Marco Rota voitti platinanumeroäänestyksen

Milanon maestro Marco Rota on voittanut äänestyksen, jossa lukijat saivat valita Roope-sedän ensi vuoden ensimmäisen platinanumeron teemapiirtäjän, kertoo akuankka.fi. Rota rohmusi annetuista äänistä peräti 41 prosenttia. Toiseksi tulleen Massimo De Vitan ääniosuus oli 22 prosenttia. Rotan sarjoja on julkaistu Ropsussa aiemmin vain viisi kertaa. Rotalle omistettu platinanumero ilmestyy ensi tammikuussa.

Ankkojen tie vie Afrikkaan

Ankat maailman ympäri -kirjasarjan kolmannessa osassa siirrytään Afrikkaan, tuolle historian värittämälle, armottomien aavikoiden, salakavalien savanneiden, viheliäisten viidakoiden ja suurten rikkauksien mantereelle. 

Ankat maailman ympäri 3 – Afrikka

Sanoma Media Finland Oy, Kids Media 2016

Päätoimittaja: Aki Hyyppä

Toimitus: Jenni Hurme, Kati Valli, Ville Viitanen

Käännökset: Kati Valli, Aku Ankan taskukirjan toimitus

Ulkoasu: Jouni Asikainen, Raimo Hyvönen

320 sivua, sidottu

ISBN: 978-951-32-4253-4

Suositushinta: 33,00 €

Heti alkuun oli syytä kuvata Afrikkaa romantisoituun sävyyn. Kirjaa odottaessa pelkona oli, että se jäisi yksitoikkoiseksi kokonaisuudeksi sen vuoksi, että siihen valitut sarjat edustaisivat parhaimmillaan vain paria miljöötä. Kirjasarjan ensimmäisessä osassa Amerikan manner näin pääsi käymään länkkärien ja intiaanien kanssa, mutta toisena ilmestyneessä Eurooppa-kirjassa asiat alkoivat olla paremmin. Afrikka-kirjan kohdalla huolet voi heittää nurkkaan jo alussa kirjan tarinat kartalle laittavan sivun nähtyään. Nyt on selvästi haluttu mennä pitkin mannerta!

Sisällysluettelo on erittäin lupaava. Kirjan yhdestätoista tarinasta viisi on 2000-luvulla tehtyjä, joten yli puolet teoksesta siunaantuu vanhoille klassikoille. Näin voidaan todella sanoa, sillä uusin niistä on vuodelta 1975. Kolme sarjaa on julkaistu Suomessa aiemmin ja niistäkin kaksi ansaitsee kritiikittä uusintakierroksensa.

Kirjan aloittaa Romano Scarpan Niilin kolossi vuodelta 1961. Se nähtiin myös vuosikymmenen takaisessa Roope-setä-lehdessä, mutta kuuluu uusintansa ansaitseviin sarjoihin. Hauskalle, vinhasti piirretylle ja vilkkaalla mielikuvituksella kirjoitetulle klassikolle ei voi suoda kuin vuolaita kehuja. Ja onko totuus sittenkin tarua ihmeellisempää? Sarjan loppuun on sijoitettu pikku tietoisku sen aihepiiriin liittyen.

Aiemminkin on tullut kiitettyä sitä, kuinka kovakantisissa kirjoissa on uskallusta julkaista reilusti myös Mikki-sarjoja. Sitä on nytkin ollut riittämiin, sillä sarjoista kuusi eli enemmistö sijoittuu hiiriuniversumiin. Lähtökohtaisesti tämä on ilahduttavaa, mutta kaikista hiirisarjoista ei ole aiheuttamaan riemunkiljahduksia. Muunlaiset kiljahdukset eivät ole kaukana kirjan toisen sarjan kohdalla. Teresa Radicen ja Stefano Turconin Operaatio Punainen muki edustaa sarjakuvaa yököttävimmillään. Joskus tarinoilla ei halutakaan ensisijaisesti viihdyttää lukijoita, vaan niissä tökerön alleviivatusti opetetaan ja suorastaan saarnataan. Sitä voidaan kutsua myös propagandan tuottamiseksi. On harmillista ajatella kirjasta maksavan lukijan joutuvan lukemaan tällaista.

Kirjan huonoimman tarinan jälkeen tulevat alta pois myös muut heikommat tuotokset, jotta loppukirja voi olla oikeaa ilotulitusta. Stefano Ambrosion ja Stefano Intinin Mummo Ankka ja maatila savannilla on yksi niistä kolmesta sarjasta, jotka on aiemminkin julkaistu, mutta viidakkorumpu ei kerro, miksi tämä siihen joukkoon on otettu. Bruno Sardan ja Massimo De Vitan Faraon riippumatto pyrkii olemaan tunnettujen tekijämiesten perusvarma suoritus, mutta liialliseen varmuuteen pyrittäessä muitakin kuin Indianaa voi alkaa unettaa. Nicola Tosolinin lyhyt Mikki-juttu Saharan auringon alla lienee taiteellisuuteen hakeutuva, mutta ei tempaa mukaansa. 

Kuten todettua, loppukirja onkin sitten sellaista kyytiä, että jo sen perusteella teosta voi lämpimästi suositella. Äsken mainittu Massimo De Vitan piirtämä Faraon riippumatto oli vuodelta 2009 eikä oikein miellyttänyt, mutta nyt De Vitan nuorempi versio vuodelta 1964 pääsee yrittämään uudelleen. Carlo Chendin kirjoittama lyhyt Roope-sarja Metsästysmuistoja on puhdas Roopen luonteeseen perustuva vitsisarja, mutta onnistuu roolissaan täydellisesti. Chendin käsikirjoitus on hauska, mitä De Vitan ilmeikkäät piirrokset korostavat. Näin varhaisen sarjan kohdalla De Vitan tyyli ei luonnollisesti ole vielä omimmillaan, mutta hyvinhän piirrostyö on jo tuolloinkin onnistunut.

Khal Igwan salaisuuden piirtäneen Sergio Asteritin tyyli ei sen sijaan hivele juuri silmää. Tarinan voima onkin Diego Fasanon mainiossa käsikirjoituksessa, jossa Mikki ja professori Zatopek nähdään tositoimissa Pohjois-Afrikan hiekkaisissa maisemissa seikkailullisella tutkimusmatkalla. Klassikosta saati mestariteoksesta ei voida puhua tämän vuonna 2002 tehdyn sarjan kohdalla, mutta hyvä ja sujuva tarina on kyseessä.

Seuraavan sarjan kohdalla suurimpana uhkana on klassikko-sanan ylikäyttö, mutta tätä ennen julkaisematonta tarinaa voi kutsua siksi vaikka kymmeneen otteeseen lainkaan liioittelematta. Roberto Catalanon käsikirjoittamassa ja itsensä Giovan Battista Carpin piirtämässä sarjassa vuodelta 1961 näyttäytyy stereotyyppisempi ja brutaalimpi (joskin sarjakuvaan hellyttävästi siloteltu), vanhojen mielikuvien mukainen Afrikka. Vain muutaman pyrstösulan tähden vahvistaa ajatuksia siitä, että ennen muinoin mahtavia sarjoja rennolla otteella osattiin tehdä aiheesta kuin aiheesta – maestrot olivat todella maestroja! Kääntäjille ja toimitukselle on annettava kiitos riemukkaasti toteutetusta prinssi Juniorin puhetavasta. Tarinasta löytyy myös pätevä vinkki monelle nykypäivän puhujalle: Et voi sanoa ”ketä minua kutsui”. Oikea relatiivipronomini on ”joka”!

Farao Marsuthepin pyramidi on kirjan kolmas Egyptiin sijoittuva sarja ja toinen kolmesta Romano Scarpan sarjasta, tosin tässä käsikirjoitus on Michele Gazzarrin. Vuoden 1975 tuotos on jopa yllättävän sujuva, vikkelä toimintaseikkailu. Käsikirjoitus on täysin toimiva ja siten puhdasta kultaa eikä Scarpan piirroksiakaan juuri muuten voi kuvailla. Täydet pisteet ladotaan täten tiskiin myös tälle tarinalle.

Viimeistä viedään ankkasarjojen kohdalla. Kangastusten kangastus on vuodelta 1962 ja Abramo ja Giampaolo Barosson sekä Luciano Gatton tekemä. Ei voi jälleen kuin ihailla sitä tapaa ja otetta, kuinka sarjassa tasapainotellaan hauskuuden ja vakavien uhkien välimaastossa. Se luo tarinalle aivan oman tunnelmansa, joka on tavoittelemisen arvoinen. Harva enää nykypäivänä yltää tällaisiin suorituksiin!

Vaikka mahtavia suorituksia onkin pitkin kirjaa koettu, on paras säästetty viimeiseksi. Romano Scarpan Viidakon Hessu on julkaistu aiemmin nimellä Kaukainen sukulainen Taskarissa 73 sekä kirjassa Mä Hessu. Tämä vuodelta 1957 peräisin oleva sarja on klassikko millä tahansa mittapuulla mitattuna. Se on kirjan hauskin, erikoisin ja mielenkiintoisin tarina. Siinä on samanlaisia vivahteita vanhojen mielikuvien Afrikasta kuin mitä tavattiin aiemmin sarjassa Vain muutaman pyrstösulan tähden, mutta lopulta ne käsitellään tässä tarinassa varsin tyylikkäästikin. Viidakon Hessussa liikutaan vielä Scarpan legendaarisen uran alkuvaiheissa ja sarja onkin niin juonenpiirteineen kuin piirrostyyliltään lähellä tämän esikuvan Floyd Gottfredsonin töitä. Gottfredsonilainen henki ei ole koskaan pahaksi ja kuten todettua, Viidakon Hessu on kirjan paras tarina. Jos Vain muutaman pyrstösulan tähden saattoi liioittelematta tulla todetuksi klassikoksi kymmeneen kertaan, niin tätä sarjaa voidaan tituleerata klassikkojen klassikoksi sataan kertaan.

Ankat maailman ympäri vaikuttaa vain vahvistuvan edetessään. Eurooppa-osa oli Amerikan mannerta parempi ja nyt Afrikka lyö Euroopan laudalta leikiten. Muutama heikko tapaus on sattunut mukaan, mutta muuten kirjan sisältö oli niin timanttista, että ajatuksellisesti sarjat voisi ripustaa seinälle metsästysmuistoina. Niin tämän kirjasarjan kuin kovakantisten tulevaisuus yleensäkin näyttää tällä reseptillä hyvältä. Ylipäätään tulevaisuuden suhteen tunnelma on jälleen siinä mielessä kaksijakoinen, että taasen menestykseen vaadittiin kourallinen vanhoja klassikoita. Niitä on ilo lukea ja ne ovat ylivoimaisia, mutta entä tämän päivän ja tulevaisuuden sarjakuvat?

Takakannessa todetaan, että se salaisuus lie, minne ankkojen tie seuraavaksi vie. Tämä kuulostaa onneksi lupaukselta kirjasarjan jatkosta. Koska syksyn kirjojen julkaisulistassa ei uutta osaa ollut, kävi jo mielessä, että sarja olisi kokenut leikkurin. Toivottavasti näin ei tosiaan käy tällaisen elämysmatkailun jälkeen! Maailmaa on sitä paitsi vielä kiertämättä. Mitä on luvassa seuraavaksi? Aasia? Oseania? Etelämanner?

Alan Young 1919-2016

Pitkän uran tehnyt, Emmy-palkittu brittiläissyntyinen näyttelijä Alan Young on kuollut kunnioitettavassa 96 vuoden iässä Yhdysvalloissa torstaina 19.5. Young muistetaan hyvin 1960-luvun suositusta Mister Ed – komediasarjasta, missä hän näytteli Wilbur Post-nimistä arkkitehtia, joka omisti puhuvan hevosen. Ennen Mister Ediä Young isännöi myös omaa radio ja TV-show’taan.

 
Alan Youngin tähdittämiä elokuvia ovat mm. ”Aaron Slick from Punkin Crick” (1952), “The Time Machine” (1960), cameo-rooli samaisen elokuvan remake-versiossa (2002) sekä elokuvat ”Baker's Hawk” (1976) ja ”Beverly Hills cop III” (1994).

 
Nuoremmille katsojille Young on varmasti kuitenkin tutuin piirrossarjojen ja elokuvien äänirooleistaan. Häntä kuultiin mm. sellaisissa piirretyissä kuin Smurffit, Alvin ja pikku oravat, Ren ja Stimpy, Basil Hiiri – Mestarietsivä, Mikki Hiiren jouluaatto ja Ankronikka. Parhaiten Youngin ääni muistetaan Roope Ankan äänestä, jota mies lainasi hahmolle vuodesta 1983 kuolemaansa saakka. Nuoruutensa Skotlannissa asunut Young on kertonut, että muuttaessaan amerikkaan hänen aksenttinsa unohtui, mutta Roopen myötä se oli helppo saada takaisin.

 
Youngin Roopea kuultiin myös videopeleissä ”Disney Think Fast”, ” Kingdom Hearts Birth by Sleep”, Disney Magical World” ja “DuckTales Remastered”.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 439

Toukokuun jo perinteinen Triplataskari kantaa ylevässä kannessaan nimeä Kovin kolikko. Vielä taannoisessa Aku Ankan tulevaa valottaneessa nurkkauksessa nimenä oli Kovaa valuuttaa, mutta mitä ilmeisimmin toimituksessa on havaittu, että kyseisellä nimellä on jo varustettu numero 271. Hienoa, että Taskari-kaimojen syntyminen halutaan välttää. Nimien ainutlaatuisuus on vaalittava asia. Kaimojakin 439 Taskarin joukosta kuitenkin löytyy! Hetki lyö.

Triplaan mahtuu 768 sivua, mutta 768 sivuun vain kaksi Egmont-tuotosta. Egmontin sarjat ovat muutenkin jääneet harvinaisemmiksi viime vuosien Taskareissa. Tämä ei ole kehu saati moite, ainoastaan huomio. Egmont-tuottoiset tarinat eivät ole Taskarille mikään itseisarvo, jota ei tulisi riistämän. Ne ovat hyvä lisä, jos kykenevät viihdyttämään. Tässä Taskarissa niistä ei siihen oikein ole. Pat ja Carol McGrealin ja Massimo Fecchin Hiilloksen herra sekä Rune Meiklen ja Flemming Andersenin Korven kumma kulkija ovat hyvin rutiininomaisia suorituksia. 

Tuhdin lukupaketin alusta löytyy myös parempaa. Alessandro Sistin ja Claudio Sciarronen Mikki-juttu Maanpiirtäjä on varsin mukava luettava, joskin siltäkin jäävät korkeimmat arvosanat tavoittamatta. Taikaviitta-sarjalla Dimensiokirjurin uhka on poikkeuksellinen ja hämäävä, suorastaan räjähtävä ja kaikin puolin onnistunut avaus. Ovela aloituskikka saa ensiksi epäilemään kyseessä olevan painovirhe, mutta niinhän ei suinkaan ole. Valitettavasti pontevan aloituksen jälkeen sarjan vauhti ja vimma hyytyvät ja lopulta lento katkeaa hyvin lyhyeen. Roberto Gagnor ja Marco Mazzarello olisivat mielellään saaneet kyhätä tästä isommankin seikkailun. 

Isommat seikkailut on mainittu, joten tällä aasinsillalla ei voi olla jatkamatta Isoon loiskikseen. Lähes 200-sivuinen täysin kahjolla huumorilla varustettu juttu yllättäisi varmasti, ellei niitä olisi nähty aiemminkin nimenomaan toukokuisissa Triploissa. Ison loiskiksen takana on tietysti Silvia Ziche. Vajaan parinsadan sivun mittaisen jutun laatiminen on haastava urakka, semminkin kun tyylilajina on komedia, jossa vieläpä vedetään tarkoituksellisesti niin yli kuin vain voidaan. Runsaaseen sivumäärään mahtuu niin hauskoja oivalluksia kuin kiusallisen tylsistyttäviäkin vetoja, mikä sinällään ei ole ihme. Koska näitä on Zicheltä nyt toistamiseen ja toistamiseen nähty, alkaa niistä parhain puhti olla poissa. Uutuudenviehätyksen ja yllätysmomentin katoaminen on paha isku näille jättijutuille eikä siitä syystä Iso loiskis ole enää niin iso kuin toivoisi. 

Tiuhempaan tahtiin kuin Zichen megalomaanisia tarinoita on viime aikoina nähty nuotiotarinoita. Nuotiotarina rumpalipojasta ja kohtalon kolmesta rovosta on jälleen Rodolfo Ciminon käsikirjoittama. Piirtäjänä on Giorgio Cavazzano. Triplan päättävä sarja kuuluu nuotiotarinoiden heikompaan päähän ja on ilkeän siirappinen. Siirappia voisi pelätä olevan myös Jacopo Cirillon ja Luca Usain sarjassa Piinalliset puhelut ja Roberto Gagnorin ja Alessandro Gottardon tarinassa Kuka tahtoo tanssiin?, mutta niissä ongelmilta vältytään vääntämällä asiasta vitsiä. 

Kevään Taskareissa eräs yllätyksellinen teema on ollut kesälomatunnelma. Triplassakin tällaisia lomailutarinoita on. Näistä hyviä esimerkkejä ja samalla hyvä sarjoja ovat Augusto Macchetton ja Giuseppe Dalla Santan Ihmeellinen halihiekka sekä Bruno Concinan ja Giovanni Romaninin Ahkeraa lomailua. Floppina mainittakoon Nino Russon ja Franco Valussin imelä Minni ja Mikki -sarja Musiikin voima. 

Massimo De Vita on piirtänyt Triplan sarjoista kaksi ja molemmat ovat Mikki-juttuja. Niistä tuoreempi, Seminolien kultainen keihäs on Bruno Sardan käsikirjoittama ja tuo mukanaan Jeremias-sedän. Sarja on kliseisyydessään heikko eikä pääse sytyttämään missään vaiheessa. Guido Martinan käsikirjoittama Tohtori Leskenturman jäljillä on vanhempi tapaus, kuten legendaarisesta Martinan nimestä voidaan päätellä. Vuodelta 1976 peräisin oleva sarja kuuluu tarinasarjaan, jossa Mikki ja Hessu seikkailevat Villin lännen maisemissa. Tuotos on taattua jälkeä tekijöiltään.

Myös kaksi muuta Triplan vahvaa sarjaa ovat 1970-luvulta. Molemmat ovat varsin lyhyitä, hupaisia Roope-juttuja, jotka kuitenkin nopeasti luettavassa tiiviissä paketissa onnistuvat iskemään hermoon oikealla tavalla. Henkivartija sekä Porho ja potretti ovat molemmat Carlo Chendin käsikirjoittamia. Ensimmäisen on piirtänyt Giorgio Bordini ja jälkimmäisen Romano Scarpa. Sarjat ovat tyylilajissaan erinomaisia ja samalla koko Triplan parhaimmistoa. 

Vielä on Triplassa yksi sarja, joka on syytä mainita, oli sen laatu mitä tahansa: Tuplanolla-sarja Maailman laidalla. Marco Boscon ja Graziano Barbaron tarinan puhekuplissa on jostain syystä hivenen suurempi fontti kuin muissa sarjoissa. Tarina ei lähetä alkuun toiveikasta henkeä, mutta parantuu edetessään ja on lopulta oikein piristävä tuotos. Tällaiset niin sanotut välipalasarjat, jotka eivät kuljeta eteenpäin Tuplanolla-saagan suurempaa juonta, ovat onnistuessaan hienoja agenttiparodioita. 

768 sivua voi tulla ahmaistuksi äkkiä, jos sisältö maistuu. Ei voi väittää, ettei maistuisi, mutta joukkoon osuu myös sattumia, joita ei purematta niele. Isoin pala on vähemmän yllättäen Silvia Zichen Iso loiskis, jossa on sattumaakin mukana. Zichen megamittaiset hupailut ovat olleet mukava perinne niin ikään traditioksi muodostuneissa toukokuun Triploissa, mutta ne kärsivät tästä perinteen syntymisestä. Sarjoissa ei ole ollut tarpeeksi erilaisuutta. Kokonaisuutena Kovin kolikko on positiivisen puolella. 768 sivun jälkeen huomiota voi vielä kiinnittää kanteen ja tarkistaa, mitä siellä ytimekkäästi latinaksi todetaankaan.  

Aku Ankka mukana Suomen 100-vuotisjuhlissa

Suomi täyttää ensi vuonna 100 vuotta ja on luonnollista, että kansallissankari Aku Ankka osallistuu juhlintaan. Ankan ympärille on suunnitteilla erilaisia tempauksia ja eilisessä Akkarissa kansa haastettiin mukaan visioimaan juhlallisuuksia. Mitkä ovat sellaisia Suomen ja suomalaisuuden symboleita, tapoja tai tapahtumia, jotka suomalais-ankallisessa juhlassa tulisi olla edustettuna?

Ankantekijä Kari Korhonen on lupatunut taiteilemaan ehdotusten pohjalta sarjakuvia juhlavuonna julkaistavaksi. Aivokopassa kannattaa laittaa rattaat pyörimään, sillä kunnian ja isänmaanrakkauden lisäksi onnekkaimmille ideanikkareille on luvassa Korhosen aitoja ja alkuperäisiä kuvakäsikirjoituksia juhlasarjoista.

Ideoita otetaan Akkarissa vastaan tämän kuun loppuun asti niin sähköpostitse, sosiaalisessa mediassa kuin perinteisesti Posti-Kustin kuljettamana. Sosiaalisessa mediassa aihetunnisteena on #akujasuomi100. Akkarin sähköpostiosoite on aku.ankka(at)sanoma.com ja postiosoite Aku Ankka, PL 100, 00040 Sanoma. Viesteihin toivotaan otsikoksi Aku Ankka & Suomi 100.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 438

Huhtikuussa ilmestynyt Polttopiste on 400-sivuinen jo tutuksi käyneeseen tapaan. Sisällysluettelosta löytyy kattava listaus ankantekijöinä arvostettuja nimiä. Kuukauden kierros sarjakuvia lähtee käyntiin niin ikään arvostetun tarinasarjan uudella osalla. Tosin PAM- eli Päihitämme Avaruuden Muukalaiset -sarjojen arvostus lienee kärsinyt tämän vuosikymmenen puolella inflaation. Sarjan ollessa 2000-kymmenen alussa vielä tuore tuntuivat sen kaikki tarinat iskevän suoraan tajuntaan. Tämä uutuudenhohdon ja tuoreudentunnun katoaminen on tarinasarjojen pitkän jatkumisen riski. 

PAM on ikääntynyt eikä ole kyennyt samaan tahtiin päivittämään itseään niin, että hohto olisi säilynyt. Yleensä käsikirjoittajan paikalla olevan Lars Jensenin korvaantuminen Byron Ericksonilla ei tuo ratkaisua pöytään. Pienen Arkeologisen Munauksen otsikko houkuttelee kutsumaan tarinaa nimensä veroiseksi. Piirrostyöstä vastaa totutusti Flemming Andersen, jonka viiva ei ole enää niin entisaikain venyvää. 

Ensimmäinen erityistä pitkän uran tuomaa kunnioitusta huokuva nimi sisällysluettelossa on Rodolfo Cimino. Neljä vuotta sitten edesmenneeltä käsikirjoittajamestarilta on mukana kaksikin sarjaa. Maurizio Amendolan piirtämä Mikki-juttu Kohtalokas valtaistuintango on melko keskinkertainen tekele, mutta Guido Scalan piirroksilla ryyditetty Kassankellot yltää lähemmäs pankin räjäyttämisessä. Roopen aarteenmetsästyksen ja finanssien perässä poukkoileva sarja on käänteiltään klassista Ciminoa erinomaisesti toteutettuna. 

Toisen Ciminon sarjoista piirtänyt Maurizio Amendola on vastuullinen myös Etsivien ja vihivelhojen sekä Golftaiturin kuvituksista. Jälkimmäinen on Augusto Macchetton kirjoittama lyhyt Hannu-juttu, josta ei riemu ehdi repeämään, mutta ensiksi mainitulla Bruno Sardan käsikirjoittamalla sarjalla voisi lähtöasetelmien puolesta olla ässä hihassaan. Rankku Kanuuna on hauska hahmo ja tämän kohtaaminen Milla Magian kanssa vaikuttaa lupaavalta ennen jutun lukemista. Muistinmenetyksellä varustettu juoni ei ollut välttämättä se paras ratkaisu. 

Hyviä, lupaavia hahmoja kohdataan myös Sergio Cabellan Radio Lemmen rakkauspulmissa. Odotettavissa on Roopen, Riitan ja Kuunon bisnestaisto, mutta se ei ehdi alkaakaan, kun Cabella jo viheltää pelin tyystin poikki. Suoritus sinänsä, että tällaiselta lähtöviivalta itsensä saa suorittua vaihtopenkin puolelle. Corrado Mastantuonon ja Andrea Frecceron Palle Pulppu -juttu Velipojan hairahdus kärsii hieman samoista oireista, mutta ei yhtä mittavissa määrin. 

Hessu aavikkopoliisina on siitä erikoinen tarina, että siinä piirtäjälegenda Massimo De Vita on tarttunut myös käsikirjoittajan kynään. Kerta ei ole suinkaan ensimmäinen, mutta harvinainen kylläkin. De Vita läpäisee testin puhtain paperein. Tarina sisältää pitkälti melko perinteistä huumoria, joka tuo mieleen vanhat lyhytanimaatiot. Perinteisen huumorin ystäville on myös Carlo Chendin ja Romano Scarpan mainio pikku juttu Päivälliset pohatan tapaan. 

Maestro Enrico Faccinilta nähdään tälle tyypillinen yksisivuinen Tuuripeliä, mutta siihen ei tämän osuus jää. Helmikuun Taskarissa Faccini toimi toisen maestron, Castyn, käsikirjoituksen piirtäjänä ja yhteistyö kantoi hedelmää. Tohtori Tiktakissa herrat ovat jälleen lyöneet taiteelliset päänsä yhteen ja toimivat molemmat sarjan käsikirjoittajina Castyn tällä kertaa piirtäessä. Nyt tulos on jopa edelliskertaa parempi, vaikka silloinkin sieti jo aplodeerata. Tarina on helppo julistaa Taskarin parhaaksi ja samalla parhaaksi sarjaksi, mitä Castylta on vähään aikaan nähty. Monet kerrat on tullut kaipailtua sitä otetta, joka Castyn varhaisissa tarinoissa oli. Nyt ei kaipailla, sillä tässä sitä on!

Vielä on Taskarissa pari sellaista juttua, jotka mainioudellaan ansaitsevat maininnan. Ne ovat Carlo Panaron ja Andrea Frecceron Hansu-sarja Herkkusuiden perintötaisto ja Augusto Macchetton ja niin ikään Andrea Frecceron Pelle-juttu Yllättävän onnistunut loma. Näiden myötä voidaan kokonaisvaltaisesti Polttopisteen todeta olevan päivänpaisteen kaltainen hieno hengennostattaja. Hyviä sarjoja oli paljon, mutta erityisesti mieltä lämmittää Castyn nimen alla tapahtunut suuri onnistuminen. Sieltä suunnalta on odotettavissa isoja asioita jatkossakin.