Arvostelu: Roope-setä 449

Kesäkuun Roope-setä jatkaa juhlavuoden johtosarjojen klassikkolinjalla ja ajankohtaan mitä sopivimmalla tavalla lomateemalla. Mestaripiirtäjän paikalla on Giovan Battista Carpi eikä käsikirjoittaja Giorgio Pezzin hänkään väärässä seurassa ole mestareista puhuttaessa. Lomalaatikot on ensimmäiseen ruutuunsa lisätyn tekstin mukaan klassikko vuodelta 1977. Klassikko-termin käytölle on tässä kohtaa liian matala kynnys, mutta erinomaisesta sarjasta on joka tapauksessa kyse. Pezzinin juoni on alusta loppuun nautinnollista seurattavaa, mutta se ei ole sinänsä mitenkään poikkeuksellinen ja erityinen. Vaikka tarinasta nauttiikin nyt täysillä, tulee se ajan kuluessa sulautumaan massaan. Moinen ei tietenkään täytä klassikon aineksia. Carpin piirrokset on vielä mainittava lopuksi positiivisessa ja kunnioittavassa hengessä. Ne antavat sarjan kiitettävyydelle vielä viimeisen silauksen. 

Rudy Salvagninin ja Davide Baldonin lyhykäinen Hessu-juttu Kadonneen auton metsästys mukavasti rakenneltu vitsi, joka suorittaa tehtävänsä. Pitkien sarjojen lomassa tällaisten vitsipätkien kohtalona on lähes aina jäädä vähemmälle huomiolle, mutta niitäkin tarvitaan julkaisuihin mukaan. Asiain tola on näin erityisesti juttujen ollessa näin hyviä. 

Jatkosarjana tämän vuoden lehdissä julkaistava Suuri pokaalijahti etenee neljänteen osaansa Nälkäpeli. Carlo Panaron käsikirjoittaman sarjan aiemmat osat ovat olleet niin onnettomia, että itkeä on tehnyt mieli varsinkin näin juhlavuoden ollessa kyseessä ja sarjan ryövätessä siltä leijonanosan. Ensimmäisten kolmen osan piirtäjä Giampaolo Soldati on mennyt vaihtoon ja kentällä vuoronsa saa Ettore Gula. Päähenkilönä on tällä kertaa Hansu, mikä herättää pieniä toiveita suunnan vaihtumisesta. Turhiksi osoittautuvat nekin toivon rippeet. Monien Hansu-sarjojen nerokkuus tunnetun ruokateemansa ympärillä on tiessään, kun taas palaa pohjaan ja pahasti. Katku kestää ainakin elokuuhun asti, jolloin – mitä todennäköisimmin valitettavasti – vuorossa on seuraava osa. 

Itku pitkästä ilosta tuntuu onneksi toimivan toisinkin päin, sillä tahattomalta tragedialta lukijoita saapuu pelastamaan kukas muukaan kuin Enrico Faccini. Faccini on heinäkuussa ilmestyvän seuraavan platinanumeron itseoikeutettu tähti ja odotukset sen kuin nousevat päivä päivältä. Tämä edeltävä numero tarjoaa oivaa lämmittelyä, sillä Faccinilta on tarjolla niin Hansu-strippi, yksisivuinen kuin pikku sarjakin. Ei ole yllätys eikä mikään, että mestari onnistuu jälleen kaikessa mitä sattuukaan yrittämään. Pokka pitää -strippi on osuva, Tekniikkalaji-yksisivuinen kutkutteleva ja Pokerihait-sarja suorastaan nerokkuuden ylimpiä sfäärejä hivelevä. Ei voi kuin sanattomana ja häkeltyneenä ihmetellä, miten Faccini pystyy tähän kerta toisensa jälkeen. Itsensä ylittämisestä on hänelle tullut harraste ja hänen töistään taidetta. 

Hessu reportterina -tarinasarjan seuraava osa ei Faccinin suorituksen jälkeen oikeastaan raastavampaan paikkaan voisi sattuakaan. Lukija on saatu euforiseen olotilaan ja haasteena olisi pitää siitä kiinni. Teresa Radicen ja Stefano Turconin tarina ei ole sarjan historian perusteella lainkaan otollisella maaperällä. Se on heti lähdössä selvää, ettei Kymmenen pientä kaimaania Faccinille vertoja pysty lyömään. Hämmästyttävän hyvin se kuitenkin mukana pyristelee. Agatha Christien klassikkomysteeriin perustuva tarina on Hessu reportterina -sarjan parhaalla pohjalla laadittu. Sen idea on erinomainen ja toteutuskin toimiva. Oikeastaan ainoa ongelma tarinassa on, että se etenee pikakelauksella. Tarinasarjan aiemmissa osissa nopeaa etenemistä loppuun saattoikin joskus kaivata, mutta tällä kertaa tunnelmointi ja makustelu olisivat olleet paikallaan. Klassikon ainekset olivat ilmassa. Hyvä tarinasta kuitenkin saatiin ja ilman muuta jatkumonsa toistaiseksi paras. 

Kannen ”Täyttä häkää!” -toteamus ei lehden kohdalla ollut tuulesta temmattu, mitä voi lähtökohdat nähden pitää suurena, mutta tietysti mitä iloisimpana yllätyksenä. Suuri pokaalijahti oli numerossa ainoa heikko lenkki. Voi vain miettiä, mihin mahdollisuudet olisivat olleet ilman jatkuvaa riippakiveä. Muu sisältö vie laadukkuudessaan kokonaisuudessa huomion. Tällaisena toteutukseltaan lehden linja olisi erinomaisesti koostettu, mutta ymmärrettävästi toisto on vaikeaa. Esimerkiksi Hessu reportterina -tarinoiden kohdalla pelko on, että näin hyvä sarja on poikkeus. Onneksi yksi asia ei ole poikkeus ja se on todistetusti Enrico Faccinin nerokkuus. Hänen platinanumeronsa on vuoden, jopa lähivuosien sarjakuvatapauksia.

Arvostelu: Roope-setä 448

Roope-sedän platinanumerossa pääsi huhtikuussa esille Massimo De Vita. Platinanumeron jälleen kerran kiitettävästä artikkelien annista selviää, ettei De Vita itse ole huomion perään. Mestarin tämä ominaisuus huomioon ottaen on entistäkin arvokkaampaa, että lehteen on saatu kaivettua mukaan myös hänen omia kommenttejaan. Ne ovat peräisin vuonna 1997 I Maestri Disney -kirjasarjan osaan tehdystä De Vitan haastattelusta. 

Ahmitaan maestron kommentit, kunnioitetaan tämän vaalimaa yksityisyyttä ja siirrytään numeron sarjakuvalliseen antiin. Ensimmäinen sarja on Abramo ja Giampaolo Barosson käsikirjoittama Jättiläishyttyset vuodelta 1966. De Vitan piirrostyyliä ei tästä hänelle varhaisesta tarinasta ainakaan mitenkään nopeasti välttämättä tunnistaisi, jos piirtäjä ei olisi tiedossa. Lehden artikkelissa kerrottiin De Vitan ammentamista vaikutteista muilta piirtäjiltä. Eräs keskeinen vaikuttaja oli luonnollisesti hänen oma isänsä Pier Lorenzo De Vita, joka hänkin on Disney-sarjakuvien tekijänä tuttu. Jättiläishyttysten piirrokset tuovat paikoitellen elävästi mieleen itsensä Carl Barksinpiirrokset. Vaikutteita on haettu myös sieltä suunnalta, todetaan artikkelissakin.

Jättiläishyttysten piirrokset eivät vielä ole sitä parasta De Vitaa, joka myöhempinä vuosina kehittyi lehtien ja kirjojen sivuille lukijoita ilostuttamaan. Barossojen käsikirjoitustakaan ei voi väittää erityisen vahvaksi. Mielenkiintoinen detalji on Romano Scarpan Ravut punaviinissä -klassikkoon luoman Roopen veljen Teodor Ankan esiintyminen. Tarina kuitenkin ansaitsee julkaisunsa nimenomaan platinanumerossa. Se on sarjakuvahistoriallisesti erinomaista ja kiintoisaa luettavaa ja tarkasteltavaa nimenomaan De Vitan varhaisten piirtäjävuosien tyylin vuoksi. 

Seuraava sarja on vain viisi vuotta Jättiläishyttysten jälkeen tehty, mutta De Vitan piirroksissaan ottama kehitysloikka on roimasti jättiläishyttystä suurempi. Rodolfo Ciminon käsikirjoittama Homeiset setelit on julkaistu aiemmin Aku Ankassa vuonna 1976. Siinä De Vita on jo täysin tunnistettavissa itsekseen, vaikka parasta latinkia saatiinkin edelleen odottaa tulevaksi. Ciminon mielikuvituksellinen ja räiskyvä käsikirjoitus on ollut De Vitalle oiva tulkittava, joskaan sarja ei menekään niin pitkälle kuin ennalta Ciminon vauhdikkaan tyylin tuntien voisi odottaa. 

Taikaviitta-sarja Dieettivillitys on lehden sisällöstä paras osoitus De Vitasta parhaimmillaan. Vuodelta 1989 peräisin olevaan tarinaan mennessä hänen tyylinsä on puhjennut jo täyteen kukoistukseensa. Taikaviitan mukanaolo numerossa on erityisen tärkeää, koska nimenomaan De Vitan piirtämät Taikaviitta-sarjat edustavat monille niitä kultaisia, erinomaisia seikkailuja. Giorgio Pezzinin käsikirjoitus on hauska ja hyvin toteutettu. Sarja on painotukseltaan täysin komediallinen, joten jännityselementit ovat tiessään. Jännitystä sisältävät seikkailut ovat enemmän niitä mainittuja kullanarvoisia, mutta kyllä tämä keveämpikin juttu paikkansa platinanumerossa ottaa. Sarjan myötä moni tärkeä ruutu tulee De Vita -numerossa raksittua. Mukana on Taikaviitta, mukana on tarina De Vitan huippuvuosilta ja mukana on jälleen yksi hyvä, jopa erinomainen sarja. 

Giorgio Salatin käsikirjoittama Indiana Hopo -tarina Pyu-sivilisaation salaisuus saa lehdessä edustaa De Vitan uusinta tuotantoa, joskin sarjalla on jo lähes vuosikymmen ikää. Käsikirjoitus ei tarinassa kummoiseksi kohoa, joten päähuomio kiinnittyy taas piirroksiin. Tyypillisessä, jopa hyvin kliseisessä ja siksi juoneltaan tylsäksikin äityvässä Indiana Hopo -seikkailussa De Vita hoitaa oman osuutensa kuten pitääkin. Heikolta käsikirjoitukseltaan sarjaa on vain mahdoton pelastaa. De Vita hallitsee yhä työnsä eivätkä hänen piirroksensa ole kärsineet suurempaa inflaatiota tavanomaisten pienten muutoksien lisäksi. 1970-luvun lopun ja 1990-luvun alun välisiin huippuvuosiin ei enää ylletä, mutta moista onkin mahdoton vaatia. 

Indiana Hopon puheenparren kohdalla toimitukselle on sattunut kömmähdys. En muista hahmon koskaan aiemmin puhuneen hessumaisesti mä- ja sä-sanoja käyttäen. Se muuttaa hahmon luonteen täysin ja on häiritsevää. Hivenen häiritsevää on myös se, että Indiana Hopo -tarina on lehden ainoa hiiriuniversumin puolelle sijoittuva. Mukana oli toki hyviä tarinoita ja hyviä valintoja rajallisessa tilassa, mutta linja on epäsuhdassa De Vitan haastattelussakin antamiin lausuntoihin nähden. Hän on nauttinut enemmän hiiri- kuin ankkasarjojen piirtämisestä ja lopulta vuonna 1996 peräti täysin kyllästynyt ankkojen piirtämiseen. Maestron suosikkihahmoa Hessua ei lehdessä kuvituskuvien lisäksi nähdä. De Vitan hiirisarjojen ja niiden tyylin laajempi esittely tarinankin muodossa olisi ollut paitsi piirtäjämestaria kunnioittavaa myös varmasti lukijoille mieleen. Juoneltaan heikon Indiana Hopo -jutun olisi voinut jättää platinanumerosta väliin ja siten jättää tila varsinaiselle hiirisarjalle. 

Näistä risuista huolimatta lehti selviytyy varsin puhtain paperein. Sarjoja oli jälleen mukana laajalta ajalta mukavasti De Vitan tyyliä eri jaksoilta esitellen. Mainituista kaivatuista parannuksista huolimatta lehden sisältö ei jäänyt liian yksipuoliseksi. Hahmogalleriaa oli mainiosti Mikin ja Hessun puuttumisesta huolimatta ja sarjojen kirjo oli tyylillisesti sekä aiheiltaan mukavan vaihtelevaa. Kokonaisarvosana on hyvä. Sitä, ellei vielä parempaa sopii odottaa myös seuraavalta, heinäkuussa ilmestyvältä Enrico Faccinin platinanumerolta.