Makusteltavana Maleficent

Varoitus! Teksti sisältää olennaisia paljastuksia Maleficent-elokuvan juonesta. Jos et ole vielä nähnyt sitä ja haluat säilyttää täydellisen jännityksen, ole hyvä äläkä lue tätä tekstiä.

Disneyn Maleficent saatettiin elokuvateattereihin valtavalla ryminällä. Alan harrastajat tiesivät elokuvasta jo vuosia ennen ensi-iltaa ja viimeistään kuluneen kevään aikana kansain syvät rivitkin ainakin pyrittiin saamaan tietoisiksi asiasta. Mitä ilmeisimmin siinä on varsin kiitettävästi onnistuttukin: 30. toukokuuta kansainvälisen ensi-iltansa saaneen Maleficentin on raportoitu tuottaneen jo noin 530 miljoonaa dollaria. Luku tulee vielä kasvamaan, sillä raina pyörii teattereissa vielä pitkään ja oletusarvoisesti sen myöhemmät tulot kotivideomyynnin saralla tulevat olemaan myös muhkeat. 

Ennakkomainonnassa yleisölle tunnuttiin paukutettavan päähän tätä ajatusketjua: kyseessä on live action -versio Disneyn klassikkopiirretystä Prinsessa Ruusunen (1959), mutta tapahtumat käydään läpi Pahattaren näkökulmasta, jota esittää Angelina Jolie. Jolie nostettiinkin varsin näkyvästi esille filmin mainonnassa, toki ymmärrettävistä syistä. Hänen roolihahmonsa on elokuvan ehdoton päähenkilö ja Jolie taas itse kuuluisa nimi, joka jo pelkällä olemuksellaan vetää saleihin katsojia. Disneyn studioilta on myönnettykin, että Jolie oli ainoa vaihtoehto Pahattaren rooliin ja mikäli tämä ei olisi sitä ottanut, elokuvaa ei olisi lainkaan tehty. 

Jolien lisäksi muita suuria nimiä elokuvan näyttelijäjoukosta on turha etsiä. Imelda Staunton tekee tässä jonkinasteisen poikkeuksen. Näyttelijätär muistettaneen erityisesti Dolores Pimennon roolista Harry Potter -elokuvissa, mutta onpa hän ollut jopa Oscar-ehdokkaana vuonna 2004 nimiroolista elokuvassa Vera Drake. Nimet eivät tietenkään kerro kaikkea. Elokuva-arvosteluissa on yleisesti ylistetty Angelina Jolien suoritusta, mutta allekirjoittaneen elokuvakäynnin jälkeen saa ihmetellä, millä silmillä kriitikot ovat rainan vilkaisseet. Alan ammattilaisten ollessa kyseessä on vaikea kuvitella, että nämä olisivat langenneet näyttelijäjoukon asettamaan ansaan. Kun muu valkokankaalla pyörivä ryhmä on kuin aloittelevien harrastelijanäyttelijöiden kesäleiriltä vedetty, en ihmettele, jos Jolien työ siinä sivussa vaikuttaa vallan mainiolta. Pohjat vetävät prinsessa Auroraa näyttelevä Elle Fanning sekä kuningas Stefanin roolin vetävä Sharlto Copley, joiden seuraaminen aiheuttaa vain myötähäpeää. Copleyn kohdalla on kyllä jotain tehty oikeinkin, sillä ulkonäöltään tämä on lähellä klassikkopiirretyn Stefania. 

 

Muusta tekijätiimistä löytyy Jolien kaltaisia isoja kaloja. Elokuvan ohjaaja Robert Stromberg on ensikertalaisuudestaan ohjaajan pallilla huolimatta jo kaksinkertainen Oscar-voittaja. Stromberg on tunnettu elokuvalavastajana ja tämän nimittäminen ohjaajaksi onkin looginen valinta elokuvan hulppeita puitteita ajatellen. Toki mielessä pyörii, olisiko kokeneempi konkari nimenomaan ohjauksen saralla ollut parempi valinta tällaiseen elokuvaan. Ennen Strombergin nimitystä kulisseissa pyörivät sellaisetkin nimet kuin Tim Burton ja David Yates. Elokuvassa on myös suomalaisväriä. Modisti Hannu Viitala (lopputeksteissä Hannu Vitala) on suunnitellut ja tehnyt Pahattaren elokuvassa käyttämiä päähineitä. Yksi päähineistä on kokonaan Viitalan tekoa. Yleisradion haastattelussa Viitala paljasti Jolien lupailleen miehelle jatkoa tämän kaltaisissa kuvioissa. 

Jos näyttelijöiden pohjanoteeraus ei vielä hätkähdytä tarpeeksi, niin sitten vasta päästäänkin siihen varsinaiseen pyhäinhäväistykseen, johon elokuva törkeästi syyllistyy. Kun mainitusti yleisölle on taottu päähän, että kyseessä on live action -versio Prinsessa Ruususesta, olettaa sopii, että näin myös on. Vaan metsään menee ja pahasti! On live action ja on Ruusunen, mutta juonen liiallisen ja äärimmäisen törkeällä tavalla toteutetun muuntelun seurauksena kyseessä ei ole mikään live action -versio Ruususesta, vaan muokattu, oma, itsenäinen elokuvansa, joka ei juonensa puolesta päänsilityksiä kerää. 

Elokuvan alku on kehnosta toteutuksestaan huolimatta vielä toivoa täynnä. Siinähän haetaan vastauksia niille kysymyksille, joita varten elokuvan väitettiin tehdyn: mikä oli oikea syy Pahattaren Auroralle tämän ristiäisissä langettamalle kiroukselle? Pelkkä kutsutta jääminenhän ei (kuulemma) ollut vielä riittävä perustelu niin voimallisille toimille. Myös Maleficentissa nähdään klassinen ristiäiskohtaus, joka onkin elokuvan parasta antia. Jolie onnistuu kohtauksessa täydellisesti eikä kaikeksi onneksi Stefankaan eli Copley ole siinä vaiheessa häiritsevän pahassa ruosteessa. Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin, kun mieleen tulvivat samat tapahtumat alkuperäisestä Prinsessa Ruususesta. 

Tällaista jäämme kaipaamaan.

Varsinainen juonen muokkaaminen alkaa tämän jälkeen ja sen myötä loppuelokuva onkin piinallista katsottavaa. Maleficentin Pahatar ei ole missään suhteessa sama hahmo kuin Prinsessa Ruususen ainoa oikea Pahatar. Suurin shokki odottaa aivan elokuvan lopussa. Ruususesta tuttu lopputaistelu sisältäen Pahattaren muuntautumisen lohikäärmeeksi oli etukäteen ajateltuna elokuvan odotetuin kohtaus. Leikkaa-liimaa-tiimi on kuitenkin tehnyt tepposensa ja koko kohtausta ei sitten käytännössä edes ole. Viimeistään tässä vaiheessa on selvää, kuinka Disneyn porukat sylkevät tällä elokuvalla kunnian päivilleen ja sellaisille kunniakkaille nimille kuin Marc Davis, Frank Thomas, Ollie Johnston ja Wolfgang Reitherman. Mainitut mestarit toimivat animaattoreina Ruususessa ja taikoivat ihmiskunnalle ikimuistoisia hetkiä. 

Elokuvan loppu on ollut sitä katsoessa jo pitkään selvä peli. Odotettavissa on sormet kurkkuun -efekti. Jäljelle jää vain katsojan tyhjä mieli. Tässäkö se oli? Vielä tyhjemmäksi mieli tulee siitä faktasta, että Maleficentin osoittama linja eli virallisesti klassikkopiirretyiden muuntaminen live action -muotoon ja rehellisesti sanottuna sylkeminen kaikkia Disneyn kunniakkaita perinteitä kohti on yhtiön uusin trendi. Muistissa on vielä Liisa Ihmemaassa vuodelta 2010. Lisää on luvassa taas ensi maaliskuussa Cinderellan muodossa. 

Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton on ansioitunut aiemmin sellaisten klassikoiden parissa kuin Kaunotar ja hirviö ja Leijonakuningas. Täysin aiheesta voi nyt ihmetellä, mikä tähän on nyt mennyt. Maleficent häviää Ruususelle ja myös yleisemmällä tasolla klassikkopiirretyille sekä juoneltaan että myös yllättäen kuvanlaadultaan. Ainakin 3D-ympäristössä elokuva oli vauhdikkaimmissa kohtauksissa sellaista suttua, että kyseiselle konseptille toivoisi joko pikaista kehitystyötä tai kuoppaamista – mikä ei olisi ensimmäinen kerta. Myös jotain muuta Disneyn soisi kuoppaavan. Jos Cinderella ei tästä merkittävästi paranna, osaltani julistan live action -trendin nähdyksi jutuksi. Kenties Maleficent jää ainoaksi tällaiseen massiiviseen pyhäinhäväistykseen syyllistyneeksi tekeleeksi. Viidestä mahdollisesta tähdestä tälle suodaan pahainen yksi.