Vakio arvostelijamme
Henri Häkkilä pisti jälleen parastaan ja kokeili hieman normaalista poikkeavaa tapaa lähestyä tuoretta Roope-setää sekä Aku Ankan taskukirjaa. Pahoittelen, että Henrin mainio teksti saadaan vasta nyt julkaistua, tekniset ongelmat ovat vaivanneet Ankkalinnakkeen väkeä viime aikoina:
Syyskuussa ilmestynyt Aku Ankan taskukirja 405 Onni yksillä, lokakuun
Tuplataskari Maltan ankka ja samaisen kuukauden Roope-setä-lehti
muodostavat varsinaisen voimakolmikon, joissa riittää makusteltavaa
peräti 868 sivun verran. Tarjonta on väistämättä monipuolista, mutta
tuleeko olo kylläiseksi runsaan valikoiman äärellä vai jääkö vatsa
kurnimaan?
Syyskuun Taskari on oikea malliesimerkki mainitusta
runsaudesta. Pokkarin sivuille on päässyt peräti tarinoiden
nimikkohahmoiksi asti sellaisia nimiä kuin Taikaviitta, Indiana Hopo,
Hansu ja Palle Pulppu! Muiltakin osin opus vaikuttaa pätevältä
tuotokselta: sisällysluettelo paljastaa, että 256 sivulle mahtuvat
muiden muassa
Enrico Faccini Mikki-sarjoineen,
Corrado Mastantuono ja
Palle Pulppu yhteistyössä, Hansu ritari Hancelotin roolissa,
Massimo De
Vita Indiana Hopon kuvittajana sekä
Bruno Concinan ja
Giorgio Cavazzanon
loppuhuipennus opukselle.
Monilta osin kirjan sarjat jäävät
kuitenkin laimeiksi. Alkukiihdytys on yleisesti ottaen varsin
mallikasta, mutta rataa ei saada kierrettyä ilman huomattavia vahinkoja
loppuun saakka. Usein jo ensimmäisessä mutkassa pääsee kolisemaan.
Malliesimerkki tällaisesta tapauksesta on koko painotuotteen ensimmäinen
sarja Lättäpäät lainehilla, tekijöinään
Alessandro Sisti ja
Marco
Gervasio. Lähtökohdat ovat erittäin lupaavia, mutta sivu sivulta sarja
menettää voimiaan, kaneettejaan ja mahdollisuuksiaan siinä tahdissa,
että lainehilta rantautuva lopputulos on ontto.
Hyviä ideoita
kirjassa vilisee johtosarjan tapaan useita. Ehdottomasti oman
mainintansa ansaitsee viimeiseksi tarinaksi säästetty Toivomuskaivo.
Concinan ja Cavazzanon yhteispeli toimii osuvine juonineen ja mainioine
piirroksineen, mutta sarjan lyhyys on pääsyy sen lässähtämiselle.
Mallikkaita käänteitä ei käsitellä kovinkaan tuottavasti, vaan ne
ohitetaan nopeasti olankohautuksella.
Augusto Macchetton ja
Alessandro
Perinan Ritari Hancelot ja päättymätön pitopöytä on samankaltainen
tapaus: idea on hyvä ja ilmapiiri rento, mikä mahdollistaisi armottoman
vitsitykityksen, mutta oljenkorret jätetään visusti käyttämättä.
Tylsäksi tallusteluksihan se sitten jää.
Taskarin suurin floppi
on loppujen lopuksi Corrado Mastantuonon Palle-tuotos Heimovaltikka.
Mastantuonon taidot ja Pallen hahmon suomien mahdollisuuksien
perusteella sarjalta odottaa paljon, mutta Mastantuonosta ei ole tällä
kertaa nousemaan edes omalle tasolleen. Ruusuja taas satelee ei niin
yllättäen Enrico Faccinille, jonka jännittävä Mikki-trilleri Vanha
Rämington pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka.
Lokakuun
Tuplataskari, joka kantaa nimeä Maltan ankka johtosarjansa mukaan, on
ollut yksi vuoden odotetuista kohokohdista. Sitä on tuotu läpi vuoden
esille esimerkiksi Taskareiden muodostaman selkämyskuvan kautta.
Kari
Korhosen käsikirjoittama ja Korhosen sekä
Ferran Rodriquez Sanchezin
piirtämä Maltan ankka avaa itseoikeutetusti pelin. Yllätys on heti
alkuun se, että sarja on vain 32 sivun pituinen, mikä on Taskarin
mittakaavassa varsin vähän. Korhonen on tyylilleen uskollisena pitänyt
tarinan kepeässä komediatunnelmassa. Odotukset ja mahdollisuudet
viihdyttävään ja ratkiriemukkaaseen hittiin ovat olemassa, mutta
valitettavasti ne jäävät lunastamatta. Sarjan huvittavuus ei ole
toivottua luokkaa ja juonenkulku hyytyy heti alkuunsa puuduttavaksi
löntystelyksi.
Kaiken sen hypetyksen jälkeen, mitä tarina on
pitkän aikaa osakseen saanut, tulos ei ole muuta kuin pettymys. Näin on
valitettavasti käynyt viime vuosina useinkin, kun Karilta on julkaistu
pitkään odotettu ja hehkutettu tuotos. Tällaisessa tilanteessa ei voi
kuin kaiholla muistella niitä vuosituhannen vaihteessa ilmestyneitä
Korhosen lähes klassiseen asemaan nousseita teoksia.
Syyskuisen
edeltäjänsä tapaan Taskarin sisällysluettelo pursuaa monipuolisesta
kirjostaan. Maltan ankan lisäksi erityisemmiksi tapauksiksi voitaneen
laskea Tuplanolla-seikkailu sekä Fantom Ankan tähdittämä paksun niteen
finaali. Laajasta sisällöstä erottuvat luku-urakan jälkeen edukseen sen
ansaitsevat kohteet ja vähemmän edukseen ikävät flopit.
Ensiksi
mainittua joukkoa edustaa
Matteo Venerusin ja
Roberto Vianin Kaupunki
nimeltä Ankkalinna. Vian on onnistunut luomaan sarjalle sille sopivan
seesteisen, mutta samalla toiminnan esiin tuovan tyylin. Venerus on
kasannut hienon juonen eikä hötkyile tekemisissään. Sarjasta huokuu
miellyttävä, sympaattinen tunnelma. Venerusin ja Vianin seuraan
kiitettävien pallille kipuaa jälleen kerran myös Enrico Faccini, jonka
Touho-touhuilua sisältävä Salaperäinen naapuri tuo huvittavilla
kohtauksillaan väkisinkin hymyn huulille. Faccini on kerta kaikkiaan
ollut tänä vuonna valopilkku ja johtohahmo sekä Taskareiden että
Roope-setä-lehtien puolella. Hän todellakin ansaitsee kaiken saamansa
ylistyksen!
Mielenkiintoinen tapaus niteessä on sen
Taikaviitta-seikkailu Likaista peliä, joka nimensä mukaisesti esittelee
melkoisen likaista peliä.
Alessandro Sistin ja
Lorenzo Pastrovicchion
väsäämä sarja tuo Ankkalinnaan varsin ikävän poliittisen kulttuurin.
Onhan kyseisessä lintukodossa toki ennenkin nähty törkeitä poliittisia
vetoja, mutta tämänkertainen vetää kyllä jonkinlaiset pohjat erityisesti
nykytarinoiden joukossa. Kuvernöörinvaalien ehdokkaat toimivat niin
häikäilemättömästi, että lukijan täytyy olla melkoinen viilipytty
pysyäkseen neutraalina. Nostaessaan tällaisia tunteita pintaan tarina on
ehdottomasti tavoitteensa täyttänyt.
Tuplanolla ja Fantom Ankka
vaativat vielä omat katsauksensa.
Roberto Gagnor ja
Stefano Intini ovat
tällä kertaa ottaneet vastuun Tuplanollan tekemisistä ja passittavat
tämän formulaympyröihin sarjassaan Paalupaikka. Erityisesti lajiin
perehtyneet voivat innostua mukavasta määrästä viittauksia sen
kulisseihin. Osa on onnistuneita ja osuvia, osa taas menee pahasti ohi.
Liekö sitten Gagnor itse tehnyt asiavirheitä vai eikö kääntäjä ole ollut
asioista niin perillä? Intinistä ei tarinan alkumainingeissa tunnu
olevan oikean Tuplanolla-tunnelman luojaksi, mutta sarjan edetessä asia
ei enää pistä silmään. Ei tyyli siis aivan onnetonta voi olla. Tylsiä
hetkiä seikkailusta ei löydä, mutta myös hengähdystaukoja kaipaavat
voivat olla huoleti.
Grande finalén suorittaa Fantom Ankka Marco
Gervasion tarinassa Mysteeri merellä. Sekä hahmo että tekijä ovat
lyömättömässä iskussa ja laadukas viihdytystuokio on varmistettu.
Mainiosti mitoitettu Mysteeri merellä vetää niin toimivaa huumorin ja
toiminnan sulavaa linjaa, että se kohoaa peräti koko tiiliskiven
parhaaksi sarjaksi. Vastapainoksi ei kirjasta onneksi suuria floppeja
löydy, mitä nyt Korhosen sarjasta ja toisaalta Maria Muzzolinin ja
Andrea Luccin Riitta ja Kuuno -jutusta olisi voinut saada enemmänkin
irti.
Lehdistön aatelia edustaa taas omien sanojensa mukaan
lokakuun Roope-setä-lehti.
Alessio Coppolan kansikuvaan liitettynä
sanoma on varsin osuva ja iloinen poikkeus aiempiin, melko ryhdittömiin
linjanvetoihin. Jo aiemmista julkaisuista tutut Palle Pulppu, Corrado
Mastantuono ja
Stefano Intini yhdistävät voimansa johtosarjassa
Rahasäiliön uusi isäntä. Mastantuono kasaa juoneksi mainion ja lupaavan
korttitalon, mutta tuntuu heti sen valmiiksi saatuaan haluavan vain
kaataa sen mahdollisimman pian. Mahdollisuuksiin ei edes vilkaista, vaan
pyyhe heitetään kehään ennen ensimmäistäkään iskua.
Maestrokaksikko
Tito Faraci ja Giorgio Cavazzano vastaa lehden erikoisimmasta
tempauksesta. Topolino-lehden 3000. numeroa juhlistava sarja Kolmen
tonnin keikka on nimittäin ulkoasultaan jotain muuta kuin tavanomainen.
Päivän pamaus kertoo sarjasta hieman ja paljastaa samalla, että
lyijykynäpiirrosta ei ole piirretty puhtaaksi tussilla ennen sarjan
värittämistä. Jälki on kuitenkin kaunista ja tulos kaikin puolin
erinomainen.
Carlo Panaro ja
Claudio Panarese huitaisevat läpi
vielä Akun uran ilmapallotaiturina ennen lehden toista herkkupalaa.
Kyseessä on X-Mickey-sarjaa jatkava Mannan salaisuus, tekijöinään
Gianfranco Cordara ja
Marco Gervasio. Gervasion kuvitustyö on
laadukasta, eikä ansaitse minkäänlaisia poikkisanoja osakseen. Cordaran
käsikirjoitus sen sijaan kärsii viime aikojen yleisestä vaivasta eli
mahdollisuuksien jättämisestä väliin. Lupaavan polun kulkeva juoni
katkeaa kuin kivimuuriin töksähtävän ja onnettoman lopun vuoksi. Kun
loppu ei toimi, ei toimi pisteytyskään siellä ylempien arvosanojen
puolella.
Kolmen julkaisun rämpiminen paljastaa näiden välisiä
yhtäläisyyksiä: kaikki kärsivät samasta ongelmasta. Ideoiden kehittely
ei tunnu olevan tekijöille ongelma, mutta pelkät ideat eivät riitä. Jos
tarinaa vertaa ihmisruumiiseen, ideat muodostavat vasta pelkät luut.
Luiden päälle tarvitaan myös esimerkiksi lihaksia, jotta luut eivät
jäisi paljaaksi ja jotta kokonaisuus toimisi. Tätä kokonaisuutta varten
tarvitaan esimerkin mukaista lihaksistoa, jossa ideoista kehitetään
varsinainen pääjuoni ja mielellään vielä mahdollisuuksien mukaan muuta
lisämateriaalia. Pelkän pääjuonen rakentaminen johtaa yleensä siihen,
että valmis tarina onkin pelkkä nopea läpijuoksu ja sen vuoksi on
tärkeää saada kokoon lisämateriaalia.
Maltan ankka kokonaisena
Tuplataskarina oli hyvä osoitus viihdyttävästä lukupaketista.
Viihdyttävä, hyvä ja mainio ovat kuitenkin sellaisia adjektiiveja,
joiden ei pitäisi tekijöille riittää. Kunnianhimolla haetaan sellaisia
mahtipontisia kuvauksia kuin täydellinen, mestariteos ja lopulta myös
klassikko. Tähän tulisi pyrkiä, vaikka joka kerta ei voikaan onnistua.
Kunnianhimoa tarvitaan!