Teemataskari 45
Antiikin sankari on nimetty hieman
ylimalkaisesti, jos pilkuntarkkoja halutaan olla. Antiikkina tunnettuun
historialliseen aikakauteen liittyvät sarjakuvat vievät sisällysluettelosta
puolet, mutta toisen puolikkaan muodostavat jutut muinaisen Egyptin miljöineen
ja mayaintiaaneineen eivät kuulu antiikin piiriin. Historiallista detaljia –
joskin huomionarvoista sellaista – tärkeämpää on tässä yhteydessä kuitenkin
sisällön
laatu.
Giorgio Pezzinin ja Massimo De Vitan Taidemaailman tomppelit
kuuluu aihepiiriltään antiikkisarjojen joukkoon, vaikka siinä seikkaillaankin
nykypäivässä. Roopen ja Kroisoksen kamppailuista saadaan silloin tällöin
niinkin eeppisiä, että antiikinaikaiset vastineetkin kalpenevat siinä rinnalla.
Tämän sarjan kutsuminen eeppiseksi tuntuu liioitellulta, mutta ei moisiin
mittasuhteisiin tule odottaakaan päästävän usein. Pezzin ja De Vita ovat
taattuja tekijämiehiä, joiden kohdalla perussuoritukseen yllettäessä voidaan jo
puhua hyvät pisteet saavasta tarinasta. Nyt mennään jo hivenen
perussuorituksenkin yläpuolelle, joten pisteitä ropisee siitä hyvästä muutama
kourallinen lisääkin.
Carlo Panaron ja Sergio Asteritin Keisari Neron laulu sekä
Corrado Mastantuonon Julma farao tulevat kirjassa perätysten. Ne ovat samalla
ainoat Suomessa ennen julkaisemattomat sarjat. Keisari Neron laulussa Sergio
Asteritin piirrokset eivät jaksa miellyttää, kuten hänen kohdallaan tapaa
käydä, eikä Carlo Panarokaan ole saanut aikaiseksi mitään mieltä ylentävää
käsikirjoitusta. Julma farao on Palle Pulppu -tarina, joten odottaa sopisi
maukasta komediaa, mutta jotenkin Mastantuonokaan ei ole sattunut olemaan
oikeassa vedossa sarjaa tehdessään. Nämä ennen julkaisemattomat tarinat eivät
näin olleen ole sellaisia, joiden debyyttiä olisi tarvinnutkaan erityisellä
innolla odottaa.
Massimo De Vita on opuksen piirtäjätähti, sillä
Guido
Martinan käsikirjoittama
Taikakukka on jo toinen tämän taiteilema sarja
Teemassa, minkä lisäksi vuoroaan odottaa vielä kolmaskin sellainen. Martinan
taidot tulevat sarjassa hyvin esiin. Se on lyhyehkö eikä juoneltaan erityisen
moniulotteinen, mutta silti siinä ehditään tiiviin paketin rajoissa kunnolla
mennä eikä meinata suuntaan jos toiseenkin. De Vitan piirrokset ryydittävä
loistokkuutta. Taikakukka on kirjan paras sarja.
Kauas ei Taikakukasta jää Akulius Ankkiuksen kronikkakaan.
Tämä Giorgio Pezzinin ja Carlo Limidon viihdyttävä tarina on saanut
ensijulkaisunsa vain kuusi vuotta sitten Ankkojen maailmanhistorian toisessa
osassa. Täten se toimii kuitenkin hyvänä osoituksena siitä, että jos
pikauusintoja on joskus tehtävä, niin sitten mielellään juuri tällaisille mainioille
sarjoille.
Keisari Neron laulua tuli houkutus moittia jopa kirjan
heikoimmaksi jutuksi, mutta sen tittelin vie Giorgio Martignonin ja Luciano
Gatton äärimmäisen tylsä ja kuivahuumorinen Kaupunkiarkeologit. Onneksi se ei
ole Teeman päättävä sarja, vaan parempaa jälkimakua jättävät kaksi seuraavaa
sarjaa, joista ensimmäinen on se kolmas Massimo De Vitan piirtämä tarina. Pier
Francesco Prosperin käsikirjoittama Babu Simbelin temppeli ei ole juonellisesti
kovin omaperäinen, mutta enemmän käytettyjäkin juonia voi pyöritellä
menestyksekkäästi. Prosperi suoriutuu juuri tällaisesta tilanteesta oikein
mallikkaasti.
Kirjan päättää Per Sanderhagen ja Lino Gorleron
tanskalaistuotantoinen Kultaiset sakset. Se onkin hyvä päätös, sillä juttu on
mukavan sujuva ja vivahteikas. Saman voisi todeta myös kokonaisluonnehdintana
koko Teemasta. Ei tällä tarinakokoelmalla parhaiden Teemojen joukkoon ylletä,
mutta miellyttävä lukupaketti se on. Tehtävänsä se kyllä ajaa eikä ostopäätöstä
ole tarpeen jälkikäteen harmitella.
Maalitykki eli Teemataskari 46 ei ole Teemojen keskuudessa
mikään harvinaisuus. Jalkapalloaiheisia Teemoja on ilmestynyt sellaista tahtia,
ettei kokonaisesta joukkueesta olla kaukana. Julkaisut ajoittuvat suurempien
arvoturnausten seutuville, EM- ja MM-kisojen aikoihin. Mikäs näitä on
julkaistessa, kun materiaalia riittää. Kuningas jalkapallo on maailman
suosituin urheilulaji ja italialaiset tunnetun pallohullua kansaa. Lisäksi
jalkapallotarinakokoelmat ovat usein olleet oikein onnistuneita ja viihdyttäviä
kokonaisuuksia. Hyvän sarjan lukemalla voi vaikka lämmitellä ennen
huippujännittävää ottelua.
Maalitykkiin on saatu kiitettävämmissä määrin ennen
julkaisematonta materiaalia kuin Antiikin sankarissa oli. Sellaista on
johtosarjakin Lopultakin loppuottelu, jossa mielenkiintoisesti nähdään tuttuja
sankareita nuoremmalla iällä. Riccardo Secchin ja Marco Gervasion sarjan yllä
leijuvat uhkaavat lässypilvet, mutta uhkakuvat jäävät onneksi toteutumatta ja
pallo lauotaan maaliin.
Ankkalinnassa on useampaankin kertaan kokeiltu lajin
radikaalia uudistamista. Näin tapahtuu tässäkin kirjassa jopa pariin otteeseen.
Carlo Gentinan ja
Michele Mazzonin Futarirobottien nimestä voi jo päätellä,
kuinka rautaisia ammattilaisia kentälle lasketaan. Niin ikään Gentinan käsikirjoittamassa
Uusissa pelisäännöissä sukelletaan lähes kirjaimellisesti syvemmälle
sääntökirjaan. Sarjan piirroksista vastaa
Pier Dario Pennati. Molemmat tarinat
ovat mukiinmeneviä suorituksia, jotka luettuaan on hieman vaikeampi (vai sittenkin
helpompi?) alkaa ensimmäiseksi ruikuttamaan oikeiden sääntörukkausten
radikaalisuudesta.
Kirjaan on säästetty sellainenkin herkku kuin ennen
julkaisematon Tuplanolla-sarja Jalkapallokeikka, tekijöinään Marco Bosco ja
Marco Mazzarello. Mestarien liigan loppuottelun hulinoihin sijoittuvan sarjan
otteissa on tunnelmaan sopivaa keveyttä, mikä on Tuplanolla-sarjoissa ollutkin
käytetty resepti. Fanivinkkelistä annettavana kuriositeettina todettakoon, että
Lontooseen sijoittuvassa sarjassa muistetaan mainita Arsenal, mutta jotenkin
suurista suurin eli Chelsea on päässyt unohtumaan. Pitäisikö siitä antaa
miinuspisteitä?
Maininnan ansaitsevia hyviä sarjoja oikein vilisee kirjassa.
Sellaisia ovat Paul Halasin ja Massimo Fecchin avaruudelliset mittasuhteet
saavuttava Maailmojen Cup, Bruno Sardan ja Andrea Ferrarisin pallo mainiosti
hukassa oleva Kadonneen pallon jäljillä sekä lajin muinaiseen historiaan
perehtyvä Carlo Gentinan ja Alessandro Gottardon Agur Ankka ja kuningas
jalkapallo. Carlo Panaron ja Alessandro Perinan sarjassa Sponsoripeliä
ilahduttaa sen lämminhenkinen loppu.
Paras on säästetty viimeiseksi. Rudy Salvagninin ja Giorgio
Cavazzanon Superpelitaktiikka on lyhyt juttu, mutta pystyy nopeasti pienessä
tilassa siihen, mihin kaikki sarjat varmasti pyrkivät: jäämään loppuelämäksi
mieleen. Esiteltyä taktiikkaa sopii pohdiskella pallopelejä toljottaessaan.
Pitäisikö se säästää yhden pelin ihmeenä loppuotteluun vai voitettaisiinko
sillä liigamestaruus? Tämän täydellisempää lopetusta on kirjalle kuin kirjalle
vaikea saada.
Maalitykki on sellainen opus, kuin jalkapalloaiheisesta
Teemasta sopiikin odottaa. Ne ovat jo aiemmin vakiinnuttaneet asemansa
ankallisjärjestyksessä ja niin vain ne aina ihmeellisesti onnistuvat yhä
uudelleen yllättämään positiivisesti. Jalkapallo lienee todella yhdistävä laji.
Ainakin se näillä näytöillä on loppumaton juoni-ideoiden ahjo ja inspiraation
kohde Ankka-sarjakuvalle. Maalitykin Ankka-painotteisesta sisällöstä ei pidä
päätellä, etteikö pallo hiirenkin jalasta maaliin menisi. Mallia voi katsoa
vaikka Ylävirran Yrityksestä.