Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja 361

Ankkalinnake on saanut uuden arvostelijan! Ville T. kirjoittaa tästä lähtien arvostelun aina tuoreimmasta Aku Ankan Taskukirjasta. Ville on monelle Ankkalinnakkeen kävijälle varmasti jo entuudestaan tuttu, onhan hän Ankkis.netissä kauan pyörinyt Kääk13.

Tässä on kuitenkin Villen ensimmäinen arvostelu:

Aku Ankan taskukirja 361

Nopeasti selailtuna taskari vaikuttaa sisällöllisesti varsin tavanomaiselta nykypokkarilta josta löytyy perushyvä johtosarja Tanskan maalta ja liuta italialaisia sarjoja sekalaiselta tekijäkaartilta. Ulkoisesti kirjasarja on kuitenkin käynyt läpi uudistumisen. Sisäkansien taskarilistan tausta on vaihtunut taskarin juhlapokkarisarjan kansikuvien hahmoihin, tekijöiden nimien fontti on vaihtanut tyyliä ja sisällystä, sekä toimitussivun ulkoasua on uudistettu. Se, että sisällöstä löytyvät nyt myös sarjojen tekijöiden nimet, ei ole huono, mutta vähän turha uudistus koska kunkin sarjan otsikkosivulta löytyvät ihan samat tiedot. Tuon olisi ymmärtänyt paremmin jos nimet olisi otsikkosivuilta poistettu kokonaan.

Myös kanteen olen lievästi pettynyt. Tätä nykyä ei enää tunnuta suosivan tarinaan tehtyjä kansia vaan vitsejä ja vielä niitäkin pahempia jo ennestään tuttuja hieman muokattuja kuvia kuten tässä on esimerkkinä. Tuonkin piirroksen tilalle olisi hyvin voinut laittaa ihan oikean kannen vaikka Taikaviitasta kun sillä kerran halutaan kirjan viimeistä sarjaa selvästi mainostaa.

Korpintörmän kummitus

Taskari alkaa perinteisesti Egmontin tuottamalla johtosarjalla. Tarina ei ole ihmeellinen. Sen juonikuvio on liiankin tuttu joten sarjan käänteet on helppo arvata jo etukäteen. On juonessa kuitenkin hyviäkin puolia. Sarjassa Akun luonne kasvaa. Ei mitenkään erityisesti, mutta juonen kannalta varsin oleellisesti. Tarina kertoo pelkonsa voittamisesta ja siitä, kun kunnolla uskoo itseensä voi tehdä suuriakin sankaritekoja. Akun kohdalla nähdään niin usein epäonnistumisia, että kehnompikin tarina piristyy kummasti, kun lopussa poikkeuksellisesti Aku selviääkin voittajana. Kuvituksen ansiosta sarjan kehnohkon juonen antaa anteeksi. Massimo Fecchin jälkikin on mielestäni jotenkin cavazzanomaista tässä sarjassa. Erityisesti lähikuvissa…

Väsyneen kiekonheittäjän tapaus

Tavanomainen, mutta kuitenkin oikein viihdyttävä Mikki-sarja, joka pyörii poliisilaitoksen väen ympärillä. Jutussa poliisien keilailuretken aikana poliisilaitokselta varastetaan arvokas kiekonheittäjä patsas, joka on saatava takaisin ennen kuin poliisilaitoksen maine tahraantuu. Tarinan sivujuonena on myös kertomus eläkkeelle jäävästä poliisista, joka viettää viimeistä työpäiväänsä, muttei ole saanut aikaiseksi yhtäkään tärkeää pidätystä. Lukija voi heti alkuunsa arvata kuinka tarina tulee päättymään. Alessandro Perinan piirrokset luovat tarinaan mukavan letkeän tunnelma, vaikka osa kohtauksista näyttääkin melkoiselta kohellukselta.

Faraon kutsukirjeet

Historia-aiheinen sarja. Heti alkuunsa mielestäni otsikoinnissa oli tapahtunut virhe tarinan päähenkilön kohdalla. Jokainen toki voi olla omaa mieltänsä, mutta kun sarjaa kerrotaan Iineksen näkökulmasta niin eihän silloin otsikossa voi olla Roopen nimeä. Tämä tarina on ehkäpä heikoin esitys koko kirjassa. Historiaa sivuavat tarinat ovat toki hauskoja, etenkin silloin jos tunnistaa niissä piilevät viittaukset, mutta tämä sarja olisi hyvinkin voitu käydä nykypäivässä. Juuri enempää sanottavaa tarina ei antanut. Ciampaolo Soldatin ilmeikäs kuvitus antaa kuitenkin sarjalle pirteän ulkonäön.

Onnenamuletti

…jatkaa samalla tylsähköllä kaavalla kuin edellinenkin. Tämä on taas niitä ”Aku etsii onnea”-sarja. Paikoin juttu onnistuu ihan hyvin, kun Akua ei kuvata sarjassa liian tyhmänä. Tanskalaisten ja italialaisten sarjoissa on Hannun ja Akun kohdalla vissi ero. Aku Ankka-lehdessä serkukset tuskin sietävät toisiaan, mutta italialaisissa sarjoissa Aku on valmis kääntymään Hannun puoleen apua tarvitessaan ja useimmiten Hannu jopa suostuu avustamaan kohtalon kolhimaa serkkuaan. Näin myös tässäkin sarjassa. Michele Mazzonin piirroksissa ei ole muuten sen enempää moitittavaa, mutta jokuset suoraan Cavazzanolta kopsatut ruudut iskevät silmään ehkä liiankin häiritsevästi. Tosin Cavazzanon kopioiminen onkin ollut uusimpien italialaisten taiteilijoiden valtti jo pitkään.

Indiana Hopo ja valinnan vaikeus

Hessun seikkailija-arkeologiserkun näkeminen taskarissa on aina mieluinen yllätys, etenkin jos kuvituksesta vastaa Massimo De Vitan kaltainen mestari. Vaikka monia uudempia Indiana-seikkailuja ei voi edes ”seikkaluiksi” sanoa, löytyy aina välillä jokunen positiivinen poikkeus. Mielestäni tämä on sellainen. Ei ehkä sieltä parhaimmasta päästä, mutta kuitenkin. Sarjoja joissa Indiana Hopolla ilmenee jokin seikkailujen tuottama ”sairaus” tai fobia on nähty ennenkin, mutta en muista, onko valinnan vaikeutta ennen käsitelty. Tuttuun, mutta lukijan mielenkiinnon ylläpitävään tapaan tarina etenee esteeltä esteelle loppujen lopuksi melko helppoon loppuunsa. Piirrosten osalta sarja onnistuu vielä juontakin paremmin. De Vitan ammattitaitoisen elävästä kuvituksesta ei vain voi olla pitämättä.

Elämä pelissä

Mark ja Laura Shaw ovat saaneet kerrankin ihan hauskan ja uudenlaisen idean. Vaikka päähahmoja on ennenkin nähty tietokonepelien ”nappuloina”, on ne tässä sarjassa yhdistelty poikkeuksellisen hyvin. Lukijaa kiusataan juonen edetessä oikein onnistuneestikin. Todellisuus ja virtuaalimaailma menevät varmasti lukijalla sekaisin, minkä sarjan päätyttyä tajuaakin olleen tarkoituksellista. Loppuratkaisukin on melko radikaali ajatellen, että Aku ja ankanpojat joutuvat hain ruoaksi. Itse asiassa se jopa pistää miettimään, oliko sarjassa loppua lukematta ollenkaan ”todellisia” kohtauksia… Valitettavasti tarina loppuu kuin seinään. Kirjoittajien olisi toivonut leikittelevän juonella vielä enemmän… Bancellsin tönköistä Cavazzanokopioista en oikein koskaan ole pahemmin perustanut. Tämän takia sarjan positiivinen eroavaisuus massasta ei meinaa heti tulla esille.

Koiran pahin painajainen

Karhukopla-tarinoista en oikein koskaan ole pahemmin perustanut, mutta Kuusnelonen on oikein piristävä hahmo ja antaa uusia mahdollisuuksia kopla-sarjoille. Tässä sarjassa Kuusnelonen onkin oikeastaan pääosassa ja tapahtumia seurataan Kuusnelosen näkökulmasta. Tarina etenee vahvasti vitsien voimalla, mikä oikeastaan sopiikin tämän tapaisiin lyhyisiin hupailuihin. Marco Melonin humoristinen kuvitus tuo ihmeellisesti mieleen aiemmin tässä taskarissa nähdyn Perinan piirtämän Mikki-sarjan.
Varteenotettava vastustaja

Juhlavuoden ensimmäisen taskarin päättää pitkä 60-sivuinen Taikaviitta jatkosarja. Karhukoplan epäonnistuttua taas kerran Roope Ankan rahasäiliöön murtautumisessa päättää kaupunkiin saapunut uusi rikollinen hoitaa homman Karhukoplaa paremmin. Taikaviitta asettuu vartioon rahasäiliölle torjumaan sen ympärille ilmestyviä outoja ilmestyksiä. Tällaisen juonikuvion läpikäyminen 60-sivussa vaikutti ensialkuun liian pitkitetyltä, mutta tarina tempaisi mukaansa niin hyvin, että loppu tuli vastaan jopa ihmeen nopeasti. Salvatore Deianan piirrokset onnistuvat tarinan kuvaamisessa harvinaisen hyvin, vaikka hänen piirroksensa ovat toki muutenkin tasaisen laadukkaita. Minua miellytti tarinan värityksessä se, että Akun nuttu oli väritetty vanhaan tyyliin mustan nutun keltaiset koristenauhat poikkeuksellisesti sinisiksi, vaikka kyseessä taisikin olla vain värittäjän moka. Nutun koristeraidat kun ovat keltaisia sivulle 214 saakka.