Keräilyn maailma 4: Ville

Keräilyn maailma- sarja jatkuu! Aikaisemmin sarjassa harrastustaan ovat esitelleet jo Hannu Heiskanen Katja Kontturi sekä Ville Tanttu. Tällä kertaa esittelyn saa Ville, joskin eri Ville kuin aikasemmalla kerralla. Olkaapa siis hyvät, arvon lukijat:

Disney-harrastukseni aloitin jo todella nuorena, ja kaikki lähti tietenkin Aku Ankka-lehdestä. Myöhemmin mukaan tuli myös Disney-elokuvat ja sen jälkeen kokoelmakin on kasvanut valtavaksi. Kaikkea löytyy leluista postimerkkeihin sekä cd-levyistä kaitafilmeihin. Varsinkin ennen tapanani oli ostaa lähes kaikkea, kunhan se jollain tavalla liittyi Disneyyn. Tästä olen jo päässyt - luojan kiitos - eroon ja keräilyni koskeekin nyttemmin lähinnä Disney-taidetta, elokuvia sekä muita spesiaaleja ja mielenkiintoisia tapauksia. Keräiltävää siis toki riittää vieläkin!

Erityisen ylpeä olen tällä hetkellä valtaisasta Disney-elokuvakokoelmastani, joka kattaa useita satoja leffoja. On DVD:tä, VHS:ää sekä kaitafilmiä. Mielenkiintoisimpia kohteita lienevät Walt Disney Treasures- sarja sekä kaikki Disney-klassikot. Paljon muuta Disney-elokuvien ystävä ei tarvitsekaan! Don Rosa- dokumentti ja Carl Barksista kertovat VHS:t ovat myös itselleni tärkeitä näin vanhana ankistina.

Disney-originaalien keräily taasen alkoi jo kypsässä 11- vuoden iässä. Tällöin sain haalittua kokoelmaani Kari Korhosen piirtämän Aku piirroksen. Ja loppu onkin historiaa, kuten sanotaan. Nyttemmin yksittäisiä piirroksia, sarjakuvaoriginaaleja, luonnoksia, kansikuvia sekä maalauksia löytyy muun muassa Carl Barksilta, Don Rosalta, Romano Scarpalta, Giulio Chierchinilta, William van Hornilta sekä Vicarilta. Ja lukuisilta muilta! Muun muassa Markku Kivekkään piirtämää Aku Ankkaa tuskin hirveän monelta muulta löytyy. Myös Disney-klassikoiden raaka-animaatiopiirrokset ovat mielekkäitä kohteita kokoelmassani, eikä pidä unohtaa myöskään Mary Costan (Prinsessa Ruususen alkuperäinen ääni) tai Dickie Jonesin (Pinocchion alkuperäinen ääni) signeeraamia hienoja litografeja. Myös Brad Birdin nimmarin saaminen sekä kirje Roy E. Disneyltä ovat olleet merkityksellisiä hetkiä keräilijän elämässä. Kuriositeettina mainittakoon, että Keräilyn maailma- sarjan ensimmäisen osan kirjoittaneet Ville Tantun originaaleja löytyy myös kokoelmastani!

Disneyn kautta olen päässyt myös tapaamaan monia hienoja ihmisiä. Aku Ankan toimitus on tullut tutuksi, mutta myös monien muiden Disney-vaikuttajien kanssa olen päässyt juttusille. Kari Korhonen, Vicar, Don Rosa, Marco Rota, Giorgio Cavazzano, Daan Jippes, Ferioli, Kai Vainiomäki, Freddy Milton, Mike Ploog...Lista voisi jatkaa pidempääkin, mutta pidetään lista lyhyenä.

Keräilyn maailma 3: Katja Kontturi

Katja ja Don Kirjamessuilla Helsingissä 2014. Kuvan otti Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä

Tuore tohtori, Don Rosan ankoista väitellyt Katja Kontturi on lähtenyt mukaan "Keräilyn maailma"- artikkelisarjaamme. Ahkerana bloggaajanakin tunnettu Kontturi on ollut median myllytettävänä ahkerasti viime aikoina väitöskirjansa Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana ansiosta.

Aikaisemminhan sarjassa harrastuksestaan ovat kertoneet jo Hannu Heiskanen sekä Ville Tanttu. Kontturi kertoo ohessa siitä, miksi juuri Don Rosa säväytti niin paljon että se sai hänet lopulta väittelemään itsensä aina tohtoriksi asti.

Annetaan puheenvuoro siis Katjalle:

Toinen jalka Ankkalinnassa jo parikymmentä vuotta – eli kuinka fanista tuli tutkija

Don Rosan ankat astuivat elämääni 1990-luvun puolivälin tienoilla. Olin 11-vuotias, kun Aku Ankka tilattiin kotiimme ensimmäistä kertaa. Olin elänyt ”kirjamaassa”, kuten nuoremmat siskoni osuvasti ilmaisivat, jo kuutisen vuotta – siitä asti kun opin lukemaan. Luin mitä tahansa, mikä vaikutti kiinnostavalta enkä tietenkään syrjinyt sarjakuvia. Koulupäivien jälkeiset ajat vietin mummolan yläkerrassa kahlaamassa läpi setien vanhoja Asterixeja, Ahmed Ahneita, Karvisia, Maseja, Lucky Lukeja ja tietenkin Aku Ankan taskukirjoja. Tämä oli aikaa, jolloin vanhoista Taskareista saattoi löytää jopa Barksin klassikoita. Näin tutustuin esimerkiksi Bombastiumiin.

Jo Barksin tarinat kiinnittivät huomioni vetävyydellään, mutta vasta Rosa herätti minut huomaamaan Aku Ankan ja erityisesti Roope Ankan kiinnostavuuden hahmoina. Roope Ankan elämä ja teot -sarjaa alettiin julkaista Aku Ankassa vuoden -92 lopussa. Vuonna 1994 sivujen lomasta löytyi upea ”Ankkalinnakkeen valloittaja”, jota luimme siskojen kanssa uudestaan ja uudestaan. Tarinassa meitä viehätti se, että Roopella oli menneisyys ja perhe. Erityistä huomiota sai kohtaus, jossa Akun vanhemmat tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa, raivosivat kuin pienet eläimet – ja rakastuivat. Kyseisen sarjakuvan huumori oli aivan hykerryttävää (mm. Theodore Rooseveltin niskaan putoava Ankkalinnake) ja yksityiskohtainen piirrosjälki erottui edukseen lehden muusta tarjonnasta. Rosan tuotanto oli helppo erottaa muiden piirtäjien sarjakuvista ja huomasin pitäväni eniten nimenomaan hänen töistään. Kun aloin kiinnostua historiasta (joka oli muuten lempiaineeni ala-asteen lopussa), Rosan sarjakuvien merkitys kasvoi entisestään.

Kuitenkin vasta 2000-luvun alussa keksin, että voisin alkaa keräämään Rosan sarjakuvia hyllyyni. Keräily alkoi Temppeliherrojen kätketty kruunu -albumista, jonka löysin kirppikseltä naurettavan halpaan 10 euron hintaan. Samoin tein menin äidin työpaikalle pelastamaan vanhat Aku Ankkamme, jotka muistin sisältävän Rosan sarjakuvia. Minulla on ne edelleen tallessa alkuperäisinä ensijulkaisuina. Tuolloin vietin parhaimmillaan tunteja divarien kellareissa selaamassa läpi 1990-luvun Aku Ankka -lehtiä. Myöhemmin tässä auttoi Perunamaa.netissä ilmestynyt lista Rosan Suomessa julkaistusta tuotannosta, jonka avulla pystyin käymään sarjakuvia läpi numeroiden perusteella, eikä minun enää tarvinnut lehteillä joka numeroa erikseen ja toivoa bongaavani tuttua piirrosjälkeä.

Rosa-faniuteni oli tähän mennessä ollut varsin perinteistä lukemiseen keskittynyttä ja omassa rauhassa tapahtuvaa, enkä missään vaiheessa ollut edes haaveillut taiteilijan tapaamisesta saati huomannut, miten ahkerasti hän Suomessa vieraili. Mutta sitten faniuteni muuttui tutkijuudeksi. Aloitin Jyväskylän yliopistossa kirjallisuuden opinnot syksyllä 2003. En vielä tuossa vaiheessa tiennyt, mitä halusin tehdä isona (kirjoittaa) saati sitä, mistä aiheesta graduni oikeastaan väsäisin. Fuksivuoteni keväällä 2004 laitoksellamme järjestettiin fantasia-luentosarja, joka käsitteli genren ilmenemistä eri medioissa. Koska olin jo teinistä saakka ollut genren suurkuluttaja, ilmoittauduin kurssille erittäin innokkaana. Ensimmäisen luennon piti sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen, joka puhui sarjakuvan fantasiasta. Kävimme läpi kaikki klassikot Sandmaneista Elfquestiin ja sitten – sivulauseessa – Hiltunen lipsautti, että itse asiassahan sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.

Jokin naksahti kohdilleen, ja kuten olen Petri Hiltuselle myöhemmin todennut, syytän (tai kiitän) häntä siitä, että olen nyt sarjakuvatutkija. Kaikki lähti tästä lauseesta. Siitä syntyi kurssin essee, joka levisi käsittelemään Rosan ankkojen fantasiamaailmoja. Syksyllä päätin tehdä aiheesta proseminaarityön (eli nykyisen kandidaatintutkielman). Ohjaaja oli aiheesta niin innoissaan, että käski jatkaa suoraan graduun. Ja sitten olinkin jo hakemassa jatko-opinto-oikeutta väitöskirjaa varten.

