Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 45 & 46

Teemataskari 45 Antiikin sankari on nimetty hieman ylimalkaisesti, jos pilkuntarkkoja halutaan olla. Antiikkina tunnettuun historialliseen aikakauteen liittyvät sarjakuvat vievät sisällysluettelosta puolet, mutta toisen puolikkaan muodostavat jutut muinaisen Egyptin miljöineen ja mayaintiaaneineen eivät kuulu antiikin piiriin. Historiallista detaljia – joskin huomionarvoista sellaista – tärkeämpää on tässä yhteydessä kuitenkin sisällön 

laatu. 

Giorgio Pezzinin ja Massimo De Vitan Taidemaailman tomppelit kuuluu aihepiiriltään antiikkisarjojen joukkoon, vaikka siinä seikkaillaankin nykypäivässä. Roopen ja Kroisoksen kamppailuista saadaan silloin tällöin niinkin eeppisiä, että antiikinaikaiset vastineetkin kalpenevat siinä rinnalla. Tämän sarjan kutsuminen eeppiseksi tuntuu liioitellulta, mutta ei moisiin mittasuhteisiin tule odottaakaan päästävän usein. Pezzin ja De Vita ovat taattuja tekijämiehiä, joiden kohdalla perussuoritukseen yllettäessä voidaan jo puhua hyvät pisteet saavasta tarinasta. Nyt mennään jo hivenen perussuorituksenkin yläpuolelle, joten pisteitä ropisee siitä hyvästä muutama kourallinen lisääkin. 

Carlo Panaron ja Sergio Asteritin Keisari Neron laulu sekä Corrado Mastantuonon Julma farao tulevat kirjassa perätysten. Ne ovat samalla ainoat Suomessa ennen julkaisemattomat sarjat. Keisari Neron laulussa Sergio Asteritin piirrokset eivät jaksa miellyttää, kuten hänen kohdallaan tapaa käydä, eikä Carlo Panarokaan ole saanut aikaiseksi mitään mieltä ylentävää käsikirjoitusta. Julma farao on Palle Pulppu -tarina, joten odottaa sopisi maukasta komediaa, mutta jotenkin Mastantuonokaan ei ole sattunut olemaan oikeassa vedossa sarjaa tehdessään. Nämä ennen julkaisemattomat tarinat eivät näin olleen ole sellaisia, joiden debyyttiä olisi tarvinnutkaan erityisellä innolla odottaa.

Massimo De Vita on opuksen piirtäjätähti, sillä Guido Martinan käsikirjoittama Taikakukka on jo toinen tämän taiteilema sarja Teemassa, minkä lisäksi vuoroaan odottaa vielä kolmaskin sellainen. Martinan taidot tulevat sarjassa hyvin esiin. Se on lyhyehkö eikä juoneltaan erityisen moniulotteinen, mutta silti siinä ehditään tiiviin paketin rajoissa kunnolla mennä eikä meinata suuntaan jos toiseenkin. De Vitan piirrokset ryydittävä loistokkuutta. Taikakukka on kirjan paras sarja. 

Kauas ei Taikakukasta jää Akulius Ankkiuksen kronikkakaan. Tämä Giorgio Pezzinin ja Carlo Limidon viihdyttävä tarina on saanut ensijulkaisunsa vain kuusi vuotta sitten Ankkojen maailmanhistorian toisessa osassa. Täten se toimii kuitenkin hyvänä osoituksena siitä, että jos pikauusintoja on joskus tehtävä, niin sitten mielellään juuri tällaisille mainioille sarjoille. 

Keisari Neron laulua tuli houkutus moittia jopa kirjan heikoimmaksi jutuksi, mutta sen tittelin vie Giorgio Martignonin ja Luciano Gatton äärimmäisen tylsä ja kuivahuumorinen Kaupunkiarkeologit. Onneksi se ei ole Teeman päättävä sarja, vaan parempaa jälkimakua jättävät kaksi seuraavaa sarjaa, joista ensimmäinen on se kolmas Massimo De Vitan piirtämä tarina. Pier Francesco Prosperin käsikirjoittama Babu Simbelin temppeli ei ole juonellisesti kovin omaperäinen, mutta enemmän käytettyjäkin juonia voi pyöritellä menestyksekkäästi. Prosperi suoriutuu juuri tällaisesta tilanteesta oikein mallikkaasti. 

Kirjan päättää Per Sanderhagen ja Lino Gorleron tanskalaistuotantoinen Kultaiset sakset. Se onkin hyvä päätös, sillä juttu on mukavan sujuva ja vivahteikas. Saman voisi todeta myös kokonaisluonnehdintana koko Teemasta. Ei tällä tarinakokoelmalla parhaiden Teemojen joukkoon ylletä, mutta miellyttävä lukupaketti se on. Tehtävänsä se kyllä ajaa eikä ostopäätöstä ole tarpeen jälkikäteen harmitella. 

Maalitykki eli Teemataskari 46 ei ole Teemojen keskuudessa mikään harvinaisuus. Jalkapalloaiheisia Teemoja on ilmestynyt sellaista tahtia, ettei kokonaisesta joukkueesta olla kaukana. Julkaisut ajoittuvat suurempien arvoturnausten seutuville, EM- ja MM-kisojen aikoihin. Mikäs näitä on julkaistessa, kun materiaalia riittää. Kuningas jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji ja italialaiset tunnetun pallohullua kansaa. Lisäksi jalkapallotarinakokoelmat ovat usein olleet oikein onnistuneita ja viihdyttäviä kokonaisuuksia. Hyvän sarjan lukemalla voi vaikka lämmitellä ennen huippujännittävää ottelua.

Maalitykkiin on saatu kiitettävämmissä määrin ennen julkaisematonta materiaalia kuin Antiikin sankarissa oli. Sellaista on johtosarjakin Lopultakin loppuottelu, jossa mielenkiintoisesti nähdään tuttuja sankareita nuoremmalla iällä. Riccardo Secchin ja Marco Gervasion sarjan yllä leijuvat uhkaavat lässypilvet, mutta uhkakuvat jäävät onneksi toteutumatta ja pallo lauotaan maaliin. 

Ankkalinnassa on useampaankin kertaan kokeiltu lajin radikaalia uudistamista. Näin tapahtuu tässäkin kirjassa jopa pariin otteeseen. Carlo Gentinan ja Michele Mazzonin Futarirobottien nimestä voi jo päätellä, kuinka rautaisia ammattilaisia kentälle lasketaan. Niin ikään Gentinan käsikirjoittamassa Uusissa pelisäännöissä sukelletaan lähes kirjaimellisesti syvemmälle sääntökirjaan. Sarjan piirroksista vastaa Pier Dario Pennati. Molemmat tarinat ovat mukiinmeneviä suorituksia, jotka luettuaan on hieman vaikeampi (vai sittenkin helpompi?) alkaa ensimmäiseksi ruikuttamaan oikeiden sääntörukkausten radikaalisuudesta. 

Kirjaan on säästetty sellainenkin herkku kuin ennen julkaisematon Tuplanolla-sarja Jalkapallokeikka, tekijöinään Marco Bosco ja Marco Mazzarello. Mestarien liigan loppuottelun hulinoihin sijoittuvan sarjan otteissa on tunnelmaan sopivaa keveyttä, mikä on Tuplanolla-sarjoissa ollutkin käytetty resepti. Fanivinkkelistä annettavana kuriositeettina todettakoon, että Lontooseen sijoittuvassa sarjassa muistetaan mainita Arsenal, mutta jotenkin suurista suurin eli Chelsea on päässyt unohtumaan. Pitäisikö siitä antaa miinuspisteitä?

Maininnan ansaitsevia hyviä sarjoja oikein vilisee kirjassa. Sellaisia ovat Paul Halasin ja Massimo Fecchin avaruudelliset mittasuhteet saavuttava Maailmojen Cup, Bruno Sardan ja Andrea Ferrarisin pallo mainiosti hukassa oleva Kadonneen pallon jäljillä sekä lajin muinaiseen historiaan perehtyvä Carlo Gentinan ja Alessandro Gottardon Agur Ankka ja kuningas jalkapallo. Carlo Panaron ja Alessandro Perinan sarjassa Sponsoripeliä ilahduttaa sen lämminhenkinen loppu. 

Paras on säästetty viimeiseksi. Rudy Salvagninin ja Giorgio Cavazzanon Superpelitaktiikka on lyhyt juttu, mutta pystyy nopeasti pienessä tilassa siihen, mihin kaikki sarjat varmasti pyrkivät: jäämään loppuelämäksi mieleen. Esiteltyä taktiikkaa sopii pohdiskella pallopelejä toljottaessaan. Pitäisikö se säästää yhden pelin ihmeenä loppuotteluun vai voitettaisiinko sillä liigamestaruus? Tämän täydellisempää lopetusta on kirjalle kuin kirjalle vaikea saada.

Maalitykki on sellainen opus, kuin jalkapalloaiheisesta Teemasta sopiikin odottaa. Ne ovat jo aiemmin vakiinnuttaneet asemansa ankallisjärjestyksessä ja niin vain ne aina ihmeellisesti onnistuvat yhä uudelleen yllättämään positiivisesti. Jalkapallo lienee todella yhdistävä laji. Ainakin se näillä näytöillä on loppumaton juoni-ideoiden ahjo ja inspiraation kohde Ankka-sarjakuvalle. Maalitykin Ankka-painotteisesta sisällöstä ei pidä päätellä, etteikö pallo hiirenkin jalasta maaliin menisi. Mallia voi katsoa vaikka Ylävirran Yrityksestä.

Marco Rota voitti platinanumeroäänestyksen

Milanon maestro Marco Rota on voittanut äänestyksen, jossa lukijat saivat valita Roope-sedän ensi vuoden ensimmäisen platinanumeron teemapiirtäjän, kertoo akuankka.fi. Rota rohmusi annetuista äänistä peräti 41 prosenttia. Toiseksi tulleen Massimo De Vitan ääniosuus oli 22 prosenttia. Rotan sarjoja on julkaistu Ropsussa aiemmin vain viisi kertaa. Rotalle omistettu platinanumero ilmestyy ensi tammikuussa.

Ankkojen tie vie Afrikkaan

Ankat maailman ympäri -kirjasarjan kolmannessa osassa siirrytään Afrikkaan, tuolle historian värittämälle, armottomien aavikoiden, salakavalien savanneiden, viheliäisten viidakoiden ja suurten rikkauksien mantereelle. 

Ankat maailman ympäri 3 – Afrikka

Sanoma Media Finland Oy, Kids Media 2016

Päätoimittaja: Aki Hyyppä

Toimitus: Jenni Hurme, Kati Valli, Ville Viitanen

Käännökset: Kati Valli, Aku Ankan taskukirjan toimitus

Ulkoasu: Jouni Asikainen, Raimo Hyvönen

320 sivua, sidottu

ISBN: 978-951-32-4253-4

Suositushinta: 33,00 €

Heti alkuun oli syytä kuvata Afrikkaa romantisoituun sävyyn. Kirjaa odottaessa pelkona oli, että se jäisi yksitoikkoiseksi kokonaisuudeksi sen vuoksi, että siihen valitut sarjat edustaisivat parhaimmillaan vain paria miljöötä. Kirjasarjan ensimmäisessä osassa Amerikan manner näin pääsi käymään länkkärien ja intiaanien kanssa, mutta toisena ilmestyneessä Eurooppa-kirjassa asiat alkoivat olla paremmin. Afrikka-kirjan kohdalla huolet voi heittää nurkkaan jo alussa kirjan tarinat kartalle laittavan sivun nähtyään. Nyt on selvästi haluttu mennä pitkin mannerta!

Sisällysluettelo on erittäin lupaava. Kirjan yhdestätoista tarinasta viisi on 2000-luvulla tehtyjä, joten yli puolet teoksesta siunaantuu vanhoille klassikoille. Näin voidaan todella sanoa, sillä uusin niistä on vuodelta 1975. Kolme sarjaa on julkaistu Suomessa aiemmin ja niistäkin kaksi ansaitsee kritiikittä uusintakierroksensa.

Kirjan aloittaa Romano Scarpan Niilin kolossi vuodelta 1961. Se nähtiin myös vuosikymmenen takaisessa Roope-setä-lehdessä, mutta kuuluu uusintansa ansaitseviin sarjoihin. Hauskalle, vinhasti piirretylle ja vilkkaalla mielikuvituksella kirjoitetulle klassikolle ei voi suoda kuin vuolaita kehuja. Ja onko totuus sittenkin tarua ihmeellisempää? Sarjan loppuun on sijoitettu pikku tietoisku sen aihepiiriin liittyen.

Aiemminkin on tullut kiitettyä sitä, kuinka kovakantisissa kirjoissa on uskallusta julkaista reilusti myös Mikki-sarjoja. Sitä on nytkin ollut riittämiin, sillä sarjoista kuusi eli enemmistö sijoittuu hiiriuniversumiin. Lähtökohtaisesti tämä on ilahduttavaa, mutta kaikista hiirisarjoista ei ole aiheuttamaan riemunkiljahduksia. Muunlaiset kiljahdukset eivät ole kaukana kirjan toisen sarjan kohdalla. Teresa Radicen ja Stefano Turconin Operaatio Punainen muki edustaa sarjakuvaa yököttävimmillään. Joskus tarinoilla ei halutakaan ensisijaisesti viihdyttää lukijoita, vaan niissä tökerön alleviivatusti opetetaan ja suorastaan saarnataan. Sitä voidaan kutsua myös propagandan tuottamiseksi. On harmillista ajatella kirjasta maksavan lukijan joutuvan lukemaan tällaista.

Kirjan huonoimman tarinan jälkeen tulevat alta pois myös muut heikommat tuotokset, jotta loppukirja voi olla oikeaa ilotulitusta. Stefano Ambrosion ja Stefano Intinin Mummo Ankka ja maatila savannilla on yksi niistä kolmesta sarjasta, jotka on aiemminkin julkaistu, mutta viidakkorumpu ei kerro, miksi tämä siihen joukkoon on otettu. Bruno Sardan ja Massimo De Vitan Faraon riippumatto pyrkii olemaan tunnettujen tekijämiesten perusvarma suoritus, mutta liialliseen varmuuteen pyrittäessä muitakin kuin Indianaa voi alkaa unettaa. Nicola Tosolinin lyhyt Mikki-juttu Saharan auringon alla lienee taiteellisuuteen hakeutuva, mutta ei tempaa mukaansa. 

Kuten todettua, loppukirja onkin sitten sellaista kyytiä, että jo sen perusteella teosta voi lämpimästi suositella. Äsken mainittu Massimo De Vitan piirtämä Faraon riippumatto oli vuodelta 2009 eikä oikein miellyttänyt, mutta nyt De Vitan nuorempi versio vuodelta 1964 pääsee yrittämään uudelleen. Carlo Chendin kirjoittama lyhyt Roope-sarja Metsästysmuistoja on puhdas Roopen luonteeseen perustuva vitsisarja, mutta onnistuu roolissaan täydellisesti. Chendin käsikirjoitus on hauska, mitä De Vitan ilmeikkäät piirrokset korostavat. Näin varhaisen sarjan kohdalla De Vitan tyyli ei luonnollisesti ole vielä omimmillaan, mutta hyvinhän piirrostyö on jo tuolloinkin onnistunut.

Khal Igwan salaisuuden piirtäneen Sergio Asteritin tyyli ei sen sijaan hivele juuri silmää. Tarinan voima onkin Diego Fasanon mainiossa käsikirjoituksessa, jossa Mikki ja professori Zatopek nähdään tositoimissa Pohjois-Afrikan hiekkaisissa maisemissa seikkailullisella tutkimusmatkalla. Klassikosta saati mestariteoksesta ei voida puhua tämän vuonna 2002 tehdyn sarjan kohdalla, mutta hyvä ja sujuva tarina on kyseessä.

Seuraavan sarjan kohdalla suurimpana uhkana on klassikko-sanan ylikäyttö, mutta tätä ennen julkaisematonta tarinaa voi kutsua siksi vaikka kymmeneen otteeseen lainkaan liioittelematta. Roberto Catalanon käsikirjoittamassa ja itsensä Giovan Battista Carpin piirtämässä sarjassa vuodelta 1961 näyttäytyy stereotyyppisempi ja brutaalimpi (joskin sarjakuvaan hellyttävästi siloteltu), vanhojen mielikuvien mukainen Afrikka. Vain muutaman pyrstösulan tähden vahvistaa ajatuksia siitä, että ennen muinoin mahtavia sarjoja rennolla otteella osattiin tehdä aiheesta kuin aiheesta – maestrot olivat todella maestroja! Kääntäjille ja toimitukselle on annettava kiitos riemukkaasti toteutetusta prinssi Juniorin puhetavasta. Tarinasta löytyy myös pätevä vinkki monelle nykypäivän puhujalle: Et voi sanoa ”ketä minua kutsui”. Oikea relatiivipronomini on ”joka”!

Farao Marsuthepin pyramidi on kirjan kolmas Egyptiin sijoittuva sarja ja toinen kolmesta Romano Scarpan sarjasta, tosin tässä käsikirjoitus on Michele Gazzarrin. Vuoden 1975 tuotos on jopa yllättävän sujuva, vikkelä toimintaseikkailu. Käsikirjoitus on täysin toimiva ja siten puhdasta kultaa eikä Scarpan piirroksiakaan juuri muuten voi kuvailla. Täydet pisteet ladotaan täten tiskiin myös tälle tarinalle.

Viimeistä viedään ankkasarjojen kohdalla. Kangastusten kangastus on vuodelta 1962 ja Abramo ja Giampaolo Barosson sekä Luciano Gatton tekemä. Ei voi jälleen kuin ihailla sitä tapaa ja otetta, kuinka sarjassa tasapainotellaan hauskuuden ja vakavien uhkien välimaastossa. Se luo tarinalle aivan oman tunnelmansa, joka on tavoittelemisen arvoinen. Harva enää nykypäivänä yltää tällaisiin suorituksiin!

Vaikka mahtavia suorituksia onkin pitkin kirjaa koettu, on paras säästetty viimeiseksi. Romano Scarpan Viidakon Hessu on julkaistu aiemmin nimellä Kaukainen sukulainen Taskarissa 73 sekä kirjassa Mä Hessu. Tämä vuodelta 1957 peräisin oleva sarja on klassikko millä tahansa mittapuulla mitattuna. Se on kirjan hauskin, erikoisin ja mielenkiintoisin tarina. Siinä on samanlaisia vivahteita vanhojen mielikuvien Afrikasta kuin mitä tavattiin aiemmin sarjassa Vain muutaman pyrstösulan tähden, mutta lopulta ne käsitellään tässä tarinassa varsin tyylikkäästikin. Viidakon Hessussa liikutaan vielä Scarpan legendaarisen uran alkuvaiheissa ja sarja onkin niin juonenpiirteineen kuin piirrostyyliltään lähellä tämän esikuvan Floyd Gottfredsonin töitä. Gottfredsonilainen henki ei ole koskaan pahaksi ja kuten todettua, Viidakon Hessu on kirjan paras tarina. Jos Vain muutaman pyrstösulan tähden saattoi liioittelematta tulla todetuksi klassikoksi kymmeneen kertaan, niin tätä sarjaa voidaan tituleerata klassikkojen klassikoksi sataan kertaan.

Ankat maailman ympäri vaikuttaa vain vahvistuvan edetessään. Eurooppa-osa oli Amerikan mannerta parempi ja nyt Afrikka lyö Euroopan laudalta leikiten. Muutama heikko tapaus on sattunut mukaan, mutta muuten kirjan sisältö oli niin timanttista, että ajatuksellisesti sarjat voisi ripustaa seinälle metsästysmuistoina. Niin tämän kirjasarjan kuin kovakantisten tulevaisuus yleensäkin näyttää tällä reseptillä hyvältä. Ylipäätään tulevaisuuden suhteen tunnelma on jälleen siinä mielessä kaksijakoinen, että taasen menestykseen vaadittiin kourallinen vanhoja klassikoita. Niitä on ilo lukea ja ne ovat ylivoimaisia, mutta entä tämän päivän ja tulevaisuuden sarjakuvat?

Takakannessa todetaan, että se salaisuus lie, minne ankkojen tie seuraavaksi vie. Tämä kuulostaa onneksi lupaukselta kirjasarjan jatkosta. Koska syksyn kirjojen julkaisulistassa ei uutta osaa ollut, kävi jo mielessä, että sarja olisi kokenut leikkurin. Toivottavasti näin ei tosiaan käy tällaisen elämysmatkailun jälkeen! Maailmaa on sitä paitsi vielä kiertämättä. Mitä on luvassa seuraavaksi? Aasia? Oseania? Etelämanner?

Alan Young 1919-2016

Pitkän uran tehnyt, Emmy-palkittu brittiläissyntyinen näyttelijä Alan Young on kuollut kunnioitettavassa 96 vuoden iässä Yhdysvalloissa torstaina 19.5. Young muistetaan hyvin 1960-luvun suositusta Mister Ed – komediasarjasta, missä hän näytteli Wilbur Post-nimistä arkkitehtia, joka omisti puhuvan hevosen. Ennen Mister Ediä Young isännöi myös omaa radio ja TV-show’taan.

 
Alan Youngin tähdittämiä elokuvia ovat mm. ”Aaron Slick from Punkin Crick” (1952), “The Time Machine” (1960), cameo-rooli samaisen elokuvan remake-versiossa (2002) sekä elokuvat ”Baker's Hawk” (1976) ja ”Beverly Hills cop III” (1994).

 
Nuoremmille katsojille Young on varmasti kuitenkin tutuin piirrossarjojen ja elokuvien äänirooleistaan. Häntä kuultiin mm. sellaisissa piirretyissä kuin Smurffit, Alvin ja pikku oravat, Ren ja Stimpy, Basil Hiiri – Mestarietsivä, Mikki Hiiren jouluaatto ja Ankronikka. Parhaiten Youngin ääni muistetaan Roope Ankan äänestä, jota mies lainasi hahmolle vuodesta 1983 kuolemaansa saakka. Nuoruutensa Skotlannissa asunut Young on kertonut, että muuttaessaan amerikkaan hänen aksenttinsa unohtui, mutta Roopen myötä se oli helppo saada takaisin.

 
