Aku Ankka Lataamon valikoima laajenee

Findance.com julkaisi sivuillaan seuraavan uutisen:

Aku Ankka Lataamon valikoima kasvaa kaikkien Suomessa ilmestyneiden Aku Ankka -lehtien lisäksi retrosarjoilla ja harvinaisuuksilla.
- Olemme raottaneet toimituksen aarreholvia ja julkaisemme Lataamossa ikivanhoja Aku Ankan 100-sivuisia albumeita sekä Aku Ankan Karuselleja vuosikymmenten takaa. Kyseiset albumit olivat Aku Ankka -lehden jälkeen ihan ensimmäinen Suomessa julkaistu Aku-sarja, eikä niitä taida enää löytyä edes antikvariaateista. Lataamo tuo ne lukijoilleen ihan sellaisenaan, ihanin 60-luvun värityksineen, kertoo Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä.
Tulossa on myös vain Iines-lehdessä tai muissa takavuosien julkaisuissa ilmestyneitä sarjoja.
- Eikä tässä vielä kaikki! Jo julkaistujen sarjojen lisäksi Aku Ankan Lataamon alkaa putkahdella tyystin ennen julkaisemattomia sarjoja. Kesän mittaan on luvassa muun muassa Jan Gulbradssonin huikea Alppi-jatkosarja, hulvattomia retro-Mikkejä, Carl Barksin kunniaksi tehtyjä sarjismukaelmia ja ihan muuten vain mainioita sarjakuvia!, Hyyppä lupaa.
IPad- ja tietokoneversioina aloittanut Lataamo on saanut keväällä Android-sovelluksen ja kesäkuussa vuorossa on tuki iPhonelle.

Carl Barksin kunniaksi tehdyt sarjismukaelmat kuulostaa erityisen mielenkiintoiselta. Lieköhän kyseessä nämä Jose Carioca- tarinat, joissa Barksin piirtämien tarinoiden hahmot on vaihdettu Brasiliaan paremmin soveltuviksi. No, toivotaan että jotain mielekkäämpäkin julkaistavaa on löytynyt.

Glen Keane teki vakuuttavan paluun!

Mies Arielin ja Tarzanin takana - näin muutaman mainitakseni - lähti Disneyltä, mutta Disney-taika ei lähtenyt miehestä. Glen Keane on tehnyt vaikuttavan paluun animaation pariin.

Voit katsoa Keanen kauniin pelkistetyn rakkaustarinan Nyt.fi -sivustolta. Tässä jos missä on viiva todella saatu elämään!

Ankkalinnake yhtyy Nyt- liitteen toteamukseen:

Suosittelemme nenäliinoja.

Tikun ja Takun pelastuspartio elokuvaksi

Klassikko Disney-animaatiosarja Tikun ja Takun pelastuspartio päätyy elokuvaksi. Kyllä, eikä siinä vielä kaikki! Elokuva tulee nimittäin olemaan live-action- elokuva - eli oikeilla näyttelijöillä tähditetty! Olettaa toki saattaa, että itse päähahmot on animoituja, mutta varsin mielenkiintoiseltahan tämä projekti kuulostaa joka tapauksessa.

Alvin ja pikkuoravat- elokuvan suosio lienee syynä, että myös tästä klassikosta elokuva tehdään. Nähtäväksi jää, yltääkö tämä oravajoukkio kuitenkaan samanlaiseen suosioon.

Makusteltavana Maleficent

Varoitus! Teksti sisältää olennaisia paljastuksia Maleficent-elokuvan juonesta. Jos et ole vielä nähnyt sitä ja haluat säilyttää täydellisen jännityksen, ole hyvä äläkä lue tätä tekstiä.

Disneyn Maleficent saatettiin elokuvateattereihin valtavalla ryminällä. Alan harrastajat tiesivät elokuvasta jo vuosia ennen ensi-iltaa ja viimeistään kuluneen kevään aikana kansain syvät rivitkin ainakin pyrittiin saamaan tietoisiksi asiasta. Mitä ilmeisimmin siinä on varsin kiitettävästi onnistuttukin: 30. toukokuuta kansainvälisen ensi-iltansa saaneen Maleficentin on raportoitu tuottaneen jo noin 530 miljoonaa dollaria. Luku tulee vielä kasvamaan, sillä raina pyörii teattereissa vielä pitkään ja oletusarvoisesti sen myöhemmät tulot kotivideomyynnin saralla tulevat olemaan myös muhkeat. 

Ennakkomainonnassa yleisölle tunnuttiin paukutettavan päähän tätä ajatusketjua: kyseessä on live action -versio Disneyn klassikkopiirretystä Prinsessa Ruusunen (1959), mutta tapahtumat käydään läpi Pahattaren näkökulmasta, jota esittää Angelina Jolie. Jolie nostettiinkin varsin näkyvästi esille filmin mainonnassa, toki ymmärrettävistä syistä. Hänen roolihahmonsa on elokuvan ehdoton päähenkilö ja Jolie taas itse kuuluisa nimi, joka jo pelkällä olemuksellaan vetää saleihin katsojia. Disneyn studioilta on myönnettykin, että Jolie oli ainoa vaihtoehto Pahattaren rooliin ja mikäli tämä ei olisi sitä ottanut, elokuvaa ei olisi lainkaan tehty. 

Jolien lisäksi muita suuria nimiä elokuvan näyttelijäjoukosta on turha etsiä. Imelda Staunton tekee tässä jonkinasteisen poikkeuksen. Näyttelijätär muistettaneen erityisesti Dolores Pimennon roolista Harry Potter -elokuvissa, mutta onpa hän ollut jopa Oscar-ehdokkaana vuonna 2004 nimiroolista elokuvassa Vera Drake. Nimet eivät tietenkään kerro kaikkea. Elokuva-arvosteluissa on yleisesti ylistetty Angelina Jolien suoritusta, mutta allekirjoittaneen elokuvakäynnin jälkeen saa ihmetellä, millä silmillä kriitikot ovat rainan vilkaisseet. Alan ammattilaisten ollessa kyseessä on vaikea kuvitella, että nämä olisivat langenneet näyttelijäjoukon asettamaan ansaan. Kun muu valkokankaalla pyörivä ryhmä on kuin aloittelevien harrastelijanäyttelijöiden kesäleiriltä vedetty, en ihmettele, jos Jolien työ siinä sivussa vaikuttaa vallan mainiolta. Pohjat vetävät prinsessa Auroraa näyttelevä Elle Fanning sekä kuningas Stefanin roolin vetävä Sharlto Copley, joiden seuraaminen aiheuttaa vain myötähäpeää. Copleyn kohdalla on kyllä jotain tehty oikeinkin, sillä ulkonäöltään tämä on lähellä klassikkopiirretyn Stefania. 

 

Muusta tekijätiimistä löytyy Jolien kaltaisia isoja kaloja. Elokuvan ohjaaja Robert Stromberg on ensikertalaisuudestaan ohjaajan pallilla huolimatta jo kaksinkertainen Oscar-voittaja. Stromberg on tunnettu elokuvalavastajana ja tämän nimittäminen ohjaajaksi onkin looginen valinta elokuvan hulppeita puitteita ajatellen. Toki mielessä pyörii, olisiko kokeneempi konkari nimenomaan ohjauksen saralla ollut parempi valinta tällaiseen elokuvaan. Ennen Strombergin nimitystä kulisseissa pyörivät sellaisetkin nimet kuin Tim Burton ja David Yates. Elokuvassa on myös suomalaisväriä. Modisti Hannu Viitala (lopputeksteissä Hannu Vitala) on suunnitellut ja tehnyt Pahattaren elokuvassa käyttämiä päähineitä. Yksi päähineistä on kokonaan Viitalan tekoa. Yleisradion haastattelussa Viitala paljasti Jolien lupailleen miehelle jatkoa tämän kaltaisissa kuvioissa. 

Jos näyttelijöiden pohjanoteeraus ei vielä hätkähdytä tarpeeksi, niin sitten vasta päästäänkin siihen varsinaiseen pyhäinhäväistykseen, johon elokuva törkeästi syyllistyy. Kun mainitusti yleisölle on taottu päähän, että kyseessä on live action -versio Prinsessa Ruususesta, olettaa sopii, että näin myös on. Vaan metsään menee ja pahasti! On live action ja on Ruusunen, mutta juonen liiallisen ja äärimmäisen törkeällä tavalla toteutetun muuntelun seurauksena kyseessä ei ole mikään live action -versio Ruususesta, vaan muokattu, oma, itsenäinen elokuvansa, joka ei juonensa puolesta päänsilityksiä kerää. 

Elokuvan alku on kehnosta toteutuksestaan huolimatta vielä toivoa täynnä. Siinähän haetaan vastauksia niille kysymyksille, joita varten elokuvan väitettiin tehdyn: mikä oli oikea syy Pahattaren Auroralle tämän ristiäisissä langettamalle kiroukselle? Pelkkä kutsutta jääminenhän ei (kuulemma) ollut vielä riittävä perustelu niin voimallisille toimille. Myös Maleficentissa nähdään klassinen ristiäiskohtaus, joka onkin elokuvan parasta antia. Jolie onnistuu kohtauksessa täydellisesti eikä kaikeksi onneksi Stefankaan eli Copley ole siinä vaiheessa häiritsevän pahassa ruosteessa. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin, kun mieleen tulvivat samat tapahtumat alkuperäisestä Prinsessa Ruususesta. 

Tällaista jäämme kaipaamaan.

Varsinainen juonen muokkaaminen alkaa tämän jälkeen ja sen myötä loppuelokuva onkin piinallista katsottavaa. Maleficentin Pahatar ei ole missään suhteessa sama hahmo kuin Prinsessa Ruususen ainoa oikea Pahatar. Suurin shokki odottaa aivan elokuvan lopussa. Ruususesta tuttu lopputaistelu sisältäen Pahattaren muuntautumisen lohikäärmeeksi oli etukäteen ajateltuna elokuvan odotetuin kohtaus. Leikkaa-liimaa-tiimi on kuitenkin tehnyt tepposensa ja koko kohtausta ei sitten käytännössä edes ole. Viimeistään tässä vaiheessa on selvää, kuinka Disneyn porukat sylkevät tällä elokuvalla kunnian päivilleen ja sellaisille kunniakkaille nimille kuin Marc Davis, Frank Thomas, Ollie Johnston ja Wolfgang Reitherman. Mainitut mestarit toimivat animaattoreina Ruususessa ja taikoivat ihmiskunnalle ikimuistoisia hetkiä. 

Elokuvan loppu on ollut sitä katsoessa jo pitkään selvä peli. Odotettavissa on sormet kurkkuun -efekti. Jäljelle jää vain katsojan tyhjä mieli. Tässäkö se oli? Vielä tyhjemmäksi mieli tulee siitä faktasta, että Maleficentin osoittama linja eli virallisesti klassikkopiirretyiden muuntaminen live action -muotoon ja rehellisesti sanottuna sylkeminen kaikkia Disneyn kunniakkaita perinteitä kohti on yhtiön uusin trendi. Muistissa on vielä Liisa Ihmemaassa vuodelta 2010. Lisää on luvassa taas ensi maaliskuussa Cinderellan muodossa. 

Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton on ansioitunut aiemmin sellaisten klassikoiden parissa kuin Kaunotar ja hirviö ja Leijonakuningas. Täysin aiheesta voi nyt ihmetellä, mikä tähän on nyt mennyt. Maleficent häviää Ruususelle ja myös yleisemmällä tasolla klassikkopiirretyille sekä juoneltaan että myös yllättäen kuvanlaadultaan. Ainakin 3D-ympäristössä elokuva oli vauhdikkaimmissa kohtauksissa sellaista suttua, että kyseiselle konseptille toivoisi joko pikaista kehitystyötä tai kuoppaamista – mikä ei olisi ensimmäinen kerta. Myös jotain muuta Disneyn soisi kuoppaavan. Jos Cinderella ei tästä merkittävästi paranna, osaltani julistan live action -trendin nähdyksi jutuksi. Kenties Maleficent jää ainoaksi tällaiseen massiiviseen pyhäinhäväistykseen syyllistyneeksi tekeleeksi. Viidestä mahdollisesta tähdestä tälle suodaan pahainen yksi.

Nalle Puh- lehti (1981-2014)

Nalle Puh -lehden julkaiseminen päättyy. Lehden viimeiseksi numeroksi jää 6/14, joka ilmestyy 1.8.2014.