Näin kuvattuna tutkijanurani alku kuulostaa varsin suoralta putkelta, josta yliopistossa vietetyn kymmenen vuoden jälkeen putkahtaa ulos Ankkatohtori. Näin helppoa se ei ollut. Jo graduvaiheessa törmäsin entisen professorini rajoittuneeseen kirjallisuuskäsitykseen, jonka mukaan sarjakuvien tutkiminen yliopistossa (saati kirjallisuuden oppiaineessa) ei ollut suotavaa, mutta menköön nyt tämän kerran. (Ja nyt puhutaan siis vuosista 2007–2008!) Professorini ei graduseminaarin aikana ehtinyt millään perehtyä tutkimusaineistooni, joten hän ei kyennyt kommentoimaan tutkimussuunnitelmaani saati antamaan rakentavaa palautetta ensimmäisistä alaluvuista. Onhan se tietenkin äärimmäisen rankkaa ottaa muutama Aku Ankka -lehti vaikka vessalukemiseksi…

Sain kuitenkin samalta proseminaarityöni ohjaajalta apua graduani varten, joka sitten valmistui keväällä 2009.

Seuraava este nousi vastaan, kun hain kirjallisuuden jatko-opiskelijaksi. Minua haastatteli toinen kirjallisuuden professori (molemmat ovat nykyisin jo eläkkeellä), joka ymmärsi tutkimukseni kohteesta vieläkin vähemmän. Hän sanoi, ettei tutkimuksessani ole punaista lankaa ja – tämä on suora lainaus: ”Eihän ketään kiinnosta joku Don Rosa.” Näin jälkikäteen olen useasti pohtinut, ovatko nämä professorit nähneet uutisointeja Rosan Suomen vierailun valtavista nimmarijonoista ja miettineet, mitä tuli sanottua. (Tai mitä mieltä he olisivat olleet niistä täysistä saleista, joita olen vetänyt esitelmöidessäni Rosa-tutkimuksestani Suomessa.) Sain kuitenkin hyvän neuvon suunnata nykykulttuurin tutkimuksen oppiaineen professorin puheille. Sille tielle jäin. Nykykulttuurin tutkimus on poikkitieteellinen oppiaine, jota voi opiskella ainoastaan jatkotutkintona Jyväskylässä. Sitä kautta sain kaiken mahdollisen tuen erityisesti fantasian genren tutkimukseen. Minua ja ankkainnostustani ymmärrettiin. Siellä nähtiin Rosan sarjakuvien erikoislaatuisuus ja pidettiin sitä perusteltuna aiheena tutkimukselle. Seuraava ongelma olikin rahoitus.

Yliopistotutkijan elämä, kuten monen muunkin ammatin edustajan elämä nykypäivänä, on pätkittäistä epävarmuutta siitä, saako tutkimukselleen rahoitusta, mistä sitä saisi ja kuinka pitkäksi aikaa. Suorastaan naurettavan iso osa työajasta menee rahoitushakemusten tekoon omalle yliopistolle sekä erilaisille yksityisille säätiöille ja rahastoille, joiden hakuaikoja pitää olla seuraamassa ympäri vuoden, ettei menetä sitä pienintäkään mahdollisuutta saada muutamia tuhansia euroja, joilla pärjäisi jokusen kuukauden eteenpäin. Olin siitä onnekas, että sain ensimmäisenä tutkijavuotenani keväällä 2010 puolen vuoden apurahan Niilo Helanderin säätiöltä. Se mahdollisti tutkimukseni käynnistymisen ja kaksi ulkomaista konferenssia, jonne suuntasin puhumaan ankkatutkimuksestani. Muistan vieläkin elävästi, miten isäni asiasta kuullessaan oli innoissaan kertonut kaikille sukulaisille ja tuttaville, että meidän tyttö se lähtee Englantiin puhumaan Aku Ankasta!

Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen rahoitushanat kuitenkin sulkeutuivat. Tein parhaimmillaan kolmea työtä, joista kaksi sentään oli opetusta Kansalaisopiston sanataidekoulussa ja Alkio-opistossa, mutta näiden lisäksi pesin ja parsin valtavia haalareita työvaatepesulassa, jotta sain tutkimukseni rahoitettua. Sinä aikana sain paljon perspektiiviä elämääni ja siihen, mitä sillä haluan tehdä. Lopulta tiedekuntani ja laitokseni havahtuivat hakemuksiini ja myönsivät minulle rahoituksen kahdelle viimeiselle vuodelle. Ehkä he tajusivat, etteivät saa minusta ikinä tohtoria, jos eivät nyt myönnä rahoitusta. Tai sitten joku siellä hakemuksia arvioivassa ryhmässä ymmärsi, minkälainen medianäkyvyys yliopistolle olisi luvassa, kun Don Rosaa käsittelevä väitös tulisi julki…

Vaikeuksista huolimatta nämä viisi vuotta, jotka vietin väitöskirjan parissa, olivat mahtavia. Olen käynyt joka vuosi parissa kansainvälisessä konferenssissa puhumassa tutkimuksestani: olen puhunut Espanjassa, Portugalissa, Englannissa, Ranskassa, Norjassa, Ruotsissa ja Tsekeissä. Olen kiertänyt kotimaisia coneja ja fanitapahtumia ja kertonut jostain väitöskirjani teemoista. Olen tutustunut lukuisiin mahtaviin kollegoihin ympäri maailmaa ja verkostoitunut muiden sarjakuvatutkijoiden kanssa. Olen jäänyt suustani kiinni useiden fanien kanssa, jotka muistavat Rosan kirjoittamia repliikkejä ulkoa sivukaupalla. Olen saanut valtavasti positiivista palautetta, että tällaistakin tutkitaan ja että sitä myös pitää tutkia. Minuun on viitattu jo useamman vuoden sinä ”ankkatutkijana”.

Fanina tutkimukseni on myös tuonut kokemuksia, joita tuskin olisin muuten koskaan saanut.

Olin ensimmäisen kerran Don Rosaan yhteydessä sähköpostitse jo graduvaiheessa ja kerroin hänelle alustavasta tutkimuksestani. Hän ei kuitenkaan koskaan vastannut. (Myöhemmin minulle selvisi, ettei hän vastannut tuntemattomien sähköposteihin enää tässä vaiheessa.) Syksyllä 2010 tein erittäin lyhyellä varoitusajalla reissun Helsinkiin jonottaakseni Rosan nimmaria. Annoin hänelle kirjeen ja kerroin ottaneeni häneen yhteyttä jo aiemmin, ja että nyt olen jo väitöskirjavaiheessa.

Ja Rosa muisti minut siitä sähköpostista! Myöhemmin hän lähetti minulle vastauksen ja tarjosi apuaan tutkimustani varten. Se on kertakaikkisen uskomaton hetki, kun avaat sähköpostisi ja uuden saapuneen viestin lähettäjänä lukee DON ROSA. Taisin pomppia ympäri silloista asuntoamme.

Seuraavana vuonna sain kutsun päivälliselle Rosan kirjamessuvierailun yhteydessä. Minä sekä Rosan historiaviittauksista gradunsa tehnyt Petra Kotro vietimme ehkä faniutemme hienoimman illan keskustellen Rosan kanssa hänen lopettamisestaan, hänen autoistaan ja flipperikokoelmastaan. Mukaan saimme Rosan chilejä ja henkilökohtaisilla omistuskirjoituksilla varustetut, harvinaiset nahkakantiset sarjakuva-albumit. Tämä Roope Ankan elämä ja teot -versio on hyllyssäni, mutta sitähän ei lueta.

Nyt olen tavannut Rosan jo viitisen kertaa ja viimeksi syksyllä olin Helsingin kirjamessuilla hänen avustajansa nimmarinjakotilaisuuksissa. Vaihtelemme sähköposteja ja toivon, että saan joskus käännettyä väitöskirjani englanniksi ja lahjoitettua Rosalle. En tosin usko, että hän sitä tulee ikinä lukemaan, sillä hän totesi kirjamessuilla haastattelussa, ettei halua ajatella sarjakuviaan niin syvällisesti… Mutta äärimmäisen otettu hän asiasta on, siitä olen varma.

”Ankkatohtori” Katja Kontturi

http://kontturi.blogspot.fi

Väitöskirja Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana ladattavissa sivulta https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/44805

Keräilyn maailma, osa 2: Hannu Heiskanen

"Keräilyn maailma"- sarjamme saa jatkoa! Kolme vuotta siinä ehtikin vierähtää, mutta hyväähän tunnetusti kannattaa odottaa! Tällä kertaa kokoelmastaan kertoo Hannu Heiskanen, joka tunnetaan myös nimellä Hanivei ja Hannibal internetin ihmeellisessä maailmassa.

Jos sinua kiinnostaa kertoa omasta Disney-harrastuksestasi, liittyi se sitten Aku Ankkaan, animaatioihin, teatteriin, musiikkiin tai ihan mihin tahansa, ole ihmeessä yhteydessä! Mukavahan näitä tarinoita on lueskella, eikös vain! Siis kaikki kynät sauhuamaan ja omista kokemuksista kertomaan!

Mutta päästetäänpä Hannu ääneen..:

KERÄILYN MAAILMA

Kuinka minusta tuli Disney fani

Olin hieman yllättynyt tämän palstan pitäjän pyytäessä minulta blogikirjoitusta aiheena keräilyn maailma. Hetken mietittyäni ja tulevan kesäloman luppoaikoineen kangastellessa mielessäni päätin suostua. Toki tykkään ja jopa harrastankin pientä eriasteista julkista kirjoittelua, mutta oliko minulla kuitenkaan mitään tähdellistä kerrottavaa lukijoille? Sitten kuitenkin kokosin itseni ja aloin naputella omaan verkkaiseen tahtiini ajatuksiani muinaisesta Disney harrastukseni alkuajoista.

Ensimmäinen selkeä muistissani säilynyt kokemus Disneystä yleensä ja sen lippulaivasta Aku Ankka lehdestä on niinkin kaukaa kuin numerosta 52/1968. Kyseisen aviisin tarinat painuivat erityisen hyvin 4-vuotiaan pikkupojan mieliin, sillä äitini hankki juurikin kyseisen lehden lohduksekseni mennessämme Kuopion Yliopistolliseen keskussairaalaan kitarisaleikkaukseeni. Lohtua lehti toikin, sillä muistan edelleen varsin hyvin itsevarmuuteni leikkausta edeltäneeseen nukutukseen mennessäni. Anestesialääkärin kysellessä leikillään minkälaisia unia halusin nukutuksessa ollessani nähdä, vastasin topakasti että tietysti Akusta ja veljenpojista! (Sinällään tyhmä kysymys noinkin viisaalta mieheltä!). Mieleenihän olivat juuri tuoreeltaan syöpyneet äitini odotushuoneessa lehdestä lukemana Akun epäonninen autontuunaus projekti ja Robin Hiiren, sekä ilkeän Blottinghamin šeriffin jännittävät edesottamukset. Kyseinen lehden numero tuli valitettavasti aikanaan kadotettua, mutta nyt olen kehystänyt yhden samaisen lehden seinälleni "ensimmäisenä Akunani". 

Aivan seitsenkymmenluvun alussa minulle tuli jonkin aikaa Aku Ankka, jonka äitini oli jostain naistenlehtien oheistarjouksesta lyhyeksi aikaa tilannut. Mutta omaa ensiasuntoa säästävässä tavisperheessä ei ollut käyttää yhtään ylimääräistä ropoa isäni usein mainitsemaan "mainosmiesten luomiin turhuuksiin". Niinpä Akujakin oli aina välillä luettava kavereitten luona hampaita kiristellen ja kateudesta vihreänä. Muistan tehneeni poikien kanssa pientä vaihtokauppaa ja joskus vähän vilunkiakin, niin kova oli orastavan keräilijänalun tarve hankkia lehtiä kokoelmiin. Tuohon aikaan vähäinen kokoelmani mahtui yhteen pahvilaatikkoon, joka oli aina käteni ulottuvilla sänkyni alla. Jo silloin vannoin, että jos mulla joskus on edes vähäsen omaa rahaa, niin varmasti hankin kaikki Suomen Akun numerot omakseni.

Vaikkakin nämä unelmien täytteiset lehdet olivat umpiluettuja ja lähes kaikki vuorosanatkin osasi jo ulkoa, niihin ei koskaan kuitenkaan kyllästynyt. Uutta Akua odotettiin keskiviikkoisin kuin kuuta nousevaa ja joskus vanhempia numeroita saattoi löytää divareista. Mitään harvinaisia 1950-luvun lehtiä en kyllä silloin kuitenkaan nähnyt normaaleissa osto- ja myyntiliikkeissä. Lienevätkö ne jo silloin löytäneet tiensä keräilijöille ja erikoistuneisempiin liikkeisiin joita ei kotiseudultani valitettavasti löytynyt.

Tietenkin kun vielä leikki-iässä oltiin, kaikenlaiset pikku ukkelin nakaleet sekä figuurit kiinnostivat kovasti. Purukumeista kerättiin Asterix-ukkoja ja Disneyn vastaavia odoteltiin kuumeisesti tulevan myyntiin. Lelukaupoissa myytävät maalatut ja muropaketeista tulleet maalaamattomat figuurit saivat kuitenkin kelvata leikkeihin.

Lueskelun lomassa imeskeltiin tietysti Koffin Aku Ankka limpparia ja pureskeltiin Jenkin salmiakki Aku purkkaa. Pettymykseksemme purukumeissa ei tullutkaan figuureja vaan ainoastaan lyhyitä kääresarjakuvia ja tarroja. KOP:n oivallisiin Roope Ankka pankkeihin säästettiin kilvan kolikkoja ja sängynpäätyä valaisivat tuttujen Disney hahmojen ympärille rakennetut muoviset lampunvarjostimet. Disney ajoi näin ovelasti ja totaalisesti Aku Ankkaa monilla muillakin oheistuotteillaan kaikkien lasten ja aikuistenkin tietoisuuteen.

Täyttäessäni syksyllä 1973 yhdeksän vuotta, sain sedältäni lahjaksi ensimmäisen Aku taskukirjani. Se oli tuolloin vasta numero 16 ja nimeltään Voimakolmikko. Olin toki tietoinen Akun taskukirjojen olemassaolosta jo aiemminkin, mutta taloudellisista syistä johtuen en omistanut aiemmin yhtään kyseisen sarjan julkaisua.

Tuohon aikaan lähes kaikki sarjakuvat ja varsinkin Disneyn sellaiset menivät meidän pikkupoikien päähän kuin häkä. Eihän meillä tietenkään ollut alkeellisintakaan tietoa sarjojen piirtäjistä tai tarinakertojista, eikä varsinkaan siitä, että esimerkiksi valtaosa taskareiden silloisista sarjoista väännettiin Italiassa. Amerikkalaisena Akua aina pidettiin ja Floridaan Ankkalinna (Disneyland) ainakin meilläpäin sijoitettiin. Tokihan Barksin piirtämät sarjat erottuivat tyyliltään muista ja olivat jo silloisen kymmenvuotiaan vesselin silmissä jotain elämää suurempaa.

Ensimmäinen taskari, tuli puhki luettua jo loppusyksyn aikana ja jouluna meitsiä odottikin sitten kaamea pettymys, sillä en saanutkaan joululahjaksi toivomaani uutta Aku kirjaa, vaan jonkun onnettoman jääkiekkopelin. Viikkokausien kiukuttelun jälkeen valistuneet vanhempani tilasivat kuitenkin kestotilauksena Aku Ankka -lehden sillä lupauksella, että en havittelisi enää taskareita, enkä muitakaan Disney julkaisuja. Lisäksi sopimukseen kuului, että lukisin aina uuden Aku Ankan myös nelivuotiaalle pikkuveljelleni. Kiinni veti ja kättä päälle isäukon kanssa! Jupisin kuitenkin, taskussa toista kättä nyrkkiin puristellessani, että kyllä mä ne taskaritkin vielä tavalla tahi toisella kuitenkin hankin. Odottakaas vaan Disney-vihaajat...


Keväällä 1974 alettiin tutkia siitepölyallergiaani ja jouduin tämän vuoksi ensimmäistä kertaa pois kotoa, viikoksi Helsinkiin Meilahden sairaalaan. Sairaalassaolon ankeuden ja tuskan verukkeella sain äitini heltymään peräti kahden uuden Aku-taskarin hankintaan. Sain nimittäin sairaalaan mennessäni taskarin numero 18 Aku urhokas ja sieltä pois päästyäni numeron 19 Roope Sedän miljoonat. Voi sitä onnen ja ilon aikaa. Ja kaikki nämä tietysti mahdollisimman kalliilla (a' 4,50 mk) kioskista hankittuna!

Nuukemman isäni (pidin häntä vähintään Roopen veroisena pihtarina) huomattua, että olin auttamattomasti luisunut keräämään myös Akun taskukirjoja, hän vei minut ensikertaa paikalliseen divariin. Silmäillessäni sarjakuvalehtiä pursuavia hyllyjä ja laareja tunsin olevani, kuin jossain unenomaisessa runsauden maailmassa. Vanhoja (porno) lehtiä vaihtamalla isäni sitten hankki minulle useita puuttuvia taskarinumeroita. Olihan niiden ilmestyminen alkanut vain nelisen vuotta aiemmin, joten aiempaakin materiaalia oli vielä kohtalaisen hyvin saatavilla. Tällä eka reissulla kokoelmani karttui muutamia aiemmin ilmestyneitä opuksia, muun muassa jouluisen pettymyksen tuoneella Roopen joulutervehdyksellä.

Elimme kaveriporukkani kanssa tuolloin niin ankkojen lumoissa, että Ankkalinnan väki oli luonnollinen osa elämäämme, aivan kuin ketkä tahansa muutkin kanssaeläjämme. Juteltiin sarjakuvatarinoista ja otettiin niistä kuviteltuja hahmoja leikkeihimme mukaan. Naureskeltiin nimimuunnoksille, jahka ne alkoivat yleissivistyksen kasvaessa avautua. Esimerkkinä mainittakoon Ankkalinnan sinfoniaorkesterin johtaja "Ukko Komu", jonka äitini suomensi minulle aivan oikein kapellimestari Okko Kamuksi.

Omaan sanastooni ovat syöpyneet tältä ajalta muuan maukas firman nimi: "Kepuli & kumppani". Kuolemattomana lauseena on jäänyt veljeni ja minun yhteiseen sanavarastoon ikiajoiksi myös: "Kaho ihmettä! Ankka ui", sekä Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonia muistuttavan ravintolan johtajan ärähdys Akun maksamattomasta ateriasta. Aku: "Kas kun... tuota ...en pysty maksamaan laskua...", Johtaja: "Mitäääh?", Aku: "Minä korvaan sen työlläni! Raadan keittiössä vaikka koko yön".

Kaiken kaikkiaan niin tämä, kuin monet muutkin aikakauden Disney julkaisut loivat hyvin pitkälle pohjaa kasvavan pojanpässin tulevalle maailmankuvalle. Kun tarkemmin muistelee, tulee käyttäneeksi edelleen monia sananparsia ja sukkeluuksia sekä aivan todellista faktaakin juuri näistä ensimmäisistä mieleen jääneistä julkaisuista. Osalle kanssaihmisistä ne aukeavat, osa kuvittelee meikäläistä varmaan omituiseksi höpöttäjäksi. Tietyistä sanonnoista on tullut jo taattua perheemme sisäpiirin kamaa, jota puhutaan ja ymmärretään kolmessa polvessa!

Muistelen näin jälkeenpäin sitä tuskan täyttämää iloa, kun joko itse näin tai sain kuulla kavereilta uuden taskukirjan ilmestyneen. Silloinhan niitä tuli huomattavasti nykyistä harvemmin ja nuoremmille lukijoille tiedoksi: joka toinen aukeama oli vielä mustavalkoinen! Tällöin käännettiin kaikki taskut, niin omat kuin salaa isänkin. Kerättiin pulloja ja myytiin jopa koottavia lennokkeja ja akvaariokaloja kavereille. Kirja piti saada hinnalla millä hyvänsä. Joskus turvauduin myös ovelaan leasing keinotteluun. Kaverit saivat MINUN hankkimaani ja omistamaani kirjaan ensilukuoikeuden, mikäli osallistuisivat tietyllä summalla sen hankintakuluihin. Nerokasta, eikö totta! Tuohon aikaan taskukirjathan olivat selvästi lehtiä kalliimpia, maksoihan Aku Ankka lehti vain 80 penniä.

Ilmestyihän Aku Ankka lehden ja taskukirjojen lisäksi 1970-luvulla toki muitakin Disney julkaisuja. Niitä tuli hankittua satunnaisesti, mutta kun isäni sanoin, "köyhän tulee olla nöyrä", useimmat näistä saivat jäädä kaukaisiksi utuisiksi haaveiksi. Kirjastossa tuli luettua Jättikirjoja ja joitain Akun parhaat albumeita saatua lahjaksi, mutta siihen se sitten jäikin. Poikkeuksen muodostaa Sudenpentujen käsikirja, joka tietysti piti ehdottomasti saada. Lukivathan Akun veljenpojatkin sitä aina kiperiin tilanteisiin joutuessaan, miksen siis minäkin. Itse en toki vielä tiennyt mitä opetuksia kirja sisältää, mutta lopulta säästettyäni ja saatuani luvan sen hankkimiseen läksin arkana kyselemään opusta tunnetulta torinkulman lehtikioskilta. Sen varmaankin pitkälti yli 80-vuotias huonokuuloinen lehtimummo ei ollut kuullutkaan kyseisestä teoksesta, vaan hoki vaan jotain käsittämätöntä "ollaan tiällä susia paossa...tms.". Nolotti, mutta onneksi kirja löytyi kuitenkin naapurista, hyvin varustetusta Savolan kirjakaupasta ja niin oli taas yksi pikku unelma jälleen toteutunut.

1970-luvun puolivälin maissa Suomen markkinoille tuli uusi, TV:ssäkin mainostettu ihmelaite MovieViewer eli suomeksi Leffakone, joka mahdollisti elävän kuvan katselun ilman projektoreja ja valkokankaita. Pakettiin kuului kädessä pidettävä katselulaite, sekä siihen sopivia elokuvakasetteja. Noin minuutin pituinen piirretty elokuva liikkui laitteen sivulla olevaa kampea pyörittämällä. Jostain ihmeen syystä sain tällaisen vempaimen kymmenvuotislahjakseni. Elokuvankin muistan vielä hyvin tarkkaan, se oli nimeltään: "Yksinäiset aaveet". Sitä tuli veivattua kerta jos toinenkin läpeensä, mutta muihin filmeihin ei ollut varaa. Kyseisen vempaimen hinta muuten oli aikoinaan 35 mk. Saman hinnan sain maksaa euroissa jokunen vuosi sitten kun hain vastaavan laitteen ja elokuvan nostalgianälkääni sammuttamaan. Niin ne ajat muuttuvat.

Vuonna 1978 tuli sitten jotain todella mullistavaa, mitä me pojat emme osanneet odottaakaan. Alkoi ilmestyä Roope Sedän taskulehti. Se tuntui niin kiinnostavalta ja puoleensavetävältä, että muutamien irtonumeroiden jälkeen sain kuin sainkin taivuteltua vanhempani tilaamaan lehden veljelleni. Toki minulla oli aina etulukuoikeus ja lisäsin tietysti kyseiset lehdet kokoelmiini vähin äänin. Veljeni kun ei ole onnekseni koskaan ollut mitään keräilijäsorttia, vaikka sarjakuvista muuten tykkäsikin.

Tämän jälkeen Disney keräilyni on jatkunut eriasteisesti elämäntilanteitten mukaan. Koskaan en ole kuitenkaan hävittänyt kokoelmaani ja viime vuosina olen laajentanutkin sitä runsaasti. Eriasteisella prioriteetilla olen saanut hankituksi lähes kaiken aikanaan haaveilemani, toki noin 30-40 -vuotta jälkijunassa. Lapseni eivät ole jostain syystä innostuneet lainkaan keräilystä, hyvä kun olen edes jotenkin saanut väkisin heitä lukemaan näitä yleissivistäviä julkaisuja. Keräilijän kärpäsen puraisema luonne ei kuitenkaan koskaan muutu. Aivan samanlaisen sairaalloisen säväyksen saan edelleenkin huomatessani jonkin minulta puuttuvan Disneyn julkaisun ilmestyneen jonnekin myyntiin. Se on saatava hetimiten hankituksi, muuten kokoelma ei ole täydellinen.

Hannu Heiskanen alias Hannibal/Hanivei
Ankisti lintukaupunki Kotkasta

Uusi artikkelisarja - Keräilyn maailma: Ville Tanttu

Tässä ja nyt alkaa uusi artikkelisarja, jossa epäsäännöllisin väliajoin julkaistaan suomalaisten Disney-harrastajien mietteitä keräilystä. Sarjan aloittaa Ville T., joka tunnetaan fanart- piirroksistaan nimimerkillä Kääk13 erinäisillä internetsivuilla (ohessa Villen piirtämä sähäkkä kansiluonnostelma). Jos tunnet jonkun Disney-harrastajan tai olet sitä itse, olisin vallan otettu jos kirjoittaisit Ankkalinnakkeelle pienimuotoisen "keräilijän tunnustuksen." Jos olet tavannut jonkun Disney-taiteilijan tai muuten suuren Disney-vaikuttajan, kerro siitä meille. Tai jos olit himoinnut jo kauan jotain keräilykohdetta, jonka viimein sait käsiisi, jaa muistosi kaikille Disney-harrastajille. Myös elokuva, sarjakuva tai muu vastaava, joka on tehnyt sinuun suuren vaikutuksen kelpaa artikkelin aihioksi. Jos heräsi kiinnostus kirjoittamiseen, kommentoi tätä blogitekstiä!

Mutta nyt itse aiheeseen. Ville T., ole hyvä:

Kokemukseni

Ankkalinnake pyysi minua kertomaan jotain harrastukseeni liittyvistä kokemuksista. Otan aina tällaiset tehtävät vastaan kunnianosoituksena, sillä minusta on imartelevaa jos joku on oikeasti kiinnostunut harrastuksestani tai siihen liittyvistä osa-alueista.

Mieleeni tukee aina se kun sain ensimmäisen Ankantekijän nimmarini suurimmalta idoliltani, Giorgio Cavazzanollta. Mestarin ikimuistettava, vaikkakin varsin nopeatempoinen tapaaminen on innoittanut minua tapaamaan muitakin ankkamestareita.

Muistan ehkä elävimmin tapauksen ”Neljästä mestarista”. Olin kaverini kanssa Tampereella jonottamassa nimikirjoitusta ja piirrosta Kari Korhoselta, César Feriolilta, Paco Rodriguezilta ja Wanda Gattinolta. Koska taiteilijat näkevät paljon vaivaa kirjoittaessaan ja piirtäessään faneilleen omistuksia heidän ostamiinsa kirjoihin, ajattelin, että ehkäpä heistäkin olisi mukava saada vastalahja faniltaan. Tein jokaiselle Ankka-aiheisen piirroksen jonka annoin aina nimmarin saannin jälkeen. Suureksi yllätyksekseni Gattino pyysinkin piirrokseeni nimmaria ja omistusta. ”Häh? Oikea ankantekijä pyytää minulta omistusta?” Voitte vain kuvitella minkälainen yllätys se oli minulle. Vieressä istuva Rodriguez pisti myös merkille Gattinon pyynnön ja teki samanlaisen eleen. Olin mennä lukkoon ja siinä nimmarijonossa ihmisten töllistellessä mietin, että mitähän jonottava väki takanani mahtoi oikein ajatella? Paikalla ollut Aku Ankan päätoimittaja Jukka Heiskanen tuli siihen sitten katselemaan meininkiäni ja totesin hänelle iloisesti, mutta hölmistyneesti, että ”Minähän se tulin tänne nimmareita hakemaan, en suinkaan jakamaan niitä.” Kiitin vielä tekijöitä kohteliaasti ja siirryin sivumpaan seuraamaan nimmarinjakotilaisuutta. Koska ankantekijät olivat yllättäneet minut, olihan minunkin annettava samalla mitalla. Takaisin en voinut mennä, mutta huomasimme kaverini kanssa Heiskasen olevan sillä hetkellä ”toimetta” joten päätimme yllättää hänet ja mennä pyytämään nimmaria. Positiivisesti yllättyneenä Heiskanen kaivoi kynän rintataskustaan ja sutaisi meille kummallekin omistukset. Siinä sitten turisimme tovin mukavia, kunnes aika oli täysi ja minun kaverini kanssa oli poistuttava paikalta enempää huomiota herättämättä.

Vuosi eteenpäin tapahtui vastaava tilanne kun hollantilainen Bas Heymans pyysi myös omistusta hänelle tekemääni piirrokseen, mutta sillä reissulla osasin olla herättämättä sen enempää huomiota.

Kummastakin reissusta on minulle jäänyt mukavat muistot ja toivon, että ankkataiteilijatkin muistavat reissuja lämmöllä. Ei itseni tapaamista vaan sitä kokonaisuutta jonka fanit ja matkan järjestäjät tekivät.

Ville T. (Kääk13)