Lokakuun harmaiden hetkien sekaan Taskari täräyttää
piristämään Tuplan nimeltä Piirun verran parempi. Jo Alessandro Perinan kansi
antaa viitteen siitä, että luvassa on ainakin Taskareissa harvemmin nähdyn
Kulta-Into Piin esiintyminen. Vilkaisu sisällysluetteloon taas paljastaa
yllättävän seikan: tarinoita näyttäisi olevan melko samanmoinen määrä kuin
tavallisessa 256-sivuisessa Taskarissa. Tämä selittyy sillä, että Tupla
päräytetään näyttävästi käyntiin kahdella huippupitkällä sarjalla, jotka
yhteensä ahmaisevat opuksesta sen ensimmäiset 200 sivua. Toukokuisesta
Triplasta muistissa on vielä näitäkin pitempi Silvia Zichen pläjäys, mutta
ilolla on otettava vastaan se, kuinka Tuplien ja Triplojen suoma mahdollisuus
pitkien – todellakin pitkien – tarinoiden julkaisemiseen on lunastettu.
Kanteen Kulta-Intoa kuvittanut Alessandro Perina on myös
ensimmäisen järkäleseikkailun piirtäjänä, johon kansikin viittaa.
Käsikirjoituksen massiiviseen Viimeinen seikkailu -kokonaisuuteen on laatinut Francesco
Artibani. Sivujen lisäksi myös hahmoja vilisee kuin Vilkkilässä kissoja, sillä
pelkästään tarinan konnakatraan muodostavat Karhukopla, Milla Magia, Kroisos
Pennonen ja Kulta-Into Pii. Konnien voimien yhdistäminen tuo mieleen Don Rosan
Roopen 50-vuotisjuhlavuodeksi valmistaman sarjan Kaikkein mieluisin lahja,
joskin silloin Pennonen puuttui kööristä. Artibani on ängennyt sarjaansa mitä
erilaisempia käänteitä ja tapahtumia, mutta mitään uutta ja yllättävää hän ei
kyllä tule keksineeksi. Ilahduttavinta on Carl Barksin Maanalainen maailma -sarjaan
luomien kamaraisten ja tantereisten esiintyminen. Kokonaisuutena tarinapaketti
on hengetön luomus, joka etenee vain etenemisen tähden.
Castyn Mikki Hiiri ja varjonautit on mitaltaan myös pitkä,
tosin 75 sivullaan pituuden kannalta vaatimattomampi kuin edeltänyt 126-sivuinen
järkäle. Mitenkään yllätyksellisenä ei kuitenkaan tule se, että laadultaan
Casty päihittää leikiten Artibanin yrityksen. Castynkin sarjassa elvytetään
vanhoja hahmoja, kun Atomiinus ja tohtori Ykskorva tekevät paluun. Lisäksi ihan
tarinan alussa nähdään mukavia viittauksia Romano Scarpan klassikkotarinoihin.
Varjonautteja ei voi kuitenkaan millään muotoa väittää Castyn parhaisiin
kuuluvaksi. Tarina kärsii samanlaisista oireista kuin Viimeinen seikkailu,
tosin oireet eivät ole niin vakavia. Samanlaista hengettömyyttä ja
läpijuoksuksi alistumista on havaittavissa, vaikka Casty kuinka onkin tarinaan
klassikoista ammentanut.
Bruno Sardan ja Ottavio Panaron Taikaviitta ja Millan metkut
-sarjassa niinkin kutkuttavasta aiheesta kuin Taikaviitan henkilöllisyyden
paljastumisesta ei osata ottaa yhtään mitään irti. Sarja jää lyhyeksi ja
kunnianhimottomaksi rykäisyksi. Massimiliano Valentinin ja Vitale Mangiatordin
Korpijäärän kurpitsarallissa vanhojen hahmojen marssia jatkaa Parta-Jussi,
jonka hauskaksi tarkoitettu esiintyminen ei juuri hymyilytä. Mark ja Laura Shaw’n
ja Giorgio Cavazzanon Tanssii kotkien kanssa taas kärsii samasta ongelmasta,
joka Shaw’n pariskunnan kohdalla on aiemminkin tullut mainituksi eli vastoin
heidän aiempaa mainettaan hyvien ja jännittävien tarinoiden
käsikirjoittamisesta tarinat tuntuvat nykyisin jäävän tusinatuotteiden tasolle.
Mainitut hyvyys ja jännittävyys ovat tiessään.
Luglin ja Massimo De Vitan lyhyt Mikki-dekkari Radiojännäri
on nimensä mukaisesti verrattavissa enemmän radion sunnuntaikuunnelmaan kuin
klassiseen Mikki-dekkariin. Eivät De Vitan piirroksetkaan jaksa piristää
uuvahtaneessa tunnelmassa. Mummo Ankka ja uusi naapuri -sarjassa Riccardo
Secchi ja Giada Perissonotto yrittävät viritellä romantiikkaa, kolmiodraamaa ja
liike-elämän kieroiluja yhteen siinä kuitenkaan onnistumatta siten, että
tarinasta jäisi jotain käteen. Gaya Perini ja Ettore Gula jättävät niinikään
onnistumisen elämykset myöhemmälle, kun lyhyt Karhukopla-hupailu Kotini,
laiskanlinnani ei tiiviissä ajassa ehdi saada siipiä alleen.
Matteo Venerus ja Marco Mazzarello ovat
halloween-tunnelmaisen Mikki-jännärin Kummitusten kortteli takana.
Kutkuttavasta asetelmasta huolimatta miehet eivät saa luotua hyytävää
tunnelmaa, joka ajaisi pureksimaan kynsiä ja säpsähtämään pienintäkin
narahdusta. Uutta jännäriklassikkoa tai edes jonkinlaista tapausta on näillä
eväillä turha odottaa. Giovan Battista Carpi vastaa Sulosointujen ja
ultraäänien kohdalla sekä käsikirjoituksesta että piirroksista. Alkuun vanhan
mestarin klassisella huippu-uran nousu ja tuho -juonella tasapainotteleva sarja
näyttääkin sujuvalta menolta, mutta valitettavasti kiito ei pitkälle kestä, kun
selväksi käy, että mitään tavanomaisuuden ulkopuolelle työntävää tekijää ei ole
luvassa.
Roberto Gagnor ja Vitale Mangiatordi ovat kyhänneet Taskarin
aloittaneen pitkien pätkien lisäksi opuksen mielenkiintoisimmat lähtökohdat
sisältävän tarinan. Hylättyjen puolustajassa Taikaviitan ja Viitattaren arkea
saapuu sekoittamaan kolmas superhahmo, jolla ehtii sarjan kuluessa olla monta
nimeä. Rakkaaksi lapseksi tästä ei kuitenkaan ole, sillä sarja päätyy monien
muiden tämän Taskarin sarjojen tavoin nopeasti luettujen osastolle. Sarjaa on
yritetty näyttämään paremmalta kuin se todellisuudessa on painamalla
kokonaisten sivujen taustoja mustaksi. Näin heikoksi jäävän tekeleen ollessa
kyseessä tällainen toiminta tuntuu vain mauttomalta.
Abramo Barosson ja Marco Rotan Arvaamaton antiikkiase jää
mieleen muustakin kuin Taskareissa harvoin nähdyn Rotan piirroksista. Se on
peräti neljäs Mikki-sarja tässä opuksessa ja kaiken lisäksi se on kirjan paras
tarina. Yksinkertaisessa juonessa ei ole lähdetty liikoja hienostelemaan ja
luku-urakka sujuu juonen luistaessa. Tarina jää lyhyeksi, mutta mihin siinä
olisi enemmän pituutta tarvittu? Hyvinhän homma toimi näinkin. Rotan piirrokset
eivät uran tässä vaiheessa ole sillä tasolla, mihin maestro myöhemmin on yltänyt,
mutta ilollahan näitäkin katselee. Barosson ja Rotan jälkeen jäljellä on vielä
Lars Jensenin ja Flemming Andersenin AaPAMysteeri, joka nimestäänkin päätellen
kuuluu PAM-tarinasarjaan. Se on kuitenkin niin köyhä luomus, että jätetään
siitä puhuminen väliin näin hyvän tarinan perään.
Roope on Taskarin lisäksi päässyt kansikuvapojaksi myös nimikkojulkaisuunsa.
Lehti lähtee käyntiin Sergio Badinon ja Ettore Gulan sarjalla Ankanpääkö
huijari?, jossa mielenkiintoisesti Taskarin johtosarjajätin tavoin Roope menettää
rahasäiliönsä. Tämä tarina on kuitenkin niin sivumäärältään kuin otteeltaankin
keveämpää sorttia ja se toimii. Sarja on Viimeiseen seikkailuun verratessa
ehdottomasti viihdyttävämpi ja tarinana muutenkin mainio. Ropsu näyttää alun
perusteella olevan vahvoilla Taskariin nähden.
Kuukauden animaatio masentaa jälleen, kun sarjakuvaversioksi
on taas päätynyt yksisivuinen. Alberto Savinin ja Marco Mazzarellon Aukko
baseball-sivistyksessä ei tämän tahi vitsinsä vuoksi esikuvansa Kuinka
baseballia pelataan tavoin hetkauta. Baseballtunnelmissa ollaan myös
Massimiliano Valentinin ja Emilio Urbanon Pikku-Aku-sarjassa Sysimetsän
sankarit, jossa baseball-pallo on hukassa. Onneksi pallo ei ole tekijöiltä
hukassa, sillä sarja on lystikäs ja onnistunut tapaus niin juoneltaan kuin
piirroksiltaan.
Mukava tapaus on myös lyhyt hupailu Tuntematon taaleri,
jonka tekijätiedot tosin ovat lehdessä väärät. Inducksin mukaan käsikirjoitus
on Gaya Perinin ja piirrokset voi jo tunnistaakin Giulio Chierchinin tekosiksi.
Seuraavan ja samalla lehden viimeisen pitkän sarjan kohdalla tekijöistä ei
kuitenkaan ole epäilystä. Hessun kirjallisten keskiviikkojen tarinasarjaan
lukeutuva Myrskyn korvassa on Rudy Salvagninin ja Roberto Vianin taidonnäyte.
Taidonnäytteestä on todella kyse, sillä sarja on viihdyttävä, kuten Hessun
kirjallisten keskiviikkojen tyyliin yleensä kuuluukin. Parempiakin tapauksia
tarinasarjassa on ollut, mutta kuukauden ollessa laadultaan näinkin laimea ja
tarinan ollessa kuitenkin onnistunut, ainoa oikea vaihtoehto on julistaa se
kuukauden parhaaksi sarjaksi.
Ropsun takasivulta on vielä mainittava Salvagninin ja Enrico
Faccinin yksisivuinen Mainio mekaanikko, joka omassa lajissaan on
täydellisyyttä hipova. Ropsun ollessa muilta kuin Kuukauden animaation osalta
tässä kuussa mainio julkaisu, on syytä kantaa enemmänkin huolta Taskarin
pahasta floppaamisesta. Tuplat ovat aina odotettuja tapauksia ja tässä
tilanteessa odotusarvoa lisäsivät kansi ja sisällysluettelon tieto erityisen
pitkistä sarjoista. Ensi kuun Nokittaja ei juuri kannensa puolesta erityisiä
odotuksia synnytä, mutta kyllä tämän kuun jälkeen on pakko pystyä parantamaan.