Lehden levikki on laskenut vuodesta 2008 lähtien lähes 50 000 nykyiseen noin 30 000 (vuoden 2012 tiedot). Huomion arvoista on, että lehden levikki (ainakin siis vuoden 2012 tiedoilla) on kuitenkin korkeampi kuin yhä julkaistavien Prinsessa- ja Autot- lehtien, joten aika näyttää, mikä tulee näiden lehtien kohtalo olemaan. Eikä suinkaan pidä myöskään unohtaa, että 30 000 kappaletta on Suomessa erittäin hyvä määrä sarjakuvalehdelle! Siksi lehden lopettamista voidaankin pitää pienenä yllätyksenä.

Kemin sarjakuvakeskuksen patsaita Kultamuseoon

Yle uutisoi sivuillaan seuraavaa:

Kemin sarjakuvakeskuksen Aku Ankka-patsaat ovat muuttaneet hetkeksi Tankavaaran kansainväliseen Kultamuseoon Sodankylään. Aku Ankasta tutut hahmot seikkailevat museon uudessa Kulta sarjakuvissa -näyttelyssä.

Lue koko juttu Ylen sivuilta!

HS: Aku Ankka innosti maalareita jo 1950- ja 1960-luvuilla

Tuoreimmassa Ankkalinnan Pamauksessa oli juttua kuvataiteilijoista, jotka ovat saaneet inspiraationsa Disney-maailmasta. Nyt Helsingin Sanomatkin käyvät asiaa läpi Pamauksen artikkelin innoittamana.

Ankkalinnan pamauksen päätoimittaja Timo Ronkainen on penkonut jutussaan taideteemaa ansiokkaasti. Hän näkee poptaiteen vastavetona korkeakulttuurin elitismille. Yhtä hyvin voi ajatella, että pop-taide käyttää viihteen hahmoja elitistisesti. Tunnettujen hahmojen luonteet tiedetään, joten ne toimivat kätevinä merkkeinä, jotka ilmaisevat arvoja ja merkityksiä.

Lue koko juttu täältä!

Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja SUPER 1 - Sankaruus kunniaan

Ville Tanttu on tehnyt paluun kirjoittajana, ja tällä kertaa paneudutaan Super Taskukirjan kiemuroihin:

Ankkalinnake pyysi minua kirjoittamaan ajatuksiani juuri alkaneesta taskarisarjasta mikä kantaa nimeä Aku Ankan taskukirja SUPER.

Niin, kuten monet ovat varmasti huomanneetkin, Aku Ankan SUPERtaskukirjan ensimmäinen numero on tosiaan ilmestynyt ja innoissani minäkin käväisin sen ostamassa. Sisältö ei ollut kyllä ihan sitä, mitä eniten odotin. Ehkä enemmän sitä, mitä hieman pelkäsinkin.

Supersilinteri tekee pikaisen visiitin Ultrasankareiden parissa

Saksassahan on julkaistu Lustiges Taschenbuch Premium sarjaa vuodesta 2011 lähtien ja sikäläisen sarjan kirjat ovat selkeästi toimineet esikuvana ainakin tämän suomalaisen Supertaskarin ulkoasulle ja osittain myös tarinavalinnoille. Saksalaisissa Premiumeissahan on keskitytty kunkin kirjan kohdalla aina yhteen tarinasarjaan. Ykkösnumero sisälsi miltei koko Ultrasankarit tarinasarjan ja toisessa numerossa alkoi Taikaviitta 2000 saagan julkaiseminen ja se on jatkunut myös neljännessä numerossa. Omat numeronsa ovat saaneet myös X-Mickey-sarja, mitä suomeksi julkaistaan  Heshukka-otsikon alla, ja Amerikan sarjakuvamarkkinoilla lyhyen tähdenlennon tehnyt Varjoankka, mikä lienee meille suomalaisille tutuin 1990-luvun alun piirrossarjastaan.

Norjassa ilmestyi viime vuoden lopulla kolme numeroa Donald Duck Ultrahelter taskaria, joka on kuin Saksalainen Premium, mutta sisältää edellä mainittujen tarinasarjojen osia sekaisin ja ihan miten sattuu julkaistuna. Tästä pelkäsin suomalaisen Supertaskarin ottavan mallia ja olin osaksi oikeassa ja osaksi väärässä, onneksi.

