Vuoden 2017 aloitti tammikuussa Taskareiden osalta jo pienoiseksi perinteeksi muodostunut Tupla, joka kantaa numeron 448 lisäksi nimeä Napamies. Kirjan sisällysluettelo vilisee mielenkiintoisia nimiä niin tekijöiden kuin tarinoidenkin osalta. Pidemmittä löpinöittä, hypätään mukaan Taskari-vuoteen 2017!
Opuksen johtosarjan valikoituminen tähän tammikuiseen
julkaisuun johtunee tuossa kuussa ajankohtaisesta Iineksen syntymäpäivästä.
Peter Snejbjergin ja Massimo Fecchin Tahmainen tarina ei luonteeltaan mikään
iloinen, kermakakkumainen syntymäpäiväsarja ole. Päinvastoin, luvassa on kunnon
actionia zombie-leffat mieleen tuovalla meiningillä. Tällainen on hivenen
harvinaista Ankka-sarjakuvassa ja kaikkein yllättävintä on, että moista nähdään
Iineksen pääosittamana. Tarina ei itseään ikävästi tahmaa, vaan siitä jää
oikein puhdas ja raikas jälkitunnelma.
Enrico Faccini on sellainen tekijä, jonka tarinat on aina
erikseen mainittava, kun niitä julkaistaan. Järjen ääni on jälleen yksi hieno
mallikappale herran taidoista, joskaan nyt nähtävässä suorituksessa ei
sellaisiin sfääreihin ylletä, että mestaria tässä kohtaa olisi aiheellista
lähteä sen enempiä ylistämään.
Niccolò de Mojanan ja Ettore Gulan sarjassa Supersankarit
törmäyskurssilla törmätään sekä Taikaviittaan että Viitattareen. Kahden
supersankarin yhteisestä koitoksesta ei saada juuri mitään revittyä irti.
Suuremmat odotukset jäävät seuraavan sarjan eli Alan asiantuntijan harteille.
Odotuksia siihen latautuu, koska tarinan tekijöinä ovat Tito Faraci ja Silvia
Ziche, jotka molemmat tunnetaan suorastaan eeppisiin mittoihin usein yltävistä
hupailuistaan, joihin yhdistyy jopa pähkähulluja ja aivan absurdeja
elementtejä. Alan asiantuntijakin lähtee hyvin liikkeelle, mutta sitten lento
loppuu kesken. Tarinan kantavaa juonirakennetta eli väärinymmärrystä olisi
toivonut kannettavan vielä reilusti pidemmälle, mikä olisi voinut tuoda
mukanaan peliin mainittua absurdiutta.
Jos ei Taikaviitta ollut joitakin kymmeniä sivuja sitten aivan
terässä, niin nyt pääsee vireyttään testaamaan Fantom Ankka Marco Gervasion
sarjassa Barkservillen aarre. Lähtökohtaisesti todella herkullisessa sarjassa tehdään
kunnianosoitus itselleen Carl Barksille jo otsikossa. Juonen taustana on
tietysti Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -dekkariklassikko Baskervillen
koira, jonka nimeä väännellen Barks loi aikoinaan oman klassikkonsa
Vaskervillen koira. Barkservilleissä on tässä sarjassa kuitenkin riittämiin,
mitä nyt alkuperäisromaanin kuvioilla hämmennetään myös soppaa. Lopputulos on
loistelias. Käsillä on yksi parhaista Fantom Ankan seikkailuista, ellei se
paras. Sarjan loppu jättää vielä mukavan alustan mahdolliselle jatkolle.
Carlo Panaron ja Paolo De Lorenzin kahteen osaan jaettu,
mutta yhteen pötköön julkaistu Suurkaanin suuri ilo on Roopen liiketoimia,
pienoista matkailuun taipuvaista seikkailua ja vastaan juonimista yhdistelevä
juttu, joka vielä paperilla saattoi näyttääkin hyvältä. Toteutus on kuitenkin
äärimmäisen kömpelö. Sarjassa ei oikeastaan tapahdu yhtikäs mitään ja lopussa
tuleva juonikoukkukin ammutaan alas pikavauhtia mahdollisimman tylsällä
tavalla. Miellyttävämpiä bisnesseikkailuja ovat F. M. Bianchin ja Michele
Mazzonin Osa-aikaloma sekä Rodolfo Ciminon ja Stefano Intinin Todellinen harvinaisuus,
joista jälkimmäinen osoittautuu oikeaksi yllätyshitiksi kamppailemaan jopa
kirjan parhaan sarjan tittelistä.
Mikki Hiiri ja Pip Pip 15 on Taskarin suurin ja iloisin
yllätys. Se on Romano Scarpan käsikirjoittama ja piirtämä tarina vuodelta 1960.
On aina mukavaa havaita, että tällaisia herkkupaloja voi päätyä vielä aivan
tavalliseen Taskariinkin julkaistavaksi. Samalla on ihmeteltävä, miten
tällainen mestariteos on voinut säilyä näin pitkän ajan Suomessa
julkaisemattomana. Oli asteikko sitten mikä tahansa, Mikki Hiiri ja Pip Pip 15
saa sillä täydet pisteet ja kaiken mahdollisen kunnian. Jo tämän yhden
yksittäisen sarjan ansiosta koko julkaisulle voi antaa vahvan ostosuosituksen.
Kilpailu Taskarin parhaasta sarjasta ratkesi selvästi siihen
paikkaan, mutta palkintopallille on tunkua. Kirjan lopusta löytyy vielä pari
vanhempien mestareiden oivaa näytettä. Jo ilahduttamaan ehtinyt Rodolfo Cimino
pääsee vielä toisenkin kerran esille ja taas vain hyvässä mielessä. Giorgio
Cavazzanon piirtämä Ihmekypärä on hauska tarina ilmeikkäällä ulkoasulla.
Vuosikerta 1975 edustaa Cavazzanon riemukasta kumipallomaista tyylikautta.
Guido Scalan piirrokset kirjan vihoviimeisessä sarjassa Lintumies Aku eivät
luonnollisesti yllä samanlaiseen joustavan ja poukkoilevan repäisevään
ilmaisuun, mutta silkalla ilolla niitäkin katsoo. Carlo Panaro tekee paikon
tällä Suurkaanin suurta iloa varhaisemmalla käsikirjoituksellaan.
Kaiken tämän päälle Tuplaan mahtuu vielä muutakin. Ne eivät
erikseen ruodittujen ja ylistettyjen tarinoiden tapaan päässeet säväyttämään.
Kahdelle lyhyelle jutulle on kuitenkin vielä annettava kunniamaininnat
mukavuutensa johdosta. Ne ovat Monica Manzonin ja Luca Usain Pluto-juttu
Painavaa asiaa sekä Marco Boscon ja Maria Luisa Uggettin Heluna-lyhäri
Rentouttava mutakylpy. Se on tosin sanottava, ettei Uggettin piirroksista voi
edelleenkään nauttia, mutta näin lyhyesti esitettynä ne ovat vielä
siedettävissä.
Romano Scarpan juhlavuodesta oli viime vuoden lopussa jo
puhetta ja näinhän siinä näyttää käyvän, että Scarpa vie mennen tullen. Muut
eivät kuitenkaan jää vikisemään, sillä sen verran oli mukana loistosuorituksia
myös muilta tekijöiltä. Kirjo oli Tuplassa mukavan vaihtelevaa niin tekijöiden,
hahmojen kuin tarinoiden teemojen osalta. Parempaa aloitusta ei vuodelle voi
juuri toivoa.