Katja ja Don Kirjamessuilla Helsingissä 2014. Kuvan otti Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä |
Aikaisemminhan sarjassa harrastuksestaan ovat kertoneet jo Hannu Heiskanen sekä Ville Tanttu. Kontturi kertoo ohessa siitä, miksi juuri Don Rosa säväytti niin paljon että se sai hänet lopulta väittelemään itsensä aina tohtoriksi asti.
Annetaan puheenvuoro siis Katjalle:
Toinen jalka Ankkalinnassa jo
parikymmentä vuotta – eli kuinka fanista tuli tutkija
Don Rosan ankat astuivat elämääni
1990-luvun puolivälin tienoilla. Olin 11-vuotias, kun Aku Ankka tilattiin kotiimme ensimmäistä kertaa. Olin elänyt
”kirjamaassa”, kuten nuoremmat siskoni osuvasti ilmaisivat, jo kuutisen vuotta
– siitä asti kun opin lukemaan. Luin mitä tahansa, mikä vaikutti kiinnostavalta
enkä tietenkään syrjinyt sarjakuvia. Koulupäivien jälkeiset ajat vietin
mummolan yläkerrassa kahlaamassa läpi setien vanhoja Asterixeja, Ahmed Ahneita,
Karvisia, Maseja, Lucky Lukeja ja
tietenkin Aku Ankan taskukirjoja.
Tämä oli aikaa, jolloin vanhoista Taskareista saattoi löytää jopa Barksin
klassikoita. Näin tutustuin esimerkiksi Bombastiumiin.
Jo Barksin tarinat kiinnittivät
huomioni vetävyydellään, mutta vasta Rosa herätti minut huomaamaan Aku Ankan ja
erityisesti Roope Ankan kiinnostavuuden hahmoina. Roope Ankan elämä ja teot -sarjaa alettiin julkaista Aku Ankassa vuoden -92 lopussa. Vuonna
1994 sivujen lomasta löytyi upea ”Ankkalinnakkeen valloittaja”, jota luimme
siskojen kanssa uudestaan ja uudestaan. Tarinassa meitä viehätti se, että
Roopella oli menneisyys ja perhe. Erityistä huomiota sai kohtaus, jossa Akun
vanhemmat tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa, raivosivat kuin pienet eläimet
– ja rakastuivat. Kyseisen sarjakuvan huumori oli aivan hykerryttävää (mm. Theodore
Rooseveltin niskaan putoava Ankkalinnake) ja yksityiskohtainen piirrosjälki
erottui edukseen lehden muusta tarjonnasta. Rosan tuotanto oli helppo erottaa
muiden piirtäjien sarjakuvista ja huomasin pitäväni eniten nimenomaan hänen
töistään. Kun aloin kiinnostua historiasta (joka oli muuten lempiaineeni
ala-asteen lopussa), Rosan sarjakuvien merkitys kasvoi entisestään.
Kuitenkin vasta 2000-luvun alussa
keksin, että voisin alkaa keräämään Rosan sarjakuvia hyllyyni. Keräily alkoi Temppeliherrojen kätketty kruunu
-albumista, jonka löysin kirppikseltä naurettavan halpaan 10 euron hintaan.
Samoin tein menin äidin työpaikalle pelastamaan vanhat Aku Ankkamme, jotka muistin sisältävän Rosan sarjakuvia. Minulla on
ne edelleen tallessa alkuperäisinä ensijulkaisuina. Tuolloin vietin
parhaimmillaan tunteja divarien kellareissa selaamassa läpi 1990-luvun Aku Ankka -lehtiä. Myöhemmin tässä
auttoi Perunamaa.netissä ilmestynyt lista Rosan Suomessa julkaistusta tuotannosta,
jonka avulla pystyin käymään sarjakuvia läpi numeroiden perusteella, eikä minun
enää tarvinnut lehteillä joka numeroa erikseen ja toivoa bongaavani tuttua
piirrosjälkeä.
Rosa-faniuteni oli tähän mennessä
ollut varsin perinteistä lukemiseen keskittynyttä ja omassa rauhassa tapahtuvaa,
enkä missään vaiheessa ollut edes haaveillut taiteilijan tapaamisesta saati
huomannut, miten ahkerasti hän Suomessa vieraili. Mutta sitten faniuteni
muuttui tutkijuudeksi. Aloitin Jyväskylän yliopistossa kirjallisuuden opinnot
syksyllä 2003. En vielä tuossa vaiheessa tiennyt, mitä halusin tehdä isona
(kirjoittaa) saati sitä, mistä aiheesta graduni oikeastaan väsäisin.
Fuksivuoteni keväällä 2004 laitoksellamme järjestettiin fantasia-luentosarja,
joka käsitteli genren ilmenemistä eri medioissa. Koska olin jo teinistä saakka
ollut genren suurkuluttaja, ilmoittauduin kurssille erittäin innokkaana.
Ensimmäisen luennon piti sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen, joka puhui
sarjakuvan fantasiasta. Kävimme läpi kaikki klassikot Sandmaneista Elfquestiin
ja sitten – sivulauseessa – Hiltunen lipsautti, että itse asiassahan sekä Carl
Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.
Jokin naksahti kohdilleen, ja
kuten olen Petri Hiltuselle myöhemmin todennut, syytän (tai kiitän) häntä
siitä, että olen nyt sarjakuvatutkija. Kaikki lähti tästä lauseesta. Siitä
syntyi kurssin essee, joka levisi käsittelemään Rosan ankkojen
fantasiamaailmoja. Syksyllä päätin tehdä aiheesta proseminaarityön (eli
nykyisen kandidaatintutkielman). Ohjaaja oli aiheesta niin innoissaan, että
käski jatkaa suoraan graduun. Ja sitten olinkin jo hakemassa
jatko-opinto-oikeutta väitöskirjaa varten.
Näin kuvattuna tutkijanurani alku
kuulostaa varsin suoralta putkelta, josta yliopistossa vietetyn kymmenen vuoden
jälkeen putkahtaa ulos Ankkatohtori. Näin helppoa se ei ollut. Jo
graduvaiheessa törmäsin entisen professorini rajoittuneeseen
kirjallisuuskäsitykseen, jonka mukaan sarjakuvien tutkiminen yliopistossa
(saati kirjallisuuden oppiaineessa) ei ollut suotavaa, mutta menköön nyt tämän
kerran. (Ja nyt puhutaan siis vuosista 2007–2008!) Professorini ei
graduseminaarin aikana ehtinyt millään perehtyä tutkimusaineistooni, joten hän
ei kyennyt kommentoimaan tutkimussuunnitelmaani saati antamaan rakentavaa
palautetta ensimmäisistä alaluvuista. Onhan se tietenkin äärimmäisen rankkaa
ottaa muutama Aku Ankka -lehti vaikka
vessalukemiseksi…
Sain kuitenkin samalta proseminaarityöni
ohjaajalta apua graduani varten, joka sitten valmistui keväällä 2009.
Seuraava este nousi vastaan, kun
hain kirjallisuuden jatko-opiskelijaksi. Minua haastatteli toinen
kirjallisuuden professori (molemmat ovat nykyisin jo eläkkeellä), joka ymmärsi
tutkimukseni kohteesta vieläkin vähemmän. Hän sanoi, ettei tutkimuksessani ole
punaista lankaa ja – tämä on suora lainaus: ”Eihän ketään kiinnosta joku Don Rosa.” Näin jälkikäteen olen useasti
pohtinut, ovatko nämä professorit nähneet uutisointeja Rosan Suomen vierailun
valtavista nimmarijonoista ja miettineet, mitä tuli sanottua. (Tai mitä mieltä
he olisivat olleet niistä täysistä saleista, joita olen vetänyt
esitelmöidessäni Rosa-tutkimuksestani Suomessa.) Sain kuitenkin hyvän neuvon
suunnata nykykulttuurin tutkimuksen oppiaineen professorin puheille. Sille
tielle jäin. Nykykulttuurin tutkimus on poikkitieteellinen oppiaine, jota voi
opiskella ainoastaan jatkotutkintona Jyväskylässä. Sitä kautta sain kaiken
mahdollisen tuen erityisesti fantasian genren tutkimukseen. Minua ja
ankkainnostustani ymmärrettiin. Siellä nähtiin Rosan sarjakuvien
erikoislaatuisuus ja pidettiin sitä perusteltuna aiheena tutkimukselle.
Seuraava ongelma olikin rahoitus.
Yliopistotutkijan elämä, kuten monen muunkin ammatin edustajan elämä nykypäivänä, on pätkittäistä epävarmuutta siitä, saako tutkimukselleen rahoitusta, mistä sitä saisi ja kuinka pitkäksi aikaa. Suorastaan naurettavan iso osa työajasta menee rahoitushakemusten tekoon omalle yliopistolle sekä erilaisille yksityisille säätiöille ja rahastoille, joiden hakuaikoja pitää olla seuraamassa ympäri vuoden, ettei menetä sitä pienintäkään mahdollisuutta saada muutamia tuhansia euroja, joilla pärjäisi jokusen kuukauden eteenpäin. Olin siitä onnekas, että sain ensimmäisenä tutkijavuotenani keväällä 2010 puolen vuoden apurahan Niilo Helanderin säätiöltä. Se mahdollisti tutkimukseni käynnistymisen ja kaksi ulkomaista konferenssia, jonne suuntasin puhumaan ankkatutkimuksestani. Muistan vieläkin elävästi, miten isäni asiasta kuullessaan oli innoissaan kertonut kaikille sukulaisille ja tuttaville, että meidän tyttö se lähtee Englantiin puhumaan Aku Ankasta!
Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen
rahoitushanat kuitenkin sulkeutuivat. Tein parhaimmillaan kolmea työtä, joista
kaksi sentään oli opetusta Kansalaisopiston sanataidekoulussa ja
Alkio-opistossa, mutta näiden lisäksi pesin ja parsin valtavia haalareita
työvaatepesulassa, jotta sain tutkimukseni rahoitettua. Sinä aikana sain paljon
perspektiiviä elämääni ja siihen, mitä sillä haluan tehdä. Lopulta tiedekuntani
ja laitokseni havahtuivat hakemuksiini ja myönsivät minulle rahoituksen
kahdelle viimeiselle vuodelle. Ehkä he tajusivat, etteivät saa minusta ikinä
tohtoria, jos eivät nyt myönnä rahoitusta. Tai sitten joku siellä hakemuksia
arvioivassa ryhmässä ymmärsi, minkälainen medianäkyvyys yliopistolle olisi
luvassa, kun Don Rosaa käsittelevä väitös tulisi julki…
Vaikeuksista huolimatta nämä
viisi vuotta, jotka vietin väitöskirjan parissa, olivat mahtavia. Olen käynyt joka
vuosi parissa kansainvälisessä konferenssissa puhumassa tutkimuksestani: olen
puhunut Espanjassa, Portugalissa, Englannissa, Ranskassa, Norjassa, Ruotsissa
ja Tsekeissä. Olen kiertänyt kotimaisia coneja ja fanitapahtumia ja kertonut jostain
väitöskirjani teemoista. Olen tutustunut lukuisiin mahtaviin kollegoihin ympäri
maailmaa ja verkostoitunut muiden sarjakuvatutkijoiden kanssa. Olen jäänyt
suustani kiinni useiden fanien kanssa, jotka muistavat Rosan kirjoittamia
repliikkejä ulkoa sivukaupalla. Olen saanut valtavasti positiivista palautetta,
että tällaistakin tutkitaan ja että sitä myös pitää tutkia. Minuun on viitattu jo useamman vuoden sinä
”ankkatutkijana”.
Fanina tutkimukseni on myös
tuonut kokemuksia, joita tuskin olisin muuten koskaan saanut.
Olin ensimmäisen kerran Don
Rosaan yhteydessä sähköpostitse jo graduvaiheessa ja kerroin hänelle
alustavasta tutkimuksestani. Hän ei kuitenkaan koskaan vastannut. (Myöhemmin
minulle selvisi, ettei hän vastannut tuntemattomien sähköposteihin enää tässä
vaiheessa.) Syksyllä 2010 tein erittäin lyhyellä varoitusajalla reissun
Helsinkiin jonottaakseni Rosan nimmaria. Annoin hänelle kirjeen ja kerroin
ottaneeni häneen yhteyttä jo aiemmin, ja että nyt olen jo väitöskirjavaiheessa.
Ja Rosa muisti minut siitä
sähköpostista! Myöhemmin hän lähetti minulle vastauksen ja tarjosi apuaan
tutkimustani varten. Se on kertakaikkisen uskomaton hetki, kun avaat
sähköpostisi ja uuden saapuneen viestin lähettäjänä lukee DON ROSA. Taisin
pomppia ympäri silloista asuntoamme.
Seuraavana vuonna sain kutsun päivälliselle Rosan kirjamessuvierailun yhteydessä. Minä sekä Rosan historiaviittauksista gradunsa tehnyt Petra Kotro vietimme ehkä faniutemme hienoimman illan keskustellen Rosan kanssa hänen lopettamisestaan, hänen autoistaan ja flipperikokoelmastaan. Mukaan saimme Rosan chilejä ja henkilökohtaisilla omistuskirjoituksilla varustetut, harvinaiset nahkakantiset sarjakuva-albumit. Tämä Roope Ankan elämä ja teot -versio on hyllyssäni, mutta sitähän ei lueta.
Nyt olen tavannut Rosan jo
viitisen kertaa ja viimeksi syksyllä olin Helsingin kirjamessuilla hänen
avustajansa nimmarinjakotilaisuuksissa. Vaihtelemme sähköposteja ja toivon,
että saan joskus käännettyä väitöskirjani englanniksi ja lahjoitettua Rosalle.
En tosin usko, että hän sitä tulee ikinä lukemaan, sillä hän totesi
kirjamessuilla haastattelussa, ettei halua ajatella sarjakuviaan niin
syvällisesti… Mutta äärimmäisen otettu hän asiasta on, siitä olen varma.
”Ankkatohtori” Katja Kontturi
Väitöskirja Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan
Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana ladattavissa sivulta https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/44805
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti