Arvostelu: Roope-setä 443

Romano Scarpan saatiin jo aimo tovi sitten tietää olevan se ankallinen mestari, jolle suotiin kunnia olla ensimmäinen henkilö, jonka nimiin on annettu toinenkin Roope-sedän platinanumero. Tuolloin päätös aiheutti hieman ihmetystä ja nurinaa, sillä näinkin pikainen uusintakierroksen aloittaminen platinanumeroiden kohdalla vaikutti oudolta ratkaisulta ja tympeältä teolta laajaa ankantekijöiden joukkoa kohtaan. 

Näihin soraääniin vastataan numerossa heti kättelyssä. Ainakin allekirjoittaneen toimituksen perustelut vakuuttavat enkä enää lainkaan kyseenalaista tätä Scarpan toista platinanumeroa. Hän on sen ansainnut ja se tulee sopivaan saumaan ensi vuoden Scarpa-juhlallisuuksia ajatellen, joista tehdäänkin jo mehukkaita paljastuksia. Toki sivulauseessa edelleen totean, että vastaisuudessakin tällaisille pikaisille uusintakierroksille on oltava vankat perusteensa. Toivottavaa olisi, että platinanumeroissa päästäisiin esittelemään mahdollisimman laajaa ja kattavaa joukkoa oman numeronsa ansainneita tekijöitä. Heitä kuitenkin riittää. 

Numeron kanteen on isketty sanapari ”klassikoiden klassikko”. Tässä jos jossakin kohtaa sen käyttö on täydellisen sallittua ja sopivaa. Lehti käynnistyy tarinoiden osalta ensimmäisellä Scarpan täysin itsensä tekemällä sarjalla Ravut punaviinissä. Sarja on yksi henkilökohtaisia suosikkejani. Se vie aina mukanaan nostalgiselle matkalle, sillä luin sen ensi kertaa aivan ankallisen taipaleeni alkuvuosina. Tarina jäi ikuisesti mieleeni ja se on aina ilo lukea uudelleen. 

Tässä mielessä joku voi pitää minua jäävinä arvioimaan tätä tarinaa, sillä eihän minulle jää muita vaihtoehtoja kuin antaa sille kaikissa kategorioissa täydet pisteet. On hämmästyttävää, kuinka Scarpa kykeni heti ensimmäisen tarinansa kohdalla tällaiseen suoritukseen. Ravut punaviinissä on huippujännittävä dekkari, jossa on huumoria ja salaperäisyyttä – ja kaikki on annosteltu täsmälleen oikeassa suhteessa. Bravo!

Toimitukselle on annettava kiitokset siitä, että se rehdisti tarinan ensimmäiselle sivulle on kirjannut sen aiemmat julkaisut Suomessa. Tästä hyvästä periaatteesta on välillä platinanumeroissa lipsuttu, mutta sitä olisi tärkeä ylläpitää säännönmukaisesti kaikissa julkaisuissa. Toimituksen kunniaksi lasketaan myös lehdessä olevan oheismateriaalin hienous. Faktapitoiset artikkelit, päätoimittaja Aki Hyypän muistelut Scarpan tapaamisesta sekä Scarpan oppilaan Giorgio Cavazzanon pikku haastattelu yhdessä Scarpan piirrosten ja luonnosten esittelyjen kanssa muodostavat mukavaa ja mielenkiintoista kokonaisuutta aina sarjojen välissä. 

Muiden lehden sarjojen käsikirjoittajana ei ole Scarpa. Pakkaspavut on käsikirjoittanut Giorgio Pezzin. Ravut punaviinissä vuodelta 1956 on niin varhaista Scarpaa, että tässä numerossa vasta Pakkaspavut, joka on vuodelta 1983, esittelee piirrostyöltään kypsää ja sitä kaikkien tunnistamaa Scarpaa. Piirroksia on näin ollen erityinen ilo seurata ja tarina on myös käsikirjoitukseltaan pikanttia tavaraa. Pezzinin kynäilemä juoni on ovela. Ainakin tämä lukija kaavaili alkuun sarjalle melko ennalta arvattavaa reittiä, mutta niinpä ei suinkaan käykään. Yllätyksellisyyttä on aina mukava kohdata ja tämä sarja oli mahtava tässä platinanumerossa lukea. 

