Syyskuussa ilmestyi jo
Taskarin 444. numero. Juhlallisesta numerosarjasta huolimatta emme näe Tuplasta
ja Triplasta seuraavaa muotoa (mikä sen nimi mahtaisikaan olla?) ja
perinteisempi Tuplakin antaa odottaa itseään seuraavana Taskarina.
Sivumäärältään 444 eli Tuima tuimille on tavanomainen Taskari, mutta toivo on
tietysti, että numerosarja toisi mukanaan opukseen taikaa.
Taiasta puheen ollen,
Taikaviitasta lähdetäänkin liikkeelle. Sankari esiintyy välittömästi Lorenzo
Pastrovicchion kannessa, joka ei liity mihinkään kirjan sarjoista. Eiköhän
Taikaviitan pupilleista heijastuva konna nähdä kuitenkin ennen pitkää jossain
julkaisussa Suomessakin. Taikaviitta-johtosarjana on tällä kertaa sen sijaan
Sune Troelstrupin ja Giorgio Cavazzanon Kermaa etanoille. Taskarin
Egmont-tuotannon mukaisesti sarja jää aika jäykäksi ja lyhyeksi, mutta kyllähän
sen lukee ja Egmont-tarinaksi se jaksaa Taikaviitta-genressä olla hitusen
miellyttäväkin.
Enrico Faccinin
yksisivuisista on aina kiittäminen, kuten Kesäisestä makumatkastakin. Kirjan
ainoassa Mikki-tarinassa Vartista kiinni Francesco Artibani ja Marco Mazzarello
tasapainottelevat pienoisen jännityksen vireen ja komedian välimaastossa
onnistuen siinä hyvin. Sinänsä on harmillista, että sarja tosiaan on kirjan
ainoa hiiriuniversumin tarina, mutta jos se yhdestä on kiinni, niin olkoon se
sitten juuri tällaista tekoa. Lopussa nähtävät moraaliopetukset menevät ehkä jo
hieman turhan paljon vetistelyn puolelle.
Seuraavana
sisällysluettelossa oleva Fabio Michelinin ja Comicup Studion Kielletty
planeetta on kirjan pisin ja samalla vanhin, vuodelta 1990. Inducks kertoo
sarjan piirtäjän olevan Marsal, jonka työltä kuvitus selvästi näyttääkin. Käsikirjoitus
on mielenkiintoinen, mutta ei oikein jaksa toimia ja vetää mukaansa. Tarinan
loppu kaikessa traagisuudessaan pistää kyllä hetkeksi pohdiskelemaan, mutta
muuten sarja jää ansioitumattomaksi.
Loput Taskarista onkin
sitten omistettu lyhyemmille jutuille. Roberto Gagnorin ja Ottavio Panaron
Linja hakusessa on turhalta tuntuva täytetarina. Ottavio Panaro jatkaa
kuvituspuolella seuraavassa sarjassa, Jacopo Cirillon käsikirjoittamassa
jutussa Lukeminen kannattaa aina. Sen idea on hyvä, mutta toteutus jää ontumaan
pahemman kerran. Cirillo yrittää repäistä vetämällä kunnolla yli, mutta
pysyttelee samalla silti aivan liian kiltisti selkeiden suuntaviivojen sisällä
ja menettää mahdollisuutensa.
Stefano Ambrosion ja
Maurizio Amendolan Visukinttu valloittaa verkon lienee kirjan sarjoista eniten
nykypäivää. Idea on tässäkin tarinassa hyvä, mutta jostain syystä mahdollinen
hyvä juoni hassataan ryntäämällä sen läpi vähintään kahdeksankertaisella
pikakelauksella. Seuraavassa sarjassa jo edesmennyt maestro Rodolfo Cimino
näyttää mallia nuoremmilleen. Sandro Del Conten piirtämä Seitsemän aukkoa
vedessä etenee hyvin viisaasti. Ei näy ryntäilyä eikä sen puoleen turhaa
hidastelua tai tarinan venyttämistäkään. Sarjan rytmitys on juuri oikea.
Carlo Panaron ja
Alessandro Perinan Suoraan sydämeen tuntuu toistavan kirjan valitettavaa
teemaa. Juonen perusteella mainiota lukuelämystä sopii odottaa, mutta jotain
jää kuitenkin uupumaan ja maku siten puolitiehen. Romantiikka on aiheena pommi,
jonka kanssa voi sortua liialliseen lässyttelyyn. Tämän Panaro hallitsee eikä paloa
muodostu, mutta jääpä se positiivinen palokin syttymättä.
Stefania Leperan ja
Alessandro Gottardon päätössarjassa Valkosipulikriisi on jälleen kerran
oivallisen juonen ainekset. Muut sarjat jo ahmittuaan tulee ajatelleeksi, että
tämänkin jälkeen henki jäisi haiskahtamaan. Kynsilaukka tuntuu kuitenkin
tehoavan, sillä tämän sarjan kanssa ei tarvitse pettyä. Eihän käsissä toki
mikään mestariteos ole, mutta ne odotukset, mitä realistisesti sarjalle voidaan
asettaa tulevat täytetyksi ja osin vielä lisämausteiden kera.
Petraus tulee
kokonaisuuden kannalta oikeaan paikkaan, sillä viimeisen sarjan osaa Taskarin
jättämään jälkitunnelmaan ei voi väheksyä. Mukana oli kuitenkin niin paljon
selkeitä pettymyksiä, ettei harhaa pääse senkään avulla muodostumaan. Useimmat
sarjat jäivät kuin puolitiehen eikä siitä tietenkään voi ylistää. Vielä
harmillisemmaksi asian tekee se, että kyseessä oli erityinen numero 444.
Toimituksen valinta olla juhlistamatta lukua edes hieman ihmetyttää. Olisihan
tämä numero voinut olla ainakin Tupla, jos ei muuta. Sen odottaminen jää nyt
kuitenkin ensi numeroon, jonka nimi pistää muuten hieman miettimään. Mikä sen
viralliseksi nimeksi pitäisi tulkita? Ajokortti, Körökortti vaiko Ajokortti
körökortti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti