ilman, että jotain olennaista paljastuisi sarjan juonesta tai että jompaakumpaa ei kykenisi ymmärtämään ilman toisenkin näkemistä. Kun lehteä on tarpeeksi pitkään tuijotellut, Usain piirrokset alkavat näyttää varsin hyvältä. Valitettavasti Carmagnan käsikirjoitus ei kohene odottelunkaan jälkeen. Tarina on vain kertakaikkisen hölmö. Lähtö olisi voinut kieltämättä tapahtua uljaamminkin.

Lehden muu sarjakuva ei ole DuckTalesia, mutta ei se ole sitä tavanomaisinta Disney-sarjakuvaakaan. Roope-setä-lehdestä muistumia tuo numeron päättävä Heshukka-juttu Kauhun väri Stefano Ambrosiolta ja Marco Mazzarellolta. Myös Marco Boscon ja Renata Castellanin miekkailua käsittelevän lyhyen, viiltävän urheilureportaasin voisi kuvitella myös vanhan Ropsun sivuille. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että kyseinen reportaasi on turhaa, väkisin itsestään hauskaa vääntävää sivujen tuhlausta. Uhkakuvaksi muodostuu nopeasti Ropsun viimeistä vuotta tärvelleen Suuren pokaalijahdin aiheuttaman megalomaanisen floppi-ilmiön toistuminen. Tässä tapauksessa lieventävänä asianhaarana on jutun lyhyys. Sivut ovat kuitenkin aina paremman sisällön julkaisemiselta pois.

Augusto Macchetton ja Lorenzo Pastrovicchion lyhyt Mortti ja Vertti -juttu Koodinmurtajat edustaa samankaltaista trendiä. Se on nuoremmalle lukijakunnalle suunnattu pikku pähkinä. Jutun voi ajatella jatkavan Ropsusta muistettavien kuukauden dekkaripähkinöiden perinnettä hivenen laajennetussa mitassa. Tällaisten purtavien julkaiseminen on kuitenkin perustellumpaa kuin urheilureportaasin kaltaisen kamalan höpsötyksen. Koodinmurtajia seuraa DuckTales-teemainen testi. Varttuneempi väki näistä tuskin niin välittää, mutta mainitulle nuoremmalle polvelle ne voivat olla arvossa pidettävä lisä. 

Toimitus lunastaa lupaustaan DuckTalesin Taikaviitta-takuusta Alessandro Sistin ja Francesco D’Ippoliton Ulottuvuusmullistuksella. Tarinassa sulautetaan yhteen perinteisempää Taikaviittaa ja Supertaskareiden puolella julkaistua Taikaviitta 2000 - eli Teekoo-universumia. Uuteen lehteen muun erikoisemman sisällön joukkoon tällainen tavanomaisimmista resepteistä poikkeava tarina sopii oikein hyvin. Sarja osoittautuu numeron mielenkiintoisimmaksi ja sen loppukin on erityisen herkullinen.

Vuosikymmen sitten Suomessakin esittäytynyt Wizards of Mickey tekee paluun Pimeyden valtakausi -sarjalla. Aloitusnumerossa nähdään sen ensimmäinen luku Mustan velhon mittelö. Stefano Ambrosion ja Alessandro Pastrovicchion tuotos onnistuu pitkin kulkuaan säväyttämään sen verran, että tarinan seuraavaa osaa tekeekin jo mieli päästä lukemaan. Ainakin avausta on siksi pidettävä onnistuneena. 

DuckTales päättyy vielä DuckTales-tunnelmiin, sillä takakannesta löytyy tv-sarjan tyylin mukaisia keräilykortteja. On makuasia, näkeekö kortit enemmän uhkana vai mahdollisuutena. Ajatus näin laadukkaalle paperille painettua lehteä lähestyvistä saksista on kyllä kauhistuttava.

DuckTalesin puitteet ovat todetusti kunnossa. Lehti on teknisesti erinomaista työtä ja painojälki näyttää hyvältä. Sisältö vaatii varsinkin pitkän linjan lukijalta paljon totuttelemista, sillä se poikkeaa oikeastaan kaikilta osin siitä, mihin Disney-sarjakuvan kohdalla on vuosien varrella päässyt tottumaan. DuckTales on selvästi omanlaisensa julkaisu ja sellaisena sitä kannattaakin pitää ja kehittää. On vain hyvä kokeilla näin laajasti sellaista, mikä poikkeaa vahvasti muusta tarjonnasta ja mihin ei samalla tavalla muissa julkaisuissa olisi mahdollisuuksia. 

Vastaavasti DuckTalesin tyyliä ei ole syytä levittää kaikkialle. Isoin kirjaimin painettu fontti, säännönmukainen sarjakuvaan sisältyvä interaktiivisuus, testit, lehden alkuosan esittelysivujen kaltaiset kokonaisuudet sekä täysin klassisemmasta Disney-sarjakuvasta poikkeava tarjonta ovat vain osa tälle nimenomaiselle lehdelle omaksuttua tyyliä. DuckTales saa myönteisen huomion puoleensa, joskin siihen sisältyy väkisin edelleen varauksia. Suuria mullistuksia ei oteta noin vain hetkessä vastaan vaan ne vaativat oman aikansa. Oma tila muutokselle on nyt taattu. Ei voi korostaa liikaa, kuinka elintärkeää on, että mahdottoman uudesta voi edelleen turvallisesti poistua tuttuun ja turvalliseen Disney-sarjakuvan ympäristöönsä, joka sekin jatkaa kulkuaan.

DuckTales alkaa Nelosella jouluaattona

DuckTalesin esitykset Suomen televisiossa alkavat jouluaattona eli 24. joulukuuta. Nelonen esittää tuolloin sarjan kaksi aloitusjaksoa. Kanavan maksullisen Ruutu+-palvelun puolelle jaksoja alkaa ilmestyä jo 11. joulukuuta alkaen.

Aku Ankka on sosiaalisen median palveluissaan tuonut näytille seuraavan ennakkomaistiaisen, jossa siinä ainakin hahmot puhuvat vielä alkuperäiskielellään englanniksi:

Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja SUPER 8 - Valvoja

Supertaskari on nyt superimpi kuin koskaan! Tuoreimman numeron sivuilla seikkailee ennen näkemätön määrä supersankareita, aina tutuista Taikaviitasta ja Superhessusta vieraampiin Varjoankkaan ja Turboankkaan. Hääräilevätpä kirjan sivuilla myös sellaiset nimet kuin Purppuranpunainen Perhonen ja Punainen Herhiläinen. Keitä he ovat? Lähdetään selvittämään.

Aku Ankan Taskukirja SUPER 8 – Valvoja

Supertaskari lienee tunnetuin Suomessa surullisen kuuluisasta Taikaviitta2000 -saagasta. Miltei kaikki ankkaharrastajat tuntevat tarinan vuosituhannen vaihteessa ilmestyneestä sarjasta. Siitä, kuinka uuden lehden toiminnan täyteiset tarinat piti kelvata räväkäimpienkin tarinoiden ystäville ja kuinka numerosta toiseen jatkuva sarja saisi lukijan odottamaan aina uutta numeroa malttamattomana. Toimitus oli jopa niin varma lehtisarjan suosiosta, että se otti riskin ja hyppäsi 30 numeron yli päästääkseen mukaan muiden maiden julkaisutahtiin, ettei kukaan vain pääsisi tarkistamaan muiden maiden numeroista, mitä tuleman oikein pitää. Taikaviitta2000 päättyi vain 14 numeron jälkeen loppuvuidesta 2000.

Uusin Supertaskari pitää sisällään TK2000 tarinat Trauma ja Urk. Jälkimmäisen myötä olemme taas saavuttaneet sarjan 14. osan. Toivoa sopii, ettei tuo lukema koidu Taikaviitan kohtaloksi tälläkin kertaa. Mitä tarinoihin tulee, varsinkin Trauma onnistuu säväyttämään. Mestarikäsikirjoittaja Tito Faracin kynäilemässä tarinassa Evronit lähettävät Taikaviitan kimppuun vaarallisten kokeden tuloksena syntyneen mutantin, mitä kutsutaan Traumaksi. Taikaviitta ottaa mittaa jättimäisestä Traumasta kadonneen miljonääri Everett Ducklairin rakentamaa voimapukua käyttäen. Mittelössä pistetään päreiksi iso osa kaupunkia ja piirtäjä Lorenzo Pastrovicchio kuvaa taitavasti yllättävän väkivaltaista kohtausta. Tällainen raadollisuus on koko perheen Disney -sarjakuvissa poikkeuksellista nähtävää. TK2000 -sarjan on kerrottu ottavan mallia amerikkalaisista supersankarisarjakuvista ja erityisesti tätä tarinaa lukiessa sen kyllä huomaa. Tarinassa vastustajaa vedetään turpaan ihan tosissaan ja perinteisen Aku Ankka-lehden lukijasta tämä tuntuu varmasti todella oudolta, ellei jopa väärältä. Ymmärrän hyvin, että vielä vuosituhannen vaihteessa tällainen sisältö saattoi hyvinkin koitua Taikaviitta2000-lehden turmioksi. Meneillään olevan supersankari buumin ansiosta sarja saattaa löytää helpommin yleisönsä tänä päivänä. Faraci ei kuitenkaan mässäile liikaa turhalla väkivallalla ja osaa rytmittää tarinan toiminnan antaen hahmoille (ja lukijalle) välillä aikaa hengähtää rauhallisemmissa kohtauksissa. Tarinassa myös käsitellään Akun kokemia lapsuuden traumoja kauniisti.

Harvinaisen kovaotteista toimintaa Akulta.

Urk taas on tarina, missä Taikaviitan maailmaan tuodaan jälleen uusi hahmo. Tarina on perinteinen esittelyosa, mikä petaa tulevia seikkailuita. Jutun juoni kalpenee edellisen osan rinnalla, mutta toisaalta toimii kevyempänä jaksona Trauman jälkeen, vaikka kyllä tarinassa toimintaakin piisaa. Se on kuitenkin lähempänä perinteisempää Taikaviittaa kuin mitä Traumassa nähtiin. Tarinan kirjoittamisesta kunnian ottaa  Francesco Artibani ja sen poikkeuksellisen kehnoista ja tönköistä piirroksista vastaa kansipuolella tutummaksi tullut Marco Ghiglione. Yllättävää sinsänsä, minä kun olen pitänyt Chiglinea ihan hyvänä piirtäjänä kansien perusteella. Sarjakuvan sivuilla hahmot näyttävät välillä kuin pahvinukeilta ja anatomiankin kanssa tuntuu paikoin olevan hieman toivomisen varaa.

Taikaviitan lisäksi kirja sisältää tosiaan kosolti muitakin oikeudenpuolustajia. Varjoankka on Suomessa erittäin harvinainen hahmo. Suuri yleisö muistaa violettiin viittaan sonnustautuneen supersankarin varmasti parhaiten 1990-luvulla tv:ssä pyörineestä piirrossarjasta. Silläkin on hieman surullinen historia kontollaan. Sarjaa pidettiin aikoinaan kuulemma liian väkivaltaisena lastenaamujen piirretyksi, joten sen näyttäminen keskeytettiin suomessa, eikä sitä ole ilmaiskanavilla sen jälkeen pyöritetty.

BOOM! Studiosin Varjoankka/Ankronikka -saaga

Mutta nyt Varjoankka on täällä ja suomalaisetkin voivat antaa hahmolle uuden mahdollisuuden. Mukana ovat myös Heimo Huima, Mimosa, Morgana ja kaikki tutut vastustajat Litkuliinista Nega-Ankkaan. Tarina kantaa nimeä Vaaran virta siitä huomaa jo selatessa, että nyt liikutaan vierailla vesillä. Sarjakuvan piirrostyyli on kyllä tunnistettavasti Disney-tuotantoa, mutta pitkäaikaiset taskarin lukijat huomaavat varmasti, että nyt ei ole kyse italialaisesta tuotannosta. Kuvitus on hienoa, mutta värimaailma on oudon tumma ja jotkut kohtaukset ovat kuin suoraan painajaisista. Jotkut vitsit ja hahmojen reaktiot ovat selkeästi tuotu animaatiosta ja tuntuvat sarjakuvan sivuilla hieman hölmöiltä. Tarinassa ei esiinny vain Varjoankasta tuttuja hahmoja, vaan mukana on myös koko Ankronikan remmi. Roopesta ja ankanpojista Tepaan, Maukka Munankuoreen ja tämän aina televisiota katsovaan äitiin sekä Maukan supersankarialter-egoon Turboankkaan asti. Tarinalla on melkoinen hahmokaarti sillä sivuhahmoista ja cameoista saisi vielä pitkän listan erikseen. Kaikista outouksista huolimatta sarja tempaisee mukaansa ja jaksaa viihdyttää, eikä vähiten sen tuoreelta tuntuvan hahmokaartin ansiosta.

Info-laatikko tähän väliin!! Amerikkalainen BOOM! Studios alkoi tuottamaan upouusia Varjoankka -tarinoita viime vuosikymmenen vaihteessa. Sikäläisissä lehtikioskeissa ilmestyi neljä albumillista Varjoankkaa ja yksi albumillinen saman studion tuottamaa uutukaista Ankronikkaa. Albumit jakavat tarinallisen jatkumon keskenään ja niissä rakennetu juonikuvio huipentuu albumit yhdistävään crossover tarinaan Dangerous Currency. Tämä tarina nähdään uusimmassa supertaskarissa. Tarinan käsikirjoituksesta vastaavat Ian Brill sekä Warren Spector ja piirrokset ovat James Silvianin ja José Massarolin käsialaa. 

On upea asia saada tuoretta Varjoankkaa suomeksi, mutta ikävän kokemuksen tarinan lukeminen tuottaa silti siksi, että siinä viitataan niin paljon sellaisiin tapahtumiin, mitä emme ole Suomessa vielä päässeet näkemään. Tarina alkaa keskeltä, mutta ainakin päättyy ilman gliffhangeria, joten täysin irralliseksi osaksi se ei jää. Ymmärrän, että toimitus on todennäköisesti halunnut tutustuttaa Varjoankan maailman meille tuttujen hahmojen kautta. Olisin kuitenkin toivonut heidän uskovan lukijoihinsa sen verran, että olisivat julkaisseet aiemmat Varjoankka osat oikeassa järjestyksessä. Niitä ei edes ole kuin neljä. Toivottavasti pääsemme näkemään ne joskus tulevaisuudessa.

Viiksekäs Simo Sisu johtaa Ankkalinnan supersankareita

Isoin joukko supersankareita tavataan yllättäen pokkarin toiseksi lyhyimmässä tarinassa. Pieni, seitsemän sivuinen hassuttelu kertoo Supersankarien kerhon perustamisesta. Brasilialaisperäinen tarina sisältää jonkin verran outouksia. Poliisimestari Sisu (joka komeista viiksistään päätelleen viettää ilmeisesti ajankohtaisesti Movemberia) johtaa Ankkalinnan supersankarien ryhmää. Sisun tehtävänantoa ovat kuulemassa Taikaviitta, Superhessu, Super-Pelle (Hessun sukulaispoika), Viitatar, Lepakkoankka, Purppuranpunainen Perhonen ja Punainen Herhiläinen.

Lupasin jo aiemmin selittää, keitä kummia nuo kaksi viimeisimmäksi mainittua ovat. Nyt voisi olla sen paikka.

Brasilialaisissa Disney -sarjakuvissa seikkailee liuta hahmoja, jotka ovat muualla maailmassa joko tuiki tuntemattomia tai sitten ne ovat seikkailleet harvakseltaan, lähinnä muiden tähdittämissä tarinoissa sivuosissa. Purppuranpunainen Perhonen on siviiliminältään Gloria, Touho Ankan tyttöystävä brasilialaisissa tarinoissa. Suomessa hahmo on käytännössä täysin tuntematon. Toistaiseksi ainoa kerta kun hänet on nähty meikäläisissä julkaisuissa on tarina ”Yllättävät yllätysjuhlat” Aku Ankka-lehden numerosta 31/2014. Siinä Glorian kuva nähdään seinällä roikkuvassa taulussa, Touhon asunnossa.

Punainen Herhiläinen on taas poimittu vuoden 1967 Paul Murry klassikosta Punaisen Herhiläisen arvoitus, mikä on julkaistu suomeksi vuosina 1998 ja 2011. Tarinassa ei sen kummemin selitetä kuka Punainen Herhiläinen on tai miten hänestä on tullut supersankari. Kertomuksessa kuitenkin esitellään samainen piilopaikka, minne Supersankarien kerho pystyttää tukikohtansa supertaskarissa julkaistavassa tarinassa. Brasilialaiset ottivat hahmon mukaan omiin tarinoihinsa pian sen amerikan ensiesiintymisen jälkeen ja jatkoivat tarinoiden kertomista Punaisen Herhiläisen edesottamuksista aina 1990-luvulle asti.

Niin sanottu brassituotanto on jäänyt suomalaisille lukijoille vieraaksi, eikä monia sikäläisissä julkaisuissa nähtyjä vakiohahmoja edes tunneta täällä. En tiedä täysin varmasti, miksi tarinoita ei ole meillä suomeksi juuri julkaistu, mutta vahva veikkaus on niiden vaatimaton taso. Silti mieleni täyttää aina jonkinasteinen ilo kun näen brassituotantoa suomalaisissa taskareissa. Tarinoiden erilaisuuden ja harvan ilmestymistahdin vuoksi niissä on aina mukana pieni tuulahdus eksotiikkaa.

Eivätkä supersankarit vielä tähänkään lopu. Taikaviitta tarinassa Supersankarin eläketurva tapaamme vielä Kameleontin, Superriekon ja Kunkun. Bruno Concina ja Lucio Leoni ovat luoneet hahmot vain tätä yhtä tarinaa varten ja ne toimivat hauskasti kertomusken puitteissa, mutta sen enenpää painoarvoa en niille antaisi. Tarina on julkaistu aiemmin Roope-setä-lehden numerossa 6/2012. Vaikka juttu onkin ihan hauska, saa se uusintajulkaisunsa turhan pian. Toisaalta, Supersankarin eläketurvan ollessa kirjan ainokainen uusinta, en jaksa antaa asian häiritä.

Totta kai kaikkien sankareiden lisäksi tapaamme myös Heshukan. Heshukka on mukana tuttuun tapaan vastailemassa lukijoiden lähettämiin kysymyksiin, minkä jälkeen hahmon maailmasta nähdään pari tarinaa. Tälläkin kertaa kyseessä on kelpo Heshukkailua tuttujen hahmojen outoine tapoineen ja pelottavine monstereineen. Mukaan on mahtunut myös vain Mikin tähdittämä Heshukan maailmaa sivuava sarjakuva.

Mikki tähdittää myös Andervillen kaupunkiin sijoittuvaa jatkuvajuonisen tarinasarjan kahdeksatta osaa. Black Mask nimeä kantavassa tarinassa Mikki saa selville, että komisario Clayton on pitänyt häneltä salassa dokumentit, minkä nojalla Mikkiä ei voida enää pakottaa viipymään Andervillessa. Tästä kimpantuneena Mikki päättää pakata matkalaukkunsa ja lähteä kaupungista. Hän pestautuu neitsytmatkalleen lähtevän Black Mask -junaan turvallisuuspäälliköksi päästäkseen pikimmiten takaisin Ankkalinnaan. Matka ei kuitenkaan suju mutkitta ja mysteeri toisensa jälkeen päätyy Mikin ratkaistavaksi. On suoranainen ilo, että tämänkin tarinan käsikirjoituksesta vastaa aiemmin ylistetty Tito Faraci. Hän kuljettaa juonta tunnelmallisesti eteen päin ja päästää lukijan Mikin pään sisälle hänen yksinäisten pohdiskeluidensa kanssa. Faracin tyyliin tarina on rytmitetty taitavasti vuoroin kauniisiin mykkiin kohtauksiin, vuoroin henkeäsalpaaviin toimintakohtauksiin. Corrado Mastantuonon piirrokset tekevät todellakin oikeutta käsikirjoitukselle.

Kaiken tämän lisäksi Konrad Kiivikin mahtuu pokkarin sivuille koheltamaan parinkymmenen sivun verran. Faraci on kirjassa hyvin edustettuna, sillä nämäkin kaksi kymmensivuista ovat hänen käsialaansa. Niissä näemme kuinka kynäniekka taitaa myös tilannekomiikan. Viime numeron tapaan tarinoiden piirroksista vastaa kohellushuumorin mestari Silvia Ziche.

On hienoa nähdä Supertaskarin voivan uudistua ja jättää vaihteksi pois ns. normaalit ankkatarinat ja keskittyä spesiaalimpaan materiaaliin. Kirja ei juurikaan soraääniä saanut, mutta ei se sellaisia mielestäni tämän enempää ansaitsekaan. Uusin numero on mainio sukellus Disneyn sarjakuvien muonipuolisuuteen ja suosittelen sitä ehdottomasti niille, ketkä pitävät Aku Ankkaa ainoastaan lapsellisena sarjakuvalehtenä. 

-Ville Tanttu

Roope-sedän tilaajat siirtyvät DuckTalesin tilaajiksi

Sanoma kertoo Roope-sedän tilaajille lähettämässään kirjeessä lehden tilaajien pysyvän tilalle tulevan DuckTales-lehden tilaajina automaattisesti. Lisäksi tilaajat saavat voimassa olevaan tilaukseensa yhden ylimääräisen kuukauden eli yhden numeron DuckTales-lehteä lisää.

Sanomalla on tarjota vaihtoehto myös heille, jotka eivät jostain syystä DuckTalesista innostu. Ottamalla yhteyttä Sanoman asiakaspalveluun 13. marraskuuta mennessä on mahdollista saada Roope-sedän tilausmaksusta ylijäävä erotus takaisin itselleen. Huomioitavaa on, että Sanoman asiakaspalvelu on tavoitettavissa kirjeen mukaan vain maksullisen puhelinnumeron päässä.

Päätoimittaja Aki Hyyppä kertoo Roope-sedästä ja DuckTalesista

Ankkalinnake kertoi eilen, että vuodesta 1978 ilmestynyt Roope-setä-lehti lakkautetaan. Lehden viimeinen numero ilmestyy joulukuussa. Tilalle tulee DuckTales-niminen lehti, jonka nimi on peräisin Ankronikka-animaatiosarjan englanninkielisestä alkuperäisnimestä. Alun perin 1980-luvun lopulta tutusta sarjasta alkoi tänä syksynä pyöriä Yhdysvalloissa uusi versio. Aku Ankan ja Roope-sedän päätoimittaja Aki Hyyppä kertoo Ankkalinnakkeelle Roope-sedän lakkauttamispäätöksen taustoista ja uudesta DuckTales-lehdestä.

Pääsyy Roope-sedän lakkauttamiselle on Hyypän mukaan se, että lukijatutkimukset ovat osoittaneet lehteä pidetyn yksipuolisena julkaisuna, joka keskittyisi vain Roopen raha-asioihin ja taisteluihin Karhukoplaa ja Milla Magiaa vastaan. "Se ei tietenkään pidä paikkaansa, ja lehteä oikeasti lukevat tietävät sen hyvin. Tällä vuosituhannella olemme uusineet Roopen konseptia jo moneen otteeseen, mutta se ei ole vaikuttanut maineeseen", Hyyppä toteaa.

Kun Roope-setä oli sisällöllisesti sama lehti kuin muissa maissa, olivat sarjat Hyypän mukaan pahimmillaan kuin Taskarin jämiä. Vaikka toimitus alkoi 2000-luvun alussa tehdä tarinavalinnat itse nostaen lehden laatua uudelle tasolle, oli vanhasta leimasta vaikea päästä. Hyyppä sanoo, ettei Roope-setä eronnut riittävästi Taskareista. "Roope-sedän 70-vuotispäivää olemme käyttäneet vitsimielessä hyvänä tekosyynä vetäytyä logohahmon virasta itse seikkaluihin", hän lisää leikkisästi viitaten lakkautuksen osumiseen hahmon juhlavuoteen.

Roope-sedän viimeiseksi jääneen uudistuksen myötä aloitetut Platinanumerot ovat saaneet kehuja. Konsepti lopetetaan tästä huolimatta samalla kertaa Roope-sedän kanssa. "Platina-konsepti on kyllä mahtava, mutta senkin jatkaminen olisi ollut hankalaa. Nytkin menemme jo osittain toista kierrosta tekijöissä. Vaikka olisi upeaa tehdä vähän kieli poskessa Giuseppe Perego -platina, se tuskin säväyttäisi muita kuin paatuneimpia harrastajia", Hyyppä kertoo. Hän lisää, että platinanumeroita vastaavaa sisältöä voidaan toteuttaa Teema-Taskareissa ja Aku Ankka Ekstran Teemanumeroissa.

Roope-sedän paikan julkaisukartalla ottava uusi DuckTales-lehti ei formaatiltaan orjallisesti seuraa edeltäjänsä jalanjälkiä. Sivumäärä pysyy samana, mutta lehden koko kasvaa. Julkaisutiheydessä palataan kuukausirytmiin. "DuckTales on 100-sivuinen kuukausilehti, koko kasvaa HS Teeman kokoon ja paperi on mainio UPM Fine. Tavoitteena on materiaalienkin puolesta siis laatulehden fiilis", Hyyppä sanoo. Roope-sedän tilaajat pidetään DuckTalesin kelkassa mukana, sillä Hyyppä kertoo tilaajien jatkavan uuden lehden tilaajina. Yksityiskohdat sen suhteen tarkentuvat vielä.

Hyyppä on jo aiemmin Sanoman sivuilla kertonut, että Roope-sedästä tuttuja tarinasarjoja jatkaa ilmestymistään DuckTalesin sivuilla. Hän vahvistaa Ropsun suosikkisarjojen jatkon ja toivoo uuden lehden suhteen myös lukijoilta toiveita. Italialaissisältö ei ole katoamassa tai jäämässä vain Taskarien täytteeksi. "Topolinossa on valtavasti laatukamaa, jota emme ole ikinä Suomessa käyttäneet!" Hyyppä hehkuttaa.

DuckTales-lehden aloittaminen viittaa vahvasti siihen, että uusi Ankronikka-sarja alkaisi myös Suomessa. Hyyppä vahvistaa, että sarja on tulossa ja että yhteistyökumppanina on Nelonen, mutta aikataulua hän ei voi vielä paljastaa. Animaatiosarjan ja sarjakuvalehden yhteispelillä Hyyppä toivoo saatavan aikaan kunnon DuckTales-innostuksen.

Kysymykseen siitä, miksi lehti käyttää englanninkielistä alkuperäisnimeä DuckTales eikä Ankronikka-suomennosta, Hyyppä paljastaa sen olleen Disney-yhtiön toive. "Disney toivoi, että TV-sarjasta käytetään kaikkialla DuckTales-nimeä. Ankronikka on oiva käännös ja sanaleikki, mutta muistuttaa ehkä vähän vanhanaikaisesta sarjasta ja sarjiksista. Sillä on taattu nostalgia-arvo, mutta uusi DuckTales on aika lailla eri puusta veistetty", hän kertoo.

Hyyppä paljastaa myös Disneyn kyselleen ehdotuksia uuteen sarjaan. "Disney kysyi myös meiltä pari vuotta sitten toiveita uutta DuckTalesia varten, ja aika moni toivomamme juttu on otettu huomioon! En tiedä, toivoivatko muut Carl Barksin tuotannosta ponnistavia seikkailuja kuten me, mutta tämä toive ainakin otettiin huomioon ja Barksilla Disney promoissaan ratsastaa. Lupaa muuten hyvää!" Hyyppä suitsuttaa. Hän ei ole kehuineen yksin, sillä sarjan alku on otettu Yhdysvalloissa hyvin vastaan ja esimerkiksi sen Internetin arvioita keräävissä palveluissa saamat keskiarvot ovat verrattain oikein hyviä.

Ennen DuckTalesin aloittamista Roope-setää nähdään vielä kahden numeron verran: Giorgio Cavazzano -platinanumero ilmestyy tässä kuussa ja lehden viimeiseksi jäävä, 454. numero joulukuun alussa. Lehden ansiot eivät jää unholaan. "Roope-setä oli Taskarin jälkeen merkittävin Akkarin laajennus, jossa esiteltiin Topolinon piirtäjiä ja meininkiä. Toimitussivuineen kaikkineen Roope oli ehkä toimituksellisin lehtemme, Akkarissa kun Oma Nurkka ja muut toimitukselliset sivut ovat vain yhden sivun mittaisia. Ennen kaikkea Pekka Tuliaran mainioita Klubimestarin palstoja ja muita Roopen ominaisuudessa kerrottuja tarinoita kaivataan edelleenkin", Hyyppä pohtii.

Hyypän omakohtaiset muistot Roope-sedästä lähtevät jo lehden aloitusvuodesta 1978, jolloin hän kertoo pontevana ekaluokkalaisena saaneensa manguttua ensimmäisen Roopen. Myöhemmin hän oli Roope-sedän vastuutoimittajana 2000-luvun alkuvuosina. "Vanhojen Romano Scarpan sarjojen kaivaminen on minulle ehkä rakkain muistoni Roopesta", hän tunnelmoi. "Samoin Platinanumerot voisin katsoa yhdeksi Roopen kohokohdaksi unohtamatta 80-luvun klubimerkkejä, kortteja ja onnenrahoja."

Kaiketi mikään ei ole tässä maailmassa pysyvää ja vanhan on väistyttävä uuden tieltä. Hyyppä tiivistää suomalaisen Disney-sarjakuvajulkaisujen historian käännekohdan samalla valoa tulevaan suunnaten: "Roope-setä oli mainio paketti, mutta onneksi saamme siirrettyä sen parhaat puolet eteenpäin uuteen lehteen!"