Lehden kolmannessa ja samalla viimeisessä tarinassa siirrytään hiiriuniversumin puolelle. Se on jälleen yksi äärimmäisen hyvä puoli kokonaisuudessa. Bruno Concinan käsikirjoittama Mikki Hiiri asemapäällikkönä on vuodelta 1989. Scarpan piirrokset ovat siinäkin ihailtavaa katseltavaa. Myös tämän tarinan voi Pakkaspapujen tavoin tulkita hyvällä tavalla hieman harhauttavan lukijaa. Alussa ei ole selvää, onko tarinasta kehkeytymässä rikosmysteeri. Lopultahan tämä epäselvyys on mainio piirre sarjassa, sillä asetelma ei ole hahmoillekaan selvä, mihin tarinan ydin perustuukin. Tarina on yllättävänkin mainio ja viihdyttävä eikä todellakaan kalpene lehden muun sisällön rinnalla. Sekin on paikkansa kokonaisuudessa ansainnut. 

Eipä kokonaisarviota tarvitse jännityksen vuoksi viivytellä. Olen tämän jälleen yhden täydellisen platinanumeron jälkeen valmis julistukseen, jossa todetaan Roope-sedän platinanumeroiden olevan tätä nykyä säännöllisesti ilmestyvistä Disney-sarjakuvajulkaisuista parhaita. Piste. Vuosi sitten Luciano Bottaron platinanumero sykähdytti, nyt saman tekee Scarpan toinen numero ja vielä tuntuvammin. Tämä Roope-sedän numero 443 on tähän mennessä ilmestyneistä platinanumeroista paras ja mahdollisesti paras kaikista tähän mennessä ilmestyneistä Roope-setä-lehdistä. Jälkimmäisen sinetöiminen vaatisi perusteellisemman tutkimustyön, mutta sille ovat olemassa täydet edellytykset. 

Odotan suurella mielenkiinnolla ensi vuotta, jolloin Scarpan syntymästä täyteen tulevaa 90 vuotta juhlistetaan kiitettävän monipuolisesti toimituksen lehdessä antamien vinkkien perusteella. Platinanumeroiden taival jatkuu tammikuussa, jolloin tähtenä on Marco Rota. Platinanumeroiden kurssista alkaa tässä vaiheessa tuntua turhalta liikaa stressata näin lukijan asemassa – ne ovat jalansijansa sementoineet. Kunpa tämä sama tunnelma saataisiin kopioitua myös Roope-sedän muihin numeroihin ja Disney-sarjakuvajulkaisuihin laajemminkin.

Giorgio Cavazzano Suomessa ensi viikolla!

Italialainen Ankka-legenda Giorgio Cavazzano piipahtaa Suomessa uuden Ankka vailla menneisyyttä -kirjan kunniaksi. Vierailu tapahtuu jo ensi viikolla ja kohdistuu Tampereelle ja pääkaupunkiseudulle. Maestron signeerausta voi hakea Tampereella perjantaina 14.10. Suomalaisesta Kirjakaupasta osoitteesta Hämeenkatu 18 klo 16-18. Lauantaina 15.10. nimikirjoituksia on saatavilla Vantaan Jumbon Suomalaisessa Kirjakaupassa klo 12 alkaen.

Muistakaa, että aikataulumuutokset ovat mahdollisia!

Don Rosan aikataulu Helsingissä

Rakastettu Ankka-legenda Don Rosa saapuu jälleen maahamme, kuten Ankkalinnakkeessakin jo aiemmin kerrottiin. Vierailu osuu Helsingin Kirjamessujen ajalle eli 27.-30. päivälle tätä kuuta. Rosa-tapahtumia on luvassa peräti neljän päivän ajan ja suurin osa niistä sijoittuu nimenomaan Kirjamessuille. Tässä selvitys aikatauluista:

Torstaina 27.10. Rosa signeeraa Kirjamessuilla Sanoman Aku Ankka -osastolle tehdyllä Don Rosa -kojulla ilmoituksen mukaan "koko päivän ilman häiriöitä".

Perjantaina 28.10. Rosa on Kirjamessujen Rosa-kojulla klo 10.00-12.00. Sen jälkeen hän siirtyy Suomalaisen Kirjakaupan messuosastolle ja signeeraa siellä klo 12.00-13.30. Klo 14.00 Rosa palaa Rosa-kojulle ja pysyy siellä messujen sulkeutumiseen asti perjantain osalta.

