Arvostelu: Roope-setä 395

Viime kuun tapaan Kvaakin Henendo työsti meille erinomaisen arvostelun tuoreimmasta Roope-sedästä. Tässäpä tämä:

Heinäkuun Roope-setä kehottaa kannessaan sukeltamaan sekaan. Kannen piirros ei kuitenkaan onnistu tähän toimintaan innostamaan. Alessio Coppolan taiteilemassa kuvassa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta toisaalta siinä ei ole mitään mielenkiintoista tai hulppeakaan. Viime aikoina Disney-julkaisuissa on tuntunut yleistyvän kannet, joissa ei ole perimmäistä ideaa. Niistä ei löydy huumoria tai dramatiikkaa. Ne tehdään vain esittämään jotain, yleensä yksittäistä hahmoa. Tällainen ei innosta lukijaa mihinkään. Kannelta sopisi odottaa jotain, joka suorastaan pakottaa syöksymään ankallisherkun ääreen. Tämän kannen katsastuksen jälkeen jää tunne tyhjästä kuplasta. Siinä ei välttämättä ole kuvituksellisesti moitittavaa, mutta se ei sano mitään eikä jätä minkäänlaista tunnetta. Kanteen voisi suhtautua kuin johonkin tarinaan. Se, että tarina olisi vain sarja kuvia, jotka eivät loppujen lopuksi esitä ja kerro mitään, ei olisi missään tapauksessa hyväksyttävää. Voisiko kannesta ajatella samalla tavalla?          

Lehden johtosarja, Alitajunnan armoilla, on kirjoittaja Federico Povolerin ja piirtäjä Alessandro Gottardon työtä. Gottardo on aina ollut mainio kuvittaja, mistä tämäkin sarja kertoo. Se on ajalta, jolloin Gottardon oma tyyli ei ollut vielä kovin selkeästi esillä. Tästä huolimatta piirrokset ovat gottardomaiseen tyyliin nautinnollisia. Käsikirjoitus ei ole kovin kummoinen. Se on suoraan valettu tyypillisen italialaisen ”minijännärin” muottiin. Silti, kuten usein käy, sarjalle ei voi tältäkään osin antaa kuin hyviä arvosanoja. Vikoja ei ole ja muotti on ilmeisen hyvin kasattu. Näin sen voi tehdä, jos haluaa tyypillisen yksinkertaisen, mutta mainion sarjan aikaan.                   

Ropsun sivuilla hieman harvinaisemman vieraan Marco Rotan sarja Pendelöijien parhaimmistoa on nimetty Kuukauden klassikoksi. Nimitys on täysin ansaittu. Sekä käsikirjoitus että kuvitus ovat loistavaa jälkeä. Ne kilpailevat toistensa kanssa niin tasavertaisesti, että kumpaakaan ei uskalla selkeästi kohottaa toista paremmaksi. Käsikirjoitus ei ole kaavamainen. Se on yllättävä, hauska ja suorastaan mestarillinen. Myös Rotan piirrokset ovat todellista taidetta. Ne hivelevät silmiä, ovat hallittuja ja vilisevät nokkelia sekä sopivia yksityiskohtia. Sarjan aloitusruutu on täydellinen esimerkki Rotan mestarillisuudesta. Ropsun koon muuttumista ei voi valittaa, kun se on mahdollistanut tällaisten nelirivisten sarjojen julkaisemisen.

Lehden viimeinen pitkä tarina on Mikkiä ja Hessua seuraava Pueblo Floriton aarre, tekijänään Giampiero Ubezio. Rotan mestaripaukun jälkeen tältäkin tarinalta odottaa paljon. Se joutuu Rotan ehdottomaan varjostukseen, millä ei voi kuitenkaan kokonaan selittää huonohkoja arvosanoja. Tarinalla olisi huimat mahdollisuudet jännitysmomentteihin ja toimintaan, mutta se päätyy juoksemaan – tai jopa matelemaan – paikoillaan ja haaskaamaan kyseiset momentit. Tarinan loppupuolelta löytyy vielä yksi ennalta arvattava käänne, joka sekin haaskataan antamatta juonen kululle siipiä. Lopputuloksena on kömpelö ja onneton kyhäelmä, jota ei voi edes verrata sitä edeltäneeseen klassikkoon.        

Lehti sisältää tuttuun tapaan myös Donald Soffrittin Pikku-Akun, dekkaripähkinän, In English –osion, Päivän pamauksen sekä takakannen vitsisarjan, joka tällä kertaa on Sergio Cabellan Hyppy korkeuksista. Tästä joukosta ei jää käteen mitään.

Yhteenvetona Ropsun suunta on positiivinen, mistä eniten on kiittäminen Rotan klassikkoa, joka osoitti lehden mahdollisuudet. Pitkistä sarjoista vain yksi kolmesta oli pettymys. Uskaltaisin jopa todeta, että viime vuodet vallinneesta Disney-julkaisujen yleisestä aallonpohjasta on alettu vähitellen nousta, veturina juuri Roope-setä. Tästä on erittäin hyvä suunnata eteenpäin.