PKNA-sarjan aloitusosa jäi vuosituhannen vaihteessa julkaisematta Italian lisäksi kaikissa muissa maissa, paitsi Suomessa, koska sitä pidettiin nuorimmille lukijoille liian rajuna

Suomalaisen Supertaskarin nyt julkaistu esikoisnumero sisältää monta hyvää ja mielenkiintoista tarinaa sekä aloittaa kaksi jatkuvajuonista tarinasarjaa. Taikaviitta 2000:han sössittiin meillä 15 vuotta sitten ja toivon, että sarja saa pidemmän elämän tämän kirjasarjan kautta, mutta erityisen hienoa on nähdä Mickey Mouse Mystery Magazinen tarinota. Ilmeisesti ensimmäistä kertaa pohjoismaissa. Lehti vastasi ulkoasultaan paljon Paperinik New Adventuresia eli juurikin tätä edellä mainittua Taikaviitta 2000-sarjaa. Tito Faraci ja Giorgio Cavazzano ideoivat tarinasarjan juonen rungon ja vaikuttivat tummanpuhuvaan ja ajoittain lämpimän sävyiseen ulkoasuun. Jatkuvajuonisessa tarinassa Mikki heitetään tutusta Ankkalinnasta tuiki tuntemattomaan Anderville-suurkaupunkiin täysin outojen hahmojen sekaan. Ehkä tämä oli liikaa italialaislukijoille, sillä sarja jäi lopulta vain kaksitoista osaiseksi Taikaviitan saadessa ensimmäiselle yli 50 osaiselle sarjalleen jatkoa.

Jatkuuhan Supertaskarissa toki myös Taskarin teemanumerossa 23 alkanut Ultrasankarit ja kesällä 2012 Roope-setä-lehdessä alkanut Heshukka, mutta varsinkin jälkimmäisessä taitaa olla enemmän kyse ns. täyteosista. Heshukkahan eli siis X-Mickey ilmestyi italiassa omana 84-sivuisena lehtenään eikä numeron aloittanut 45 sivun mittainen johtosarja täyttänyt koko lehteä.

Näiden lisäksi Supertaskari sisältää klassikkotarinoita vanhoilta mestareilta kuten Luciano Gattolta, Dick Kinneylta, Giovan Battista Carpilta ja Romano Scarpalta. Näistä valtaosa on neljään ruuturiviin piirrettyjä harvinaisempia italodisney-sarjoja. Valtaosa italialaisesta tuotannosta tehdään perinteiseen taskarimalliin, missä on kolme ruuturiviä sivulla. Normaalia taskaria suurempi koko mahdollistaa paremmin näiden tarinan julkaisun, ja on perusteltua, että ne ovat kirjassa mukana. Kukapa ei muutenkaan tykkäisi lukea vanhojen mestareiden ennen julkaisemattomia kulta-aikansa klassikoita?

Näin alkaa Mikki Hiiren taival Andervillen suurkaupungissa

Sen sijaan ihmettelen, mitä Pikku-Aku tekee Supertaskarissa? Tarinasarjalla ei ole osasta toiseen jatkuvaa juonta, vaan ne ovat kukin oma episodinsa. Pikku-Aku aloitti pari vuotta sitten Roope-setä-lehdessä ja siihen julkaisuun se sopiikin paremmin. Onhan Roope-sedässä nähty paljon tällaisia juoniltaan hieman löyhempiä tarinasarjoja.

Hieman aiheen vierestä voisin mainita myös toisen taskarimaailmassa aloittaneen julkaisun. Nimittäin Supertaskarin kanssa samana päivänä lehtihyllyille ilmestyi myös ensimmäinen Roope-taskari, mikä sisältää vuonna 2003 hahmon nimikkolehdessä julkaistuja tarinoita.

Mieleeni vain tuli kummallinen ajatus. Nyt kun Roope-setä-lehti ei ole enää Aku Ankan taskukirjan kokoinen vaan suurempi ja ulkoasultaan selkeästi omanlaisensa julkaisu, niin miksei Supertaskaria ja Roope-taskaria voitu yhdistää? Supertaskarihan sisältää jo valmiiksi Roope-setä-lehdestä tuttuja tarinoita kuten Heshukkaa, Pikku-Akua ja näitä Almanacco Topolinoon tehtyjä italialaisperäisiä neljään ruuturiviin piirrettyjä sarjakuvia aivan kuten Roope-setä-lehtikin. Tuohonkin olisi voinut ihan hyvin laittaa lisäksi myös niitä Taikaviitta2000-saagan sarjoja ja myös sellaisia ns. perustarinoita, mitä nyt julkaistu Supertaskari sisältää kaksi ja molemmat näistäkin on nähty meillä juurikin Roope-sedässä.

Toivon Supertaskarille pitkää ikää, minkä sen sisältämät tarinasarjat vaativat ja Roope-taskari taas... No, en katsonut hintaa, mutta pelkkänä tuoreita uusintoja sisältävänä, se tuskin kovin suureen numeromäärään pääsee etenemään. Hinnasta puheen ollen, mahtaakohan Supertaskari jäädä monelta hyllyyn juurikin sen korkean hinnan takia? Esimerkiksi 768-sivuinen Tripla-taskari on vain euron kalliimpi ja sisältää tuplasti luettavaa. Nähtäväksi jää, mutta jos näiden kahden jatkuvajuonisen tarinasarjan julkaisumäärä kirjaa kohden tai itse kirjan julkaistutahti ei lisäänny, niin tuskin tulemme näkemään ainakaan Taikaviitta2000:tta vieläkään kokonaan suomeksi.

Ankasta Anarkiaan näyttely Kangasalla

Menossa Kangasalle kesällä? Kannattaa tutustua seuraavaan näyttelyyn:

Ankasta Anarkiaan, Kangasalla Sahalahden museomakasiinissa

Ankasta anarkiaan -näyttely esittelee sekä tavallisia että kummallisia sarjakuvailmiöitä. Näyttelyn ikäpresidentti on sarjakuvaseikkailunsa 1930 aloittanut Mikki Hiiri. Suomalaisten suosima Disney-hahmo Aku Ankka puolestaan esiintyi ensi kerran sarjakuvissa 1934.

Meillä 1951 aloittanut Aku Ankka -lehti on jo usean vuosikymmenen ajan ollut Suomessa selvästi suositumpi kuin missään muualla maailmassa. Suosiota ovat siivittäneet ankkamestari Carl Barksin sarjat ja sitä ylläpitävät mm. kotimaisen ankkataiturin Kari Korhosen mainiot tarinat. Sarjakuvien lisäksi näyttelyyn on rakennettu Disneyn oheistuotetaivas, jossa on esillä reilusti yli toistasataa lelua, asustetta sekä muuta Akuun, Mikkiin ja kumppaneihin liittyvää tuotetta.

Supersankareita ei näyttelyssä nähdä, mutta niiden edeltäjistä esillä ovat kaikille konnille kyytiä antavat Taika-Jim (1934) ja Mustanaamio (1936), joista jälkimmäisellä on ollut Suomessa oma sarjakuvalehtikin usean vuosikymmenen ajan. Eri puolilla maailmaa julkaistujen lehtien lisäksi näyttely havainnollistaa sarjakuvasankarille ainutlaatuisen tapahtuman: Mustanaamion häät Diana-morsiamen kanssa 40 vuoden seurustelun jälkeen.

Villiä länttä näyttelyssä edustaa italialaissarjakuva Pecos Bill, joka tuli Suomeen 1953. Eri puolilla Eurooppaa julkaistujen lehtien lisäksi näyttelyssä esitellään Pecos Bill -mystiikkaan kuuluvat shamaanit ja taivaan ratsastajat sekä sankarin rakastettu Pikku-Sue intiaaniasuun puettuna.

Kummallisten sarjakuvien osaston käynnistävät EC Comicsin kauhu- ja scifi-sarjakuvat, jotka aloittivat 1950 "uuden trendin" ja mullistivat Amerikan sarjakuvamarkkinat poikkeuksellisen laadukkailla tarinoillaan. Kun muut kustantajat seurasivat perässä julkaisten yhä kauhistuttavampia kansikuvia ja tarinoita, alettiin sarjakuvia syyttää nuorisorikollisuudesta. Moraalinvartijat kävivät sarjakuvien kimppuun sellaisella voimalla, että kustantajien oli 50-luvun puolivälissä sitouduttava julkaisemaan vain Comics Code -tarkastajien hyväksymiä kilttejä tarinoita.

Suomeen kauhusarjakuvat tulivat vasta 70-luvun alussa kauhusarjojen toisen aallon mukana. Lipunnäyttäjänä meillä oli Creepyn ja Eerien tarinoista koottu halvalle paperille painettu Shokki. Sarjakuvalehtien lisäksi kauhuteemaa näyttelyssä kuvittavat voodoo-nuket, pääkallot ja muu hätkäyttävä esineistö.

Toisena omituisuutena esitellään Suomessa melko vähän tunnettu Basil Wolverton, jonka taiteen viehätys on rumuuden kauneudessa. Hänen meilläkin tunnetuin työnsä on Leena Hyeena, joka voitti Maailman rumin nainen -piirustuskilpailun 1947. Näyttelyssä Leena esiintyy sekä pienoispatsaana että paljettimekkoon puettuna. Erityisen arvostettuja ovat Wolvertonin omalaatuiset karikatyyrit, joita on julkaistu mm. Mad- ja Plop-lehdissä. Vanhemmalla iällä Wolverton kuvitti Raamatun tavalla, joka oli pikemmin pelottava kuin armahtava.

Moraalinvartijoille vahvan vastaiskun antoi säännöistä piittaamaton underground-sarjakuva, jonka tärkeimpiä vaikuttajia oli Robert Crumbin 1967 aloittama Zap-lehti. Undergroundissa mässäiltiin kaikella sillä, mikä oli Comics Codessa kiellettyä. Lehdet olivat täynnä huumeita, seksiä ja väkivaltaa. Crumb on jatkanut piirtämistä näihin päiviin asti ja keskittynyt myöhemmässä tuotannossaan omien perversioittensa paljastamiseen. Toisaalta hän sai muutama vuosi sitten valmiiksi Suomessakin julkaistun tyylikkään version Genesiksestä, ensimmäisestä Mooseksen kirjasta.

Suomessa undergroundia ovat parhaiten julkituoneet 70-luvun Jymy- ja Huuli-lehdet. Kotimaisista taiteilijoista näyttelyssä ovat mukana varhainen vaikuttaja Timo Aarniala ja viime aikoihin asti underground-henkisesti piirtänyt Juho Juntunen.

Näyttely on esillä Kangasalla Sahalahden museomakasiinissa. Osoite on Vanha Pakkalantie 14, 36420 Sahalahti ja rakennus sijaitsee kirkkoon johtavan tien risteyksessä. Aukiolojat ovat 9.-20.7.2014, ke-pe 14-18, la-su 12-16, ma-ti suljettu. Ankasta anarkiaan löytyy myös Facebookista. Näyttelyn kokoaja Kari Elkelä esitelmöi tavallisista ja kummallisista sarjakuvailmiöistä avajaisissa tiistaina 8.7.2014 klo 18 museomakasiinissa, jolloin on myös ensimmäinen mahdollisuus tutustua näyttelyyn.

Ankkalinnan Pamaus #30 kohta ulkona!

Kohta on jälleen aika nauttia ankallistietoudesta! Uuden uutukainen Ankkalinnan Pamaus on nimittäin pian saatavilla. Näin lehteä kuvaillaan julkaisun Facebook- sivulla:

Uuden Pamauksen teema on siis taide!

Taideteemaisessa Pamauksessa ei kuitenkaan keskitytä Disneyn elokuvataiteeseen, vaan tarkoitus on katsoa miten Disneyn tuotanto on vaikuttanut muihin taiteisiin. Tarkastelu keskittyy lähinnä maalaustaiteeseen jo rajoitetun sivutilankin vuoksi. Moderni taide kommentoi, kritisoi ja käyttää Disneyn kuvastoa eri tavoin. Lehdessä lyhyt katsaus aiheeseen. Roy Lichtensteinista Peter Saulin ja Andy Warholin kautta Gottfried Helnweiniin.
Ja koska Pamauksen pääpaino on Disneyn sarjakuvissa, tarkastelemme myös miten kuvataiteita on käsitelty ankkasarjakuvissa.
Lopuksi otetaan vielä pieni katsaus Carl Barksin maalaustuotantoon taidehistorian kautta.

Niin ja haastattelussa Tuomas Holopainen ja Don Rosa!

Lehdenhän saa tunnetusti kätevimmin käsiinsä kun liittyy Ankistit Ry:n jäseneksi. Ja sehän onnistuu varsin mallikkaasti tätä kautta!