Lauantaina 29.10. Rosaa haastatellaan klo 10.30 Kirjamessujen päälavalla. Klo 11.30-15.00 hän signeeraa jälleen Rosa-kojulla. Klo 15.30-18.30 Rosa on Suomalaisessa Kirjakaupassa Helsingin keskustassa Aleksanterinkadulla.

Sunnuntaina 30.10. Rosa signeeraa klo 10.00-12.00 Kirjamessujen Rosa-kojulla. Klo 12.30-15.00 hänet löytää Helsingin keskustasta Akateemisesta Kirjakaupasta signeeraamasta.

Lisäksi on puheita tapahtumasta tiistaina 25.10., mutta siitä ei ole toistaiseksi julkistettu tietoa.

Varautukaa aikatauluissa tapahtuviin muutoksiin ja jonottamiseen!

Arvostelu: Roope-setä 442

Syyskuun Roope-sedässä ylläpidetään elokuvateemaa jo ilmestyneen Ankka vailla menneisyyttä -teoksen kunniaksi. Marco Ghiglionen piirtämä kansi saa odottamaan myös edes jonkinlaista Mustakaapu-teemaisuutta, mutta lopulta hahmo jää Päivän pamauksen esittelytekstin lisäksi sellaiseen sivuosaan, ettei ole aihetta puhua moisesta teemasta. Kannessa Kaavun ulkoasu ei ole parhaasta päästä. Erityisesti hahmon kenkävalinta syö roimasti tämän uhkaavuutta, mitä pidän olennaisimpina piirteinä Kaavussa.

Johtosarjassa ei nähdä vielä kumpaakaan mainituista elementeistä. Gian Giacomo Dalmasson ja Lucian Bottaron vuodelta 1967 oleva klassikko Uraanijahti ansaitsee nimityksensä. Viimevuotisen Luciano Bottaro -platinanumeron jälkeen Ropsun ja Bottaron yhdistelmä on ollut mielessä mahdollisimman positiivinen yhdistelmä eikä putkea katkaista. Nelirivinen sarja yltää parikymmensivuiseksi, mutta ehtii kätkeä sisäänsä ansiokasta huumoria, klassista ketkuilua ja taidokkaita Bottaron Ankkoja. Aina iloista on myös nähdä Taavia. 

Vincenzo Mollican ja Giorgio Cavazzanon Hetki parrasvaloissa on lehden sarjoista se ainoa suoraviivaisesti elokuvateemainen. Elokuvateeman taustalla olevan uutuuskirjan vuoksi on hyvä veto julkaista tällainen sarja ja etenkin Cavazzanon piirtämänä. Tarinan pääosassa on Venetsian elokuvajuhlilla pyörivä toimittaja Sulo Suvio, joka on tuttu italosarjojen sivuosarooleista. On mielenkiintoista törmätä tällaisiin hahmoihin päätähtinäkin. Sarja ei ole kovin kekseliäs ja siinä on läpijuoksunkin makua, mutta jotenkin se jaksaa miellyttää niinkin paljon, että jälkikäteen kokonaisuus vaikuttaa positiiviselta. 

Ropsun taidehistoriaa käsittelevä sarja etenee renessanssiajalle. Roberto Gagnorin ja Paolo De Lorenzin sarjassa Herttuan muotokuva pääosaan on otsikkotasolla nimetty Sulo Suviotakin harvinaisempi hahmo, Hessu della Francesca. Kyseessä on kuitenkin vain tätä tarinaa varten luotu nimiväännös taiteilija Piero della Francescasta, kuten sarjan jälkeen Ankallisgallerian katsauksessa kerrotaan. 

Tarinassa eniten miellyttävät De Lorenzin piirrokset. Juoni ei jaksa säväyttää siten kuin toivoisi ja sopisi odottaa. Touhu tuntuu välillä menevän liiaksi nimien väkinäiseksi pudottelulle. Mustakaavun – tai Mustien Joukkojen Kaavun – rooli tällaisenaan ei ole hyväksi hahmolle, jonka olen toistuvasti toivonut jäävän käytettäväksi vain todellisena uhkan muodostajana. Kiitosta tarinalle on taidehistoriaa esittelevän vuoden osalta annettava siitä, ettei renessanssista nosteta esille niitä kenties kliseisimpiä esimerkkejä, jotka Disney-sarjakuvassakin ovat jo toistuneet monet kerrat. 

Hessu reportterina -tarinasarja jatkuu Knalli, sateenvarjo ja pieni poika -osan myötä. Kannen puolesta olisi sopinut, että sarjoissa ajoittain vilahdellut Mustakaavun hahmo olisi esiintynyt tässäkin, mutta niin jää nyt tapahtumatta. Sen sijaan elokuvateema on kyllä hyvin esillä tässä tuttuun tapaan kaksikon Teresa Radice ja Stefano Turconi tekemässä sarjassa. Elokuvahistorialliset viittaukset ovat osuvia ja ryydittävät mukavasti tarinaa, joka itsessäänkin on oikein mallikas. Sarja on kokonaisuudessaan jopa niin viihdyttävä, että olen valmis julistamaan sen Hessu reportterina -tarinasarjan toistaiseksi parhaaksi osaksi. Viimeisiä ruutuja ei tässä kohtaa voi jättää mainitsematta. 

Pitkien sarjojen osalta numero oli siinä, mutta lyhyempien juttujen osalta on vielä mainitsemisen arvoista asiaa. Tämän numeron myötä vaikuttaa varmistuneen se, että lehden toisella sivulla Donald Soffrittin Pikku-Aku-stripit ovat korvaantuneet Enrico Faccinin Hansu-stripeillä. Molemmat herrat ovat kunnioitettavia tekijöitä ja Soffrittin Pikku-Akut hyvä mauste lehdelle, mutta nostan Faccinin vakituiselle roolille lehdessä hattua niin korkealle kuin käteni suinkin yltävät. 

Kokonaisuutena syyskuun Ropsu pysyy reilusti positiivisen kokemuksen puolella. Vaikka noita pieniä kitisemisen aiheita löytyi, kuten niitä lähes aina tuppaa löytymään, ne olivat todellakin vain pieniä ja niitä oli verraten vähän. Toivottavasti tämä toistuu ensi kuussa seuraavan platinanumeron kohdalla. Silloin historianlehdet värisevät, sillä Romano Scarpasta tulee tuolloin ensimmäinen henkilö, joka on saanut kunniakseen jo toisen platinanumeron. Odotukset ovat sen suhteen aiheesta korkealla.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 444

Syyskuussa ilmestyi jo Taskarin 444. numero. Juhlallisesta numerosarjasta huolimatta emme näe Tuplasta ja Triplasta seuraavaa muotoa (mikä sen nimi mahtaisikaan olla?) ja perinteisempi Tuplakin antaa odottaa itseään seuraavana Taskarina. Sivumäärältään 444 eli Tuima tuimille on tavanomainen Taskari, mutta toivo on tietysti, että numerosarja toisi mukanaan opukseen taikaa.

Taiasta puheen ollen, Taikaviitasta lähdetäänkin liikkeelle. Sankari esiintyy välittömästi Lorenzo Pastrovicchion kannessa, joka ei liity mihinkään kirjan sarjoista. Eiköhän Taikaviitan pupilleista heijastuva konna nähdä kuitenkin ennen pitkää jossain julkaisussa Suomessakin. Taikaviitta-johtosarjana on tällä kertaa sen sijaan Sune Troelstrupin ja Giorgio Cavazzanon Kermaa etanoille. Taskarin Egmont-tuotannon mukaisesti sarja jää aika jäykäksi ja lyhyeksi, mutta kyllähän sen lukee ja Egmont-tarinaksi se jaksaa Taikaviitta-genressä olla hitusen miellyttäväkin.

Enrico Faccinin yksisivuisista on aina kiittäminen, kuten Kesäisestä makumatkastakin. Kirjan ainoassa Mikki-tarinassa Vartista kiinni Francesco Artibani ja Marco Mazzarello tasapainottelevat pienoisen jännityksen vireen ja komedian välimaastossa onnistuen siinä hyvin. Sinänsä on harmillista, että sarja tosiaan on kirjan ainoa hiiriuniversumin tarina, mutta jos se yhdestä on kiinni, niin olkoon se sitten juuri tällaista tekoa. Lopussa nähtävät moraaliopetukset menevät ehkä jo hieman turhan paljon vetistelyn puolelle.

Seuraavana sisällysluettelossa oleva Fabio Michelinin ja Comicup Studion Kielletty planeetta on kirjan pisin ja samalla vanhin, vuodelta 1990. Inducks kertoo sarjan piirtäjän olevan Marsal, jonka työltä kuvitus selvästi näyttääkin. Käsikirjoitus on mielenkiintoinen, mutta ei oikein jaksa toimia ja vetää mukaansa. Tarinan loppu kaikessa traagisuudessaan pistää kyllä hetkeksi pohdiskelemaan, mutta muuten sarja jää ansioitumattomaksi.

Loput Taskarista onkin sitten omistettu lyhyemmille jutuille. Roberto Gagnorin ja Ottavio Panaron Linja hakusessa on turhalta tuntuva täytetarina. Ottavio Panaro jatkaa kuvituspuolella seuraavassa sarjassa, Jacopo Cirillon käsikirjoittamassa jutussa Lukeminen kannattaa aina. Sen idea on hyvä, mutta toteutus jää ontumaan pahemman kerran. Cirillo yrittää repäistä vetämällä kunnolla yli, mutta pysyttelee samalla silti aivan liian kiltisti selkeiden suuntaviivojen sisällä ja menettää mahdollisuutensa.

Stefano Ambrosion ja Maurizio Amendolan Visukinttu valloittaa verkon lienee kirjan sarjoista eniten nykypäivää. Idea on tässäkin tarinassa hyvä, mutta jostain syystä mahdollinen hyvä juoni hassataan ryntäämällä sen läpi vähintään kahdeksankertaisella pikakelauksella. Seuraavassa sarjassa jo edesmennyt maestro Rodolfo Cimino näyttää mallia nuoremmilleen. Sandro Del Conten piirtämä Seitsemän aukkoa vedessä etenee hyvin viisaasti. Ei näy ryntäilyä eikä sen puoleen turhaa hidastelua tai tarinan venyttämistäkään. Sarjan rytmitys on juuri oikea.

Carlo Panaron ja Alessandro Perinan Suoraan sydämeen tuntuu toistavan kirjan valitettavaa teemaa. Juonen perusteella mainiota lukuelämystä sopii odottaa, mutta jotain jää kuitenkin uupumaan ja maku siten puolitiehen. Romantiikka on aiheena pommi, jonka kanssa voi sortua liialliseen lässyttelyyn. Tämän Panaro hallitsee eikä paloa muodostu, mutta jääpä se positiivinen palokin syttymättä.

Stefania Leperan ja Alessandro Gottardon päätössarjassa Valkosipulikriisi on jälleen kerran oivallisen juonen ainekset. Muut sarjat jo ahmittuaan tulee ajatelleeksi, että tämänkin jälkeen henki jäisi haiskahtamaan. Kynsilaukka tuntuu kuitenkin tehoavan, sillä tämän sarjan kanssa ei tarvitse pettyä. Eihän käsissä toki mikään mestariteos ole, mutta ne odotukset, mitä realistisesti sarjalle voidaan asettaa tulevat täytetyksi ja osin vielä lisämausteiden kera.

Petraus tulee kokonaisuuden kannalta oikeaan paikkaan, sillä viimeisen sarjan osaa Taskarin jättämään jälkitunnelmaan ei voi väheksyä. Mukana oli kuitenkin niin paljon selkeitä pettymyksiä, ettei harhaa pääse senkään avulla muodostumaan. Useimmat sarjat jäivät kuin puolitiehen eikä siitä tietenkään voi ylistää. Vielä harmillisemmaksi asian tekee se, että kyseessä oli erityinen numero 444. Toimituksen valinta olla juhlistamatta lukua edes hieman ihmetyttää. Olisihan tämä numero voinut olla ainakin Tupla, jos ei muuta. Sen odottaminen jää nyt kuitenkin ensi numeroon, jonka nimi pistää muuten hieman miettimään. Mikä sen viralliseksi nimeksi pitäisi tulkita? Ajokortti, Körökortti vaiko Ajokortti körökortti?