Selfiekepit pannaan Disneyn teemapuistoissa

Disney on ilmoittanut, että huomisesta alkaen selfiekepit eivät ole enää tervetulleita sen Orlandossa, Floridassa sijaitseviin kohteisiin eli Walt Disney Worldiin ja kolmeen muuhun teemapuistoon sekä vesipuistoihin. Kielto astuu tiistaina voimaan myös Kalifornian Anaheimin Disneylandissa sekä päivää myöhemmin Pariisin ja Hong Kongin teemapuistoissa. Vierailijat saavat mahdollisuuden jättää selfiekeppinsä säilytykseen tai viedä sen takaisin autoonsa tai hotellihuoneeseensa, mutta puistoalueilla ne ovat vastedes kiellettyjä.

Disneyn mukaan selfiekepeistä on muodostunut kasvava turvallisuuskysymys sekä vierailijoille että henkilökunnalle. Kalifornian Disneylandissa California Screamin' -vuoristorata jouduttiin vastikään sulkemaan tunniksi, kun kyydissä ollut matkustaja oli ottanut selfiekepin esiin kesken ajelun. Lukuisat museot, urheilutapahtumat ja festivaalit ovat jo aiemmin päätyneet kieltämään selfiekepit, joten Disney ei ole asialla yksinään.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 428

Kesä on jälleen Taskaria täynnään, sillä viimevuotiseen tapaan kesäkuussa nautittavaksi saadaan toinenkin numero. Andrea Frecceron kannella aloittava Täyspakkaus on ajankohtaisesti lomatunnelmissa myös monissa sisältämissään tarinoissa.

Gorm Transgaardin ja Massimo Fecchin jälkeä olevassa Amazonin ihmeessä pälyillään peräti Brasiliassa asti. Viime kesänä tienoolla pelattujen jalkapallon MM-kisojen vedossa tehty sarja ei ole aivan vanhentunut vielä nytkään, sillä Etelä-Amerikan mannuilla palloa potkitaan nyt Copa Américan eli maanosan mestaruuden merkeissä. Transgaard ja Fecchi ovat saaneet aikaiseksi mukavan kesäpalan, mutta viihdytysarvo jää sen verran vaisuksi, että maalijuhlan sijasta voidaan puhua korkeintaan tasapelistä. Fecchin piirrokset koristavat myös Mark ja Laura Shaw’n käsikirjoituksen tarinaan Aikalisä, jossa pyöritään ajan pysäyttämisen tiimoilla. Aiheeseen on otettu keveä ote, mikä pitkään vaikuttaa hyvältä ratkaisulta, mutta loppua kohden meno alkaa hyytyä kohti onnettomampia valintoja.

Hyytyminen tuntuu tarttuvan Aikalisää seuraavaan sarjaan Tähti joka palasi taivaalle. Roberto Gagnorin ja Giampaolo Soldatin Mikki-juttu kärsii ilmiöstä kuitenkin lähtökuopistaan asti. On ikävää todeta, että tarina on hirveintä sotkua, mitä olen pitkään aikaan joutunut nielemään. Sarjassa ei tunnu olevan lainkaan järkeä, se ei tempaa millään tasolla mukaansa ja maistuu väkinäisen imelältä roskalta. En keksi, miten enää tämän alempaa voisi onnistua vetämään.

Sen verran negatiivista palautetta tuli annettua, että on syytä kaivaa tähän väliin jotain iloisempaa. Harmin paikka, että sellaista on tästä paletista vaikea löytää. Jannik Thibergin ja Flemming Andersenin lähes vuosikymmenen vanha Taikaviitta-sarja Timantit ovat visaisia saa täyttää sen aukon. Andersenin piirrostyötä ei voi kuin kehua. Se on rentoa, letkeää ja nautittavaa. Thiberg on onnistunut juonen rakentamisessa siten, että tarina etenee sujuvasti ja saapuu loppuun aikataulussa ja ilman töyssyjä. Rohkea, mutta hillitysti toteutettu Disney-sarjassa erittäin harvinainen sananvaihto saniteettitiloissa on mielenkiintoinen ja huomiota herättävä yksityiskohta.

Fecchi ei ole ainoa maakari, joka on saanut nimensä sisällysluetteloon tuplaten. Mikki-flopin piirroksista vastannut Giampaolo Soldati on yksisivuisen Rantashow’n tekijä ja Carlo Panaro on käsikirjoittanut Paolo Campinotin piirtämän yksisivuisen Vaativaan makuun ja Tiberio Colantuonin piirrokset saaneen Kannattavan kyydin. Yksikään tästä tarinatriosta ei kerää meriittejä, mutta kahdella sarjalla edustettujen joukkoon niin ikään yltävän Rodolfo Ciminon tuotoksiin on yleensä syytä paneutua tarkkaavaisemmin. Giulio Chierchinin piirtämä Vähä-faraoiden selustavartio on hyvin ciminolainen aarteenetsintäreissu erikoisine kulkuneuvoineen, muinaisine kansoineen ja Akun ja Roopen vastakkainasetteluineen. Mestari on kuitenkin innostunut tällä kertaa vähän turhankin paljon mielikuvituksellisista keksinnöistään ja sarja tuntuu jäävän jankkaamaan selostusasemiin, jolloin varsinainen toiminta on olemattomissa.

Vaitonaisten vuorten nauru on parempi tyylinäyte Ciminolta. Maurizio Amendolan piirtämässä tarinassa ei olla suoranaisesti aarrejahdissa ja Roope jää sivuosarooliin. Ciminon sarjoissaan usein korostama ympäristönäkökulma tulee tyylikkäällä tavalla esille ja konkarin ottein hallittu kokonaisuus lipuu rauhassa huipennukseensa.

Taskarin näytön paikat jäävät vähiin, kun loput sarjat ovat enemmän pettymykseksi jääneiden suoritusten kannalla. Hansu-juttu Kadonneen talven arvoitus on näistä selkeästi huonoin. Hansusta on tullut paljon käytetty komediahahmo, mutta liian moni tekijä luottaa pelkästään ylensyönnin ja torkkumisen hauskuuteen. Augusto Macchetto ja Emilio Urbano eivät syyllisty tähän, mutta jättävät ottamatta kyseisen elementin tilalle mitään muutakaan, jolloin tarina tuntuu ontolta. Mustaa Pekkaa humorisoivat Marco Bosco ja Giorgio Di Vita Mallikkaassa lurjuksessa, joka on niin nopeasti taputeltu tapaus, ettei makuakaan ehdi juuri jäädä. Nino Russon ja Laura Bozzanon Pelle-sarja Kodinvaihtajat on lupaavampi sarja, mutta se kärsii samasta onttoudesta kuin Hansun tähdittämä Kadonneen talven arvoitus. Tässä tapauksessa yhtä ainutta ideaa venytetään surutta eivätkä piirrokset ole sen parempia. Opuksen lopusta löytyy vielä sisällysluettelossa mainitsematon yksisivuinen Massimiliano Valentinin ja Ettore Gulan Kalastuskilpailu, mutta se ei tuo kokonaisuuteen enempää arvoa.

Nimeltään Taskari oli Täyspakkaus, mutta rehellisesti oli jätetty mainitsematta, mitä pakkaus sisältää. Kaksi pientä valopilkkua kellui muuten sysimustassa meressä, josta löytyi jopa täysin yllättävä syvännekohta. Loman oltua kirjassa iso teema olisi mukava olettaa, että se näkyy myös sisällössä siten, ettei ainakaan suunnatonta stressiä olisi luvassa. Heinäkuussa luvassa on Myrskyvaroitus. Täyspakkauksen jälkeen se ei kuulosta hyvältä.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 427

Taskareiden rytmittämä kesä lähtee virallisesti käyntiin Tulilinjalla. Tutun kansitaiteilijan Andrea Frecceron piirustama kansi on paitsi ajankohtainen, myös kirjan sisällön kannalta otollinen valinta. Yhdessä opuksen tarinoista grillaaminen on olennaisessa osassa, kahdessa makkarat ovat päässeet sarjan nimeen asti ja Hansu-tarinoista ei koskaan ruokatarjontaa puutu.

Grillaamisesta päästään nautiskelemaan oikein olan takaa – ainakin lukijan toimesta – Giulio D’ Antonan ja Francesco Guerrinin pikaisessa Aku ja Luiru -hupailussa Grillisota. Sarja ei pyri sen enempään kuin toistamaan nopeaan tahtiin klassisen naapurisodan pakolliset kuviot. Guerrinin kauniiden piirrostöiden viimeaikaista paluuta Taskarien sivuille on tullut kiiteltyä. Usein tältä julkaistut jutut ovat olleet hieman iäkkäämpää perua, mutta nyt kyseessä on melko tuore tapaus. Viivasta on se paras terä tällä välin kadonnut, muttei tämäkään missään nimessä huonoa jälkeä ole.

Chantal Pericolin ja varmaan tuttuun tyyliinsä luottavan Luciano Gatton Makkaraa vanhaan tapaan on mainituista makkarasarjoista ensimmäinen ja se yhdistää Akun ja Touhon ATP-hommiin. Tällä kertaa tosin ihmeelliset vekottimet ovat vähemmässä ja parivaljakolle tavanomaisempi tallustelu vallalla. Viholliseksikin on valikoitunut arkisempi Kroisos Pennonen. Kyllähän tämän lukee, mutta ei siltä sen suurempia kannata odotella. Toinen makkaratarina kyntää vielä syvemmällä, kun Gatton sijasta piirrosvastuun ottaa Andrea Lucci, jonka osuutta verottaa vielä se, että päähenkilöinä ovat Karhukoplan konnat. Luccin tyyli taiteilla kelmit ei ole ikinä miellyttänyt silmää eikä käännettä tapahdu tässäkään Valentina Camerinin Mainio makkaravainu -sarjassa.

Sapuskaa on tarjolla vielä Carlo Panaron ja Graziano Barbaron Hansu-jutussa Unettomien planeetta. Jo tarinan nimestä voinee kuitenkin päätellä, että ruoan sijasta Hansun toisella leipälajilla eli nukkumisella on tällä kertaa suurempi rooli. Sarja äityy valitettavasti niin onnettomaksi tekeleeksi, että sen osa on olla Taskarin huonoin tarina. Barbaron tönköt piirroksetkin vain puistattavat. 

Vetävämpää jälkeä tarjoaa Flemming Andersen Niels Rolandin käsikirjoittamassa Vaalien valppaassa vartijassa, jossa politiikka likaisine puolineen on Disney-sarjalle harvinaisen hallitsevassa roolissa. Vaikka juoni tukeutuu paljolti tuttuun ja turvalliseen peruslinjaan, tekevät nämä mielenkiintoiset elementit ja Andersenin panos sen, että sarja on yllättävänkin hyvä. Samaa ei voi sanoa kirjan toisesta Egmont-sarjasta, Pat ja Carol McGrealin ja Giorgio Cavazzanon Porto Gordon siipiveikoista, joka on luonteeltaan erittäin tylsä ja tuntuu jankkaavan pitkiä pätkiä vain paikoillaan. Maestrona tunnetun Cavazzanonkaan piirrokset eivät tällaisessa ympäristössä yllä kuin varsin rutinoituneeseen ja selvän innottomaan suoritukseen.

Stefano Turconin piirrostyössä on paljon epädisneymäistä Teresa Radicen käsikirjoittamassa Mikki Hiiri ja suuri hiekka-aava -tarinassa. Turconilta tällaista on nähty ennenkin ja joskus hyvin onnistuneellakin tavalla. Nyt piirrokset tuntuvat tylsiltä ja jopa unettavilta. Lieneekö yksitoikkoisella ja pitkälti myös -värisellä aavikkomiljööllä tähän osuutta? Juonestakaan ei ole tilannetta pelastamaan. Aikaisessa vaiheessa tulee odotettua jo jutun loppumista. 

Lähtökohtiin nähden vielä suuremmat pohjat vetää F. M. Bianchin ja Giampaolo Soldatin Verraton vesiretki. Tarjolla on Mustakaapu, kiero juoni, mielenkiintoinen lunnasvaatimus, huumorielementtejä ja kaikki mahdollisuudet myös jännitykselle. Bianchi päättää kuitenkin vetää aivot narikkaan ja tekee täysin mielettömiä ratkaisuja. Välillä juonenkäänteet ovat sellaisia, että odotukset vielä kohoavat, mutta viimeistään maan alle mentäessä tekee melkein mieli itkeä. Miinusta on annettava jälleen Mustakaavun hahmon käytöstä tällaisessa kontekstissa sekä ratkaisusta piirtää tämän suu näkyviin myös kaapuun pukeuduttaessa. Hahmon säästäisi enemmän kuin mielellään aitoihin jännitystarinoihin.

Riccardo Secchi ja Vitale Mangiatordi ovat sellaisen luomuksen takana, joka kilpailee Bianchin ja Soldatin tekeleen kanssa suun auki loksauttamisessa. Taikaviitta-sarja Musiikkisabotööristä ovat kaikki klassiset Taikaviitta-elementit kaukana ja lopullisen ihmetyksen niitin laukaisee sarjan loppu. Se on kuin malliesimerkki siitä, mitä oikeastaan tarkoittaa päättyminen kuin seinään. Seinät ovat lähellä myös Gianfranco Cordaran ja Lara Molinarin Kadonneen dinosauruksen tapauksessa, joka on ilmiselvästi suunniteltu huumoripaukuksi. Pääosissa ovat Touho ja Rankku, aikakautena on esihistoria luola-ankkoineen ja dinosauruksineen (tätä ei kannata ottaa oppitunnista) ja miljöössä vilisee sinne kuulumattomia piirteitä. Asetelma on jopa niin päivänselvä, että nopeasti alkaa tuntua jutun menevän jopa yli. Oikea hauska jää harmillisen vähiin eikä Molinarikaan löydä sitä riemastuttavaa ja veikeää tyyliään, jota tältä parhaimmillaan nähdään juuri tällaisten juttujen yhteydessä.

Kesäkausi alkaa Taskarin osalta ikävissä merkeissä. Hansu-sarja Unettomien planeetta tuli nimetyksi kirjan huonoimmaksi tarinaksi, mutta totuus on, että sille paikalle oli kovasti tunkua. Mitään erityisen hyvää ei nähdä ja tästä joukosta parhaan tittelin vie Rolandin ja Andersenin Vaalien valpas vartija. Melko luokattomia juttuja on sattunut nyt samoille sivuille. Toivon mukaan kesä ehtii tuoda vielä mukanaan lämpimämpiäkin muistoja, joita on sitten mukava kertailla vaikka talven hyisessä säässä.

Arvostelu: Roope-setä 429

”Joutilaan juhlaa!”, julistaa kesäkuun Roope-setä, joka ilmestymiskuukaudestaan huolimatta kantaa kannessaan numeroa 5. Syynä on tietysti tänä vuonna tapahtunut lehden uudistuminen ja sen myötä ilmestymistiheyden väheneminen kymmeneen numeroon, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun uudistus tällä tavoin näkyy. Alessio Coppolan piirtämässä kannessa pääroolia vetää Aku ja toimituskin muistaa 81 vuotta täyttävää sankaria. Suuremmat juhlallisuudet puuttuvat ymmärrettävistä syistä, sillä kyseessä ei ole tasavuosijuhla, mutta ei ole mikään pahe iskeä Akun kunniaksi vaikka hieman kakkua pöytään.

 

Akun näkyvyys jatkuu Rodolfo Ciminon ja Stefano Intinin lehden aloittavassa sarjassa Kultakylkinen taimen. Vaikka tässäkin tarinassa hitusen outoja sattumuksia esiintyy, on se Ciminon mittapuulla varsin maltillinen sarja. Eriskummallisia kulkuvälineitä (no, nähdään kuitenkin yksi sellainen), koneita, kansoja ja otuksia ei vilistele ruuduilla. Mestariteokseksi ei tarinasta ole, mutta mukiinmenevä kesäsarja se on ja samalla piristävä aloitus tälle numerolle. 

Ottavio Panaron hutiin menevän vitsisarjan Kaupunkia pakoon jälkeen odotettavissa on toinen huti perään, sillä Roopen Klondiken-vuosia valottava Klondiken kuningas -tarinasarja jatkuu. Arvaus ei ole huti, sillä Giorgio Martignonin ja Luciano Milanon Koira ankkaa myöten jatkaa ikävän tutulla linjalla herättämällä ikuisia kysymyksiä siitä, miksi tällaiseen on päätetty ryhtyä. Luulisi – tai ainakin toivoisi – Roopen nuoruusvuosien olevan sen verran kunnioitusta ansaitseva aihe, että siihen kajottaisiin vasta sitten, kun tähän on oikeasti eväitä. Tällainen lyhytnäköinen ja ajattelematon nokkiminen ei ole hedelmällistä kellekään.

Teresa Radicen ja Stefano Turconin Hessu reportterina -tarinasarja aloitettiin helmikuussa näyttävästi ja myös lupaavasti. Vaikka ennakkomerkkejä sarjasta ei oikein etukäteen annettu, kannessa julistettava avaus saa aina nostettua odotusarvoja korkealle. Ensimmäinen tarina oli kuitenkin sekasortoinen ja kokonaisuutena selvä pettymys. Toiselle osalle, Puuttuvan purnukan tapaukselle, lankeavat tällöin ikävämmät ennakko-odotukset. Sarja ei sellaisista ole moksiskaan, vaan kyseessä on todellinen tasonnosto ja yleisestikin erittäin viihdyttävä ja loistava tarina. Hessu reportterina -tarinasarjan syy ja tarkoitus tuntuvat selkenevän ja jatkoa suorastaan odottaa. Juoni on mainio, tarinan tempo on rauhoittunut ensimmäisestä osasta eivätkä Turconin piirrokset ole enää niin kaoottisia kuin aiemmin, vaan niihin on löytynyt perinteisempää letkeyttä. Mukava pikku kuriositeetti sarjassa on jälleen Mikin hahmon piileskely, joka ei taaskaan täysivaltaisesti ole onnistunut.

Vielä lehden loppuun täräytetään Carlo Panaron ja Valerio Heldin perinteisempi kesäsarja Saavuttamaton ranta. Traditioista ammentaminen onnistuu tällä kertaa ja myös Held on oman tyylinsä kanssa hyvä valinta sarjan piirtäjäksi. Hupailussa on löydetty se kaivattu rento meininki ja tästä syystä se on omassa luokassaan nappiin osunut tapaus. Samaa ei voi sanoa lehden vihoviimeisestä tuotoksesta, Davide Costan ja Carlo Limidon Velkalomalla-yksisivuisesta, joka jää Ottavio Panaron yksisivuiskollegan kanssa samalle lehdelle soittelemaan sitä kuuluisaa toista viulua.

Kokonaisuudessaan vuoden viidettä Ropsua on kehuttava mallikkaan rennoksi kesänumeroksi. Suurin osa sisällöstä on tähän teemaan sopivaa ja muutenkin mainiota tavaraa. Sellaista on ennakkoasetelmissa odotettavissa ensi kuussakin, kun platinanumero tarjoillaan kolmannen kerran ja tähtenä on Silvia Ziche. Muistetaan, että ensimmäisessä, Romano Scarpan platinanumerossa formaatti selvästi haki vielä muotoaan, mutta Giorgio Cavazzanolle omistettu lehti oli jo huomattavasti parempi. Sanooko kolmas kerta toden?