Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 405, Aku Ankan taskukirja 406 & Roope-setä 410

Vakio arvostelijamme Henri Häkkilä pisti jälleen parastaan ja kokeili hieman normaalista poikkeavaa tapaa lähestyä tuoretta Roope-setää sekä Aku Ankan taskukirjaa. Pahoittelen, että Henrin mainio teksti saadaan vasta nyt julkaistua, tekniset ongelmat ovat vaivanneet Ankkalinnakkeen väkeä viime aikoina:

Syyskuussa ilmestynyt Aku Ankan taskukirja 405 Onni yksillä, lokakuun Tuplataskari Maltan ankka ja samaisen kuukauden Roope-setä-lehti muodostavat varsinaisen voimakolmikon, joissa riittää makusteltavaa peräti 868 sivun verran. Tarjonta on väistämättä monipuolista, mutta tuleeko olo kylläiseksi runsaan valikoiman äärellä vai jääkö vatsa kurnimaan?

Syyskuun Taskari on oikea malliesimerkki mainitusta runsaudesta. Pokkarin sivuille on päässyt peräti tarinoiden nimikkohahmoiksi asti sellaisia nimiä kuin Taikaviitta, Indiana Hopo, Hansu ja Palle Pulppu! Muiltakin osin opus vaikuttaa pätevältä tuotokselta: sisällysluettelo paljastaa, että 256 sivulle mahtuvat muiden muassa  Enrico Faccini Mikki-sarjoineen, Corrado Mastantuono ja Palle Pulppu yhteistyössä, Hansu ritari Hancelotin roolissa, Massimo De Vita Indiana Hopon kuvittajana sekä Bruno Concinan ja Giorgio Cavazzanon loppuhuipennus opukselle.

Monilta osin kirjan sarjat jäävät kuitenkin laimeiksi. Alkukiihdytys on yleisesti ottaen varsin mallikasta, mutta rataa ei saada kierrettyä ilman huomattavia vahinkoja loppuun saakka. Usein jo ensimmäisessä mutkassa pääsee kolisemaan. Malliesimerkki tällaisesta tapauksesta on koko painotuotteen ensimmäinen sarja Lättäpäät lainehilla, tekijöinään Alessandro Sisti ja Marco Gervasio. Lähtökohdat ovat erittäin lupaavia, mutta sivu sivulta sarja menettää voimiaan, kaneettejaan ja mahdollisuuksiaan siinä tahdissa, että lainehilta rantautuva lopputulos on ontto.

Hyviä ideoita kirjassa vilisee johtosarjan tapaan useita. Ehdottomasti oman mainintansa ansaitsee viimeiseksi tarinaksi säästetty Toivomuskaivo. Concinan ja Cavazzanon yhteispeli toimii osuvine juonineen ja mainioine piirroksineen, mutta sarjan lyhyys on pääsyy sen lässähtämiselle. Mallikkaita käänteitä ei käsitellä kovinkaan tuottavasti, vaan ne ohitetaan nopeasti olankohautuksella. Augusto Macchetton ja Alessandro Perinan Ritari Hancelot ja päättymätön pitopöytä on samankaltainen tapaus: idea on hyvä ja ilmapiiri rento, mikä mahdollistaisi armottoman vitsitykityksen, mutta oljenkorret jätetään visusti käyttämättä. Tylsäksi tallusteluksihan se sitten jää.

Taskarin suurin floppi on loppujen lopuksi Corrado Mastantuonon Palle-tuotos Heimovaltikka. Mastantuonon taidot ja Pallen hahmon suomien mahdollisuuksien perusteella sarjalta odottaa paljon, mutta Mastantuonosta ei ole tällä kertaa nousemaan edes omalle tasolleen. Ruusuja taas satelee ei niin yllättäen Enrico Faccinille, jonka jännittävä Mikki-trilleri Vanha Rämington pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka.

Lokakuun Tuplataskari, joka kantaa nimeä Maltan ankka johtosarjansa mukaan, on ollut yksi vuoden odotetuista kohokohdista. Sitä on tuotu läpi vuoden esille esimerkiksi Taskareiden muodostaman selkämyskuvan kautta. Kari Korhosen käsikirjoittama ja Korhosen sekä Ferran Rodriquez Sanchezin piirtämä Maltan ankka avaa itseoikeutetusti pelin. Yllätys on heti alkuun se, että sarja on vain 32 sivun pituinen, mikä on Taskarin mittakaavassa varsin vähän. Korhonen on tyylilleen uskollisena pitänyt tarinan kepeässä komediatunnelmassa. Odotukset ja mahdollisuudet viihdyttävään ja ratkiriemukkaaseen hittiin ovat olemassa, mutta valitettavasti ne jäävät lunastamatta. Sarjan huvittavuus ei ole toivottua luokkaa ja juonenkulku hyytyy heti alkuunsa puuduttavaksi löntystelyksi.

Kaiken sen hypetyksen jälkeen, mitä tarina on pitkän aikaa osakseen saanut, tulos ei ole muuta kuin pettymys. Näin on valitettavasti käynyt viime vuosina useinkin, kun Karilta on julkaistu pitkään odotettu ja hehkutettu tuotos.  Tällaisessa tilanteessa ei voi kuin kaiholla muistella niitä vuosituhannen vaihteessa ilmestyneitä Korhosen lähes klassiseen asemaan nousseita teoksia.

Syyskuisen edeltäjänsä tapaan Taskarin sisällysluettelo pursuaa monipuolisesta kirjostaan. Maltan ankan lisäksi erityisemmiksi tapauksiksi voitaneen laskea Tuplanolla-seikkailu sekä Fantom Ankan tähdittämä paksun niteen finaali. Laajasta sisällöstä erottuvat luku-urakan jälkeen edukseen sen ansaitsevat kohteet ja vähemmän edukseen ikävät flopit.

Ensiksi mainittua joukkoa edustaa Matteo Venerusin ja Roberto Vianin Kaupunki nimeltä Ankkalinna. Vian on onnistunut luomaan sarjalle sille sopivan seesteisen, mutta samalla toiminnan esiin tuovan tyylin. Venerus on kasannut hienon juonen eikä hötkyile tekemisissään. Sarjasta huokuu miellyttävä, sympaattinen tunnelma. Venerusin ja Vianin seuraan kiitettävien pallille kipuaa jälleen kerran myös Enrico Faccini, jonka Touho-touhuilua sisältävä Salaperäinen naapuri tuo huvittavilla kohtauksillaan väkisinkin hymyn huulille. Faccini on kerta kaikkiaan ollut tänä vuonna valopilkku ja johtohahmo sekä Taskareiden että Roope-setä-lehtien puolella. Hän todellakin ansaitsee kaiken saamansa ylistyksen!

Mielenkiintoinen tapaus niteessä on sen Taikaviitta-seikkailu Likaista peliä, joka nimensä mukaisesti esittelee melkoisen likaista peliä. Alessandro Sistin ja Lorenzo Pastrovicchion väsäämä sarja tuo Ankkalinnaan varsin ikävän poliittisen kulttuurin. Onhan kyseisessä lintukodossa toki ennenkin nähty törkeitä poliittisia vetoja, mutta tämänkertainen vetää kyllä jonkinlaiset pohjat erityisesti nykytarinoiden joukossa. Kuvernöörinvaalien ehdokkaat toimivat niin häikäilemättömästi, että lukijan täytyy olla melkoinen viilipytty pysyäkseen neutraalina. Nostaessaan tällaisia tunteita pintaan tarina on ehdottomasti tavoitteensa täyttänyt.

Tuplanolla ja Fantom Ankka vaativat vielä omat katsauksensa. Roberto Gagnor ja Stefano Intini ovat tällä kertaa ottaneet vastuun Tuplanollan tekemisistä ja passittavat tämän formulaympyröihin sarjassaan Paalupaikka. Erityisesti lajiin perehtyneet voivat innostua mukavasta määrästä viittauksia sen kulisseihin. Osa on onnistuneita ja osuvia, osa taas menee pahasti ohi. Liekö sitten Gagnor itse tehnyt asiavirheitä vai eikö kääntäjä ole ollut asioista niin perillä? Intinistä ei tarinan alkumainingeissa tunnu olevan oikean Tuplanolla-tunnelman luojaksi, mutta sarjan edetessä asia ei enää pistä silmään. Ei tyyli siis aivan onnetonta voi olla. Tylsiä hetkiä seikkailusta ei löydä, mutta myös hengähdystaukoja kaipaavat voivat olla huoleti.

Grande finalén suorittaa Fantom Ankka Marco Gervasion tarinassa Mysteeri merellä. Sekä hahmo että tekijä ovat lyömättömässä iskussa ja laadukas viihdytystuokio on varmistettu. Mainiosti mitoitettu Mysteeri merellä vetää niin toimivaa huumorin ja toiminnan sulavaa linjaa, että se kohoaa peräti koko tiiliskiven parhaaksi sarjaksi. Vastapainoksi ei kirjasta onneksi suuria floppeja löydy, mitä nyt Korhosen sarjasta ja toisaalta Maria Muzzolinin ja Andrea Luccin Riitta ja Kuuno -jutusta olisi voinut saada enemmänkin irti.

 

Lehdistön aatelia edustaa taas omien sanojensa mukaan lokakuun Roope-setä-lehti. Alessio Coppolan kansikuvaan liitettynä sanoma on varsin osuva ja iloinen poikkeus aiempiin, melko ryhdittömiin linjanvetoihin. Jo aiemmista julkaisuista tutut Palle Pulppu, Corrado Mastantuono ja Stefano Intini yhdistävät voimansa johtosarjassa Rahasäiliön uusi isäntä. Mastantuono kasaa juoneksi mainion ja lupaavan korttitalon, mutta tuntuu heti sen valmiiksi saatuaan haluavan vain kaataa sen mahdollisimman pian. Mahdollisuuksiin ei edes vilkaista, vaan pyyhe heitetään kehään ennen ensimmäistäkään iskua.

Maestrokaksikko Tito Faraci ja Giorgio Cavazzano vastaa lehden erikoisimmasta tempauksesta. Topolino-lehden 3000. numeroa juhlistava sarja Kolmen tonnin keikka on nimittäin ulkoasultaan jotain muuta kuin tavanomainen. Päivän pamaus kertoo sarjasta hieman ja paljastaa samalla, että lyijykynäpiirrosta ei ole piirretty puhtaaksi tussilla ennen sarjan värittämistä. Jälki on kuitenkin kaunista ja tulos kaikin puolin erinomainen.

Carlo Panaro ja Claudio Panarese huitaisevat läpi vielä Akun uran ilmapallotaiturina ennen lehden toista herkkupalaa. Kyseessä on X-Mickey-sarjaa jatkava Mannan salaisuus, tekijöinään Gianfranco Cordara ja Marco Gervasio. Gervasion kuvitustyö on laadukasta, eikä ansaitse minkäänlaisia poikkisanoja osakseen. Cordaran käsikirjoitus sen sijaan kärsii viime aikojen yleisestä vaivasta eli mahdollisuuksien jättämisestä väliin. Lupaavan polun kulkeva juoni katkeaa kuin kivimuuriin töksähtävän ja onnettoman lopun vuoksi. Kun loppu ei toimi, ei toimi pisteytyskään siellä ylempien arvosanojen puolella.

Kolmen julkaisun rämpiminen paljastaa näiden välisiä yhtäläisyyksiä: kaikki kärsivät samasta ongelmasta. Ideoiden kehittely ei tunnu olevan tekijöille ongelma, mutta pelkät ideat eivät riitä. Jos tarinaa vertaa ihmisruumiiseen, ideat muodostavat vasta pelkät luut. Luiden päälle tarvitaan myös esimerkiksi lihaksia, jotta luut eivät jäisi paljaaksi ja jotta kokonaisuus toimisi. Tätä kokonaisuutta varten tarvitaan esimerkin mukaista lihaksistoa, jossa ideoista kehitetään varsinainen pääjuoni ja mielellään vielä mahdollisuuksien mukaan muuta lisämateriaalia. Pelkän pääjuonen rakentaminen johtaa yleensä siihen, että valmis tarina onkin pelkkä nopea läpijuoksu ja sen vuoksi on tärkeää saada kokoon lisämateriaalia.

Maltan ankka kokonaisena Tuplataskarina oli hyvä osoitus viihdyttävästä lukupaketista. Viihdyttävä, hyvä ja mainio ovat kuitenkin sellaisia adjektiiveja, joiden ei pitäisi tekijöille riittää. Kunnianhimolla haetaan sellaisia mahtipontisia kuvauksia kuin täydellinen, mestariteos ja lopulta myös klassikko. Tähän tulisi pyrkiä, vaikka joka kerta ei voikaan onnistua. Kunnianhimoa tarvitaan!