Hae tästä blogista

tiistai 9. helmikuuta 2016

Aku Ankka vuonna 1974 - niin tönkköä, mutta niin autuasta!



Aku Ankan vuosikertaa 1974 värittävät äärimmäisen rikas hahmogalleria ja kultaisten klassikoiden ensimmäinen uusintakierros.

Aku Ankka Näköispainos vuosikerrasta 1974, I ja II osa
Sanoma Media Finland Oy, Kids Media 2016
Toimitus: Aki Hyyppä, Lilli Lehtonen ja Viia Viitanen
Ulkoasu ja esipuheiden taitto: Raimo Hyvönen
842 sivua, sidottu (I osa), 880 sivua, sidottu (II osa)
ISBN: 978-951-32-4225-1 (I osa), 978-951-32-4226-8 (II osa)
Suositushinta: 51,00 €/kpl, 102,00 € yht.

1970-luvulla Disney-sarjakuva alkoi olla Amerikan mantereen puolella erittäin heikossa hapessa. Monet mestaripiirtäjät ja -käsikirjoittajat alkoivat lopetella uraansa eikä uusia huippukykyjä kuulunut yhtä lailla tilalle. Vauhtia haettiin muun muassa mitä erilaisemmilla sarjakuvalehtinimikkeillä. Strategia oli otettu käyttöön jo 1960-luvulla, jolloin tulevan kriisin siemenet jo itivät hyvää vauhtia.

Vuosi 1974 tarjoaa Aku Ankassa pitkälti sitä samaa, mitä jo vuosikymmenen ensimmäisinä vuosina oli totuttu näkemään. Perinteisen amerikkalaisen tuotannon rinnalle tulivat aiempaa vahvemmin eurooppalaisperäiset tarinat. Egmontin koneisto Tanskassa oli päässyt mukavaan tekemisen meininkiin kymmenkunta vuotta käynnistymisen jälkeen, mutta paras oli edelleen vielä vasta edessä. Esimerkiksi sellainen mestari kuin Vicar oli ankallisen uransa alussa ja piirsi pääasiassa melko lyhyitä vitsisarjoja. Suomalaisittain näistä osui tähän vuosikertaan eräs merkittävä tapaus, nimittäin Mauri Kunnaksen käsikirjoittama Puujalkainen avaruusolento (30/1974).

Nykyisestä Akkarista poiketen mukana on tuhdisti myös sarjoja Italiasta. Enemmän Aku Ankan taskukirjojen ja Roope-setien puolelta tuttujen nimien, kuten Giovan Battista Carpin, Romano Scarpan, Massimo De Vitan ja käsikirjoittaja Guido Martinan, tuotokset oli rukattu ruutujaoltaan lehteen sopiviksi, mutta se ei syö niiden tenhoa. Italialaiset sarjat ovat itse asiassa eräs tärkeäkin elementti ja tunnelman luoja 70-lukulaiseen Akkariin. Ne myös erottuvat edukseen amerikkalaisesta ja tanskalaisesta tuotannosta, jotka olivat tuolloin luonteiltaan kuin sammuva ja syttyvä tähti. Italiassa vedettiin täysillä.

Jos jostain nykypäivän tekijät voisivat ottaa oppia, niin 70-luvun tavasta sekoittaa suhteellisen huolettomasti eri universumeja toisiinsa. Ei ole mitenkään tavatonta, että samassa sarjassa kohtaavat yhtäkkiä seitsemän kääpiötä ja kapteeni Koukku tai Samu Sirkka, Helinä-keiju ja Matami Mimmi! Disneyn elokuvista tuttuja hahmoja ja miljöitä suorastaan vilisee, olivathan toki jo kaikki edellä mainitutkin niistä peräisin. Pepi, Aristokatit ja Viidakkokirjan väki ovat lehdessä jopa vakiokaartia. Mainittakoon, että Italiassa käytettävien hahmojen joukko on viime vuosina runsastunut, mutta hahmot ovat yleensä tekijöiden omia luomuksia ja 70-luvun tilanteeseen on silti edelleen kirittävää!

Ei liene mikään yllätys, että parasta materiaalia vuosikerrassa ovat toivesarjat. Ne keskittyivät vuonna 1974 erityisesti Carl Barksin tuotantoon, mikä ei ole ihme. Barksin nimi oli jo Suomessa tuotu esille, mistä lehdissä kertovat muutamassa takakannessa julkaistut mainokset alkaneesta albumisarjasta Aku Ankan parhaat. Sarjaa julkaistiin kahdenkymmenen vuoden ajan 48 albumin verran ja suurimmaksi osaksi ne sisälsivät nimenomaan Barksin kymmensivuisia. Vuoden 1974 Akkareissa toisen suuren toivesarjojen ryhmän muodostivat Pikku hukka -tarinat.

Barksilta oli vielä vuonna 1974 mukana myös aivan uusia tarinoita. Hänhän käsikirjoitti vielä 70-luvulla tukun Sudenpentujen seikkailuja, joita piirsivät Tony Strobl ja Kay Wright. Näistä tarinoista eräs klassinen, Tupu, Hupu ja Lupu pullossa (14/1974), on päässyt Näkkärin ensimmäisen osan kanteenkin.

Kansista puheen ollen, ne ovatkin mielenkiintoista antia. Useimpien takana on tanskalainen Nils Rydahl, joka kymmenkunta vuotta aiemmin oli ollut Egmontin ensimmäisenä Ankka-piirtäjänä pistämässä yhtiön rattaita käyntiin. Rydahlin piirrostyyli ei kuulu niihin lennokkaimpiin ja kansien jäykkyyttä lisää se, että ne ovat usein melko suoria kopioita jostakin lehden sivuilta löytyvästä kohtauksesta.

Mikä sitten tekee 70-luvun Akkareista kokonaisuudessaan kehuttavia ja miellyttäviä lukukokemuksia? Ei kai pelkkä nostalgia synnytä moisia aatoksia! Rehellisesti on todettava se, ettei 70-luvun lehdissä sarjakuvallisesti juurikaan juhlita. Ei ole terve tilanne, että kohokohtia ovat uusinnat parin vuosikymmenen takaa. Suuri osa tarinoista on kuin hätäisesti hutaistuja. Niiden juonet eivät ole kummoisia eivätkä piirroksetkaan edusta Disney-sarjakuvan kärkeä tai pääse edes lähelle sitä.

Avainsana on tunnelma. 70-luvun Akkarissa on rentoutta, kiireettömyyttä ja jopa jonkinasteista viattomuutta. Sellaista ei valitettavasti löydy nykypäivän julkaisuista. Juuri tämän takia näitä lehtiä lukee mielellään, täysin niiden ääreen rauhoittuen, unohtaen ympäriltään kaiken muun ja pyhittäen hetken hektisestä arjesta niille. Tämä on pohjimmiltaan sitä, miksi Aku Ankkaa luetaan!

Ei kommentteja: