Vaikka konnia jäädään kaipaamaan, on numerossa hyviä
lähtökohtia. Giorgio Cavazzanon kansi viittaa lehden johtosarjaan, Guido
Martinan ja Massimo De Vitan suomalaisen ensijulkaisunsa saavaan Kuivaavaan
kutistajaan. On mukavaa nähdä, että tällaisten isojen nimien ennen näkemättömille
klassikoille on edelleen tilansa myös näissä Ropsun tavallisissa numeroissa
Platinanumeroiden tulon jälkeenkin. Martina ja De Vita eivät petä lukijaa.
Tiiviiseen pakettiin on mahdutettu hyvä juoni kaikkine kaheleine oivalluksineen.
Sarjan lopussa tulee toki mieleen, että tästä olisi ollut mielenkiintoista
nähdä pidempikin, enemmän jännitysnäytelmän ja toimintaseikkailun puoleen
painottuva versio, mutta juttu on hyvä näinkin.
Konnien lisäksi Ropsussa uppoudutaan kuluvan vuoden aikana
taiteeseen. Lähtölaukaus tälle ruljanssille tapahtuu itseoikeutetusti
esihistoriallisessa miljöössä. Roberto Gagnorin ja Paolo De Lorenzin
Esihistorian ensimmäinen sarjakuva laskettaneen niiden lyhyehköjen
italosarjojen joukkoon, jotka pyrkivät kepein keinoin tarjoamaan silti varsin
suoraviivaista opetusta kulloinkin käsiteltävänä olevasta aiheesta. Tällaisia
juttuja on nähty männä vuosina paljon Tuplataskarien sivuilla. Juonensa
puolesta tämä tarina ei säväytä, mikä valitussa kontekstissa onkin kieltämättä
vaikeaa. De Lorenzin tyylittelyt erityisesti luolamaalauksien kohdalla
ansaitsevat kuitenkin hatunnoston.
Toimitukselta on ollut mukava teko lisätä sarjan jälkeen
lyhyt artikkeli, jossa pureudutaan vielä luolamaalauksiin. Ilmeisesti tätä on
luvassa jokaisen taidehistoriallisen sarjan yhteydessä. Aplodeeratkaamme tälle
kulttuuriteolle! Sen sijaan sapiskaa sietää jälleen jakaa edelleen jatkuvasta
linjasta jättää mainitsematta tarinoiden käsikirjoittajien ja piirtäjien nimet
In English -yksisivuisen, dekkaripähkinän sekä takakannen vitsisarjan
yhteydessä. Kahden ensiksi mainitun tapauksessa näin on toimittu aina, mutta
jostain syystä tämä ikävä menettelytapa on laajennettu takakanteen asti.
Kehityksen olisi suonut olevan päinvastaista.
Touho Ankka, Päivä puistossa ja Enrico Faccini samalla
sivulla mainittuna kielivät siitä, että luvassa on silkkaa neroutta. Faccini
tyylittelee viisisivuisessaan ilman sanoja. Huumori synnytetään pelkän
kuvakielen avulla. Tässä Faccini on osoittanut aiemminkin olevansa mestari.
Hänen töitään kannattaa julkaista aina tilaisuuden tullen ja mahdollisuuksiin
on Suomessa kiitettävällä tahdilla tartuttu.
Vuosi sitten aloitettu Hessu reportterina -tarinasarja etenee
neljänteen osaansa. Ensimmäisen vuoden aikana on kuljettu vuoristorataa.
Välillä koko tarinasarjan olemassaolon mielekkyys on tullut kyseenalaistettua,
mutta sen toinen osa oli suorastaan loistava. Teresa Radice ja Stefano Turconi
ovat pyörittäneet sarjaa alusta lähtien. Mestaruusottelua voisi pitää sarjan
laadussa aiemmin tapahtuneen suuren heilahtelun vuoksi tulikokeena, joka
osoittaisi, oliko hyvä toinen osa vain poikkeus tuhoon tuomitussa sarjassa.
Suuria johtopäätöksiä olisi houkutus vetää, mutta tämän
sarjan perusteella niitä ei pysty tekemään. Mestaruusottelu on kuin sekoitus
aiempia osia, niin hyvässä kuin pahassa. Juonessa on ideaa ja Turconin
piirroksissa hyvällä tavalla särmää, mutta samalla molemmista paistaa läpi myös
aiempia osia vaivannut kaoottisuus ja päämäärättömyys. Edelleenkään ei ole
selvää sekään, mikä tarinasarjan tarkoitus oikeastaan on.
Kokonaisuutena numero on niin tyypillinen kuin tasapaksukin.
Yllätyksiä ei ole eikä pankkia räjäytetä. Aito panostus Ropsuun myös näiden
norminumeroiden puolella kuitenkin näkyy. Platinanumerot aiheuttavat
olemassaolollaan sen realistisen vaaran, että kaikkien resurssien kohdistuessa
niihin muut numerot jäisivät tuuliajolle. Ensimmäiset vuodet ovat tässä
suhteessa kriittisiä hetkiä, mutta moiseen tilanteeseen ei ole päädytty eikä
sellaiseen joudutakaan, mikäli panostus on jatkossakin vähintään tätä luokkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti