Ankat maailman ympäri -kirjasarjan kolmannessa osassa
siirrytään Afrikkaan, tuolle historian värittämälle, armottomien aavikoiden, salakavalien
savanneiden, viheliäisten viidakoiden ja suurten rikkauksien mantereelle.
Ankat
maailman ympäri 3 – Afrikka
Sanoma Media
Finland Oy, Kids Media 2016
Päätoimittaja:
Aki Hyyppä
Toimitus:
Jenni Hurme, Kati Valli, Ville Viitanen
Käännökset: Kati
Valli, Aku Ankan taskukirjan toimitus
Ulkoasu:
Jouni Asikainen, Raimo Hyvönen
320 sivua,
sidottu
ISBN:
978-951-32-4253-4
Suositushinta:
33,00 €
Heti alkuun
oli syytä kuvata Afrikkaa romantisoituun sävyyn. Kirjaa odottaessa pelkona oli,
että se jäisi yksitoikkoiseksi kokonaisuudeksi sen vuoksi, että siihen valitut
sarjat edustaisivat parhaimmillaan vain paria miljöötä. Kirjasarjan
ensimmäisessä osassa Amerikan manner näin pääsi käymään länkkärien ja
intiaanien kanssa, mutta toisena ilmestyneessä Eurooppa-kirjassa asiat alkoivat
olla paremmin. Afrikka-kirjan kohdalla huolet voi heittää nurkkaan jo alussa
kirjan tarinat kartalle laittavan sivun nähtyään. Nyt on selvästi haluttu mennä
pitkin mannerta!
Sisällysluettelo
on erittäin lupaava. Kirjan yhdestätoista tarinasta viisi on 2000-luvulla
tehtyjä, joten yli puolet teoksesta siunaantuu vanhoille klassikoille. Näin
voidaan todella sanoa, sillä uusin niistä on vuodelta 1975. Kolme sarjaa on
julkaistu Suomessa aiemmin ja niistäkin kaksi ansaitsee kritiikittä
uusintakierroksensa.
Kirjan
aloittaa Romano Scarpan Niilin kolossi vuodelta 1961. Se nähtiin myös
vuosikymmenen takaisessa Roope-setä-lehdessä, mutta kuuluu uusintansa
ansaitseviin sarjoihin. Hauskalle, vinhasti piirretylle ja vilkkaalla
mielikuvituksella kirjoitetulle klassikolle ei voi suoda kuin vuolaita kehuja.
Ja onko totuus sittenkin tarua ihmeellisempää? Sarjan loppuun on sijoitettu
pikku tietoisku sen aihepiiriin liittyen.
Aiemminkin
on tullut kiitettyä sitä, kuinka kovakantisissa kirjoissa on uskallusta
julkaista reilusti myös Mikki-sarjoja. Sitä on nytkin ollut riittämiin, sillä
sarjoista kuusi eli enemmistö sijoittuu hiiriuniversumiin. Lähtökohtaisesti
tämä on ilahduttavaa, mutta kaikista hiirisarjoista ei ole aiheuttamaan
riemunkiljahduksia. Muunlaiset kiljahdukset eivät ole kaukana kirjan toisen
sarjan kohdalla. Teresa Radicen ja Stefano Turconin Operaatio Punainen muki
edustaa sarjakuvaa yököttävimmillään. Joskus tarinoilla ei halutakaan
ensisijaisesti viihdyttää lukijoita, vaan niissä tökerön alleviivatusti
opetetaan ja suorastaan saarnataan. Sitä voidaan kutsua myös propagandan
tuottamiseksi. On harmillista ajatella kirjasta maksavan lukijan joutuvan
lukemaan tällaista.
Kirjan
huonoimman tarinan jälkeen tulevat alta pois myös muut heikommat tuotokset,
jotta loppukirja voi olla oikeaa ilotulitusta. Stefano Ambrosion ja Stefano
Intinin Mummo Ankka ja maatila savannilla on yksi niistä kolmesta sarjasta,
jotka on aiemminkin julkaistu, mutta viidakkorumpu ei kerro, miksi tämä siihen
joukkoon on otettu. Bruno Sardan ja Massimo De Vitan Faraon riippumatto pyrkii
olemaan tunnettujen tekijämiesten perusvarma suoritus, mutta liialliseen
varmuuteen pyrittäessä muitakin kuin Indianaa voi alkaa unettaa. Nicola
Tosolinin lyhyt Mikki-juttu Saharan auringon alla lienee taiteellisuuteen
hakeutuva, mutta ei tempaa mukaansa.
Kuten
todettua, loppukirja onkin sitten sellaista kyytiä, että jo sen perusteella
teosta voi lämpimästi suositella. Äsken mainittu Massimo De Vitan piirtämä
Faraon riippumatto oli vuodelta 2009 eikä oikein miellyttänyt, mutta nyt De
Vitan nuorempi versio vuodelta 1964 pääsee yrittämään uudelleen. Carlo Chendin
kirjoittama lyhyt Roope-sarja Metsästysmuistoja on puhdas Roopen luonteeseen
perustuva vitsisarja, mutta onnistuu roolissaan täydellisesti. Chendin
käsikirjoitus on hauska, mitä De Vitan ilmeikkäät piirrokset korostavat. Näin
varhaisen sarjan kohdalla De Vitan tyyli ei luonnollisesti ole vielä
omimmillaan, mutta hyvinhän piirrostyö on jo tuolloinkin onnistunut.
Khal Igwan
salaisuuden piirtäneen Sergio Asteritin tyyli ei sen sijaan hivele juuri
silmää. Tarinan voima onkin Diego Fasanon mainiossa käsikirjoituksessa, jossa
Mikki ja professori Zatopek nähdään tositoimissa Pohjois-Afrikan hiekkaisissa
maisemissa seikkailullisella tutkimusmatkalla. Klassikosta saati
mestariteoksesta ei voida puhua tämän vuonna 2002 tehdyn sarjan kohdalla, mutta
hyvä ja sujuva tarina on kyseessä.
Seuraavan
sarjan kohdalla suurimpana uhkana on klassikko-sanan ylikäyttö, mutta tätä
ennen julkaisematonta tarinaa voi kutsua siksi vaikka kymmeneen otteeseen
lainkaan liioittelematta. Roberto Catalanon käsikirjoittamassa ja itsensä
Giovan Battista Carpin piirtämässä sarjassa vuodelta 1961 näyttäytyy
stereotyyppisempi ja brutaalimpi (joskin sarjakuvaan hellyttävästi siloteltu),
vanhojen mielikuvien mukainen Afrikka. Vain muutaman pyrstösulan tähden
vahvistaa ajatuksia siitä, että ennen muinoin mahtavia sarjoja rennolla
otteella osattiin tehdä aiheesta kuin aiheesta – maestrot olivat todella
maestroja! Kääntäjille ja toimitukselle on annettava kiitos riemukkaasti
toteutetusta prinssi Juniorin puhetavasta. Tarinasta löytyy myös pätevä vinkki
monelle nykypäivän puhujalle: Et voi sanoa ”ketä minua kutsui”. Oikea
relatiivipronomini on ”joka”!
Farao
Marsuthepin pyramidi on kirjan kolmas Egyptiin sijoittuva sarja ja toinen
kolmesta Romano Scarpan sarjasta, tosin tässä käsikirjoitus on Michele
Gazzarrin. Vuoden 1975 tuotos on jopa yllättävän sujuva, vikkelä
toimintaseikkailu. Käsikirjoitus on täysin toimiva ja siten puhdasta kultaa
eikä Scarpan piirroksiakaan juuri muuten voi kuvailla. Täydet pisteet ladotaan
täten tiskiin myös tälle tarinalle.
Viimeistä
viedään ankkasarjojen kohdalla. Kangastusten kangastus on vuodelta 1962 ja
Abramo ja Giampaolo Barosson sekä Luciano Gatton tekemä. Ei voi jälleen kuin
ihailla sitä tapaa ja otetta, kuinka sarjassa tasapainotellaan hauskuuden ja
vakavien uhkien välimaastossa. Se luo tarinalle aivan oman tunnelmansa, joka on
tavoittelemisen arvoinen. Harva enää nykypäivänä yltää tällaisiin suorituksiin!
Vaikka
mahtavia suorituksia onkin pitkin kirjaa koettu, on paras säästetty
viimeiseksi. Romano Scarpan Viidakon Hessu on julkaistu aiemmin nimellä
Kaukainen sukulainen Taskarissa 73 sekä kirjassa Mä Hessu. Tämä vuodelta 1957
peräisin oleva sarja on klassikko millä tahansa mittapuulla mitattuna. Se on
kirjan hauskin, erikoisin ja mielenkiintoisin tarina. Siinä on samanlaisia
vivahteita vanhojen mielikuvien Afrikasta kuin mitä tavattiin aiemmin sarjassa
Vain muutaman pyrstösulan tähden, mutta lopulta ne käsitellään tässä tarinassa
varsin tyylikkäästikin. Viidakon Hessussa liikutaan vielä Scarpan legendaarisen
uran alkuvaiheissa ja sarja onkin niin juonenpiirteineen kuin piirrostyyliltään
lähellä tämän esikuvan Floyd Gottfredsonin töitä. Gottfredsonilainen henki ei
ole koskaan pahaksi ja kuten todettua, Viidakon Hessu on kirjan paras tarina.
Jos Vain muutaman pyrstösulan tähden saattoi liioittelematta tulla todetuksi
klassikoksi kymmeneen kertaan, niin tätä sarjaa voidaan tituleerata
klassikkojen klassikoksi sataan kertaan.
Ankat
maailman ympäri vaikuttaa vain vahvistuvan edetessään. Eurooppa-osa oli
Amerikan mannerta parempi ja nyt Afrikka lyö Euroopan laudalta leikiten.
Muutama heikko tapaus on sattunut mukaan, mutta muuten kirjan sisältö oli niin
timanttista, että ajatuksellisesti sarjat voisi ripustaa seinälle
metsästysmuistoina. Niin tämän kirjasarjan kuin kovakantisten tulevaisuus
yleensäkin näyttää tällä reseptillä hyvältä. Ylipäätään tulevaisuuden suhteen
tunnelma on jälleen siinä mielessä kaksijakoinen, että taasen menestykseen
vaadittiin kourallinen vanhoja klassikoita. Niitä on ilo lukea ja ne ovat
ylivoimaisia, mutta entä tämän päivän ja tulevaisuuden sarjakuvat?
Takakannessa
todetaan, että se salaisuus lie, minne ankkojen tie seuraavaksi vie. Tämä
kuulostaa onneksi lupaukselta kirjasarjan jatkosta. Koska syksyn kirjojen
julkaisulistassa ei uutta osaa ollut, kävi jo mielessä, että sarja olisi
kokenut leikkurin. Toivottavasti näin ei tosiaan käy tällaisen elämysmatkailun
jälkeen! Maailmaa on sitä paitsi vielä kiertämättä. Mitä on luvassa
seuraavaksi? Aasia? Oseania? Etelämanner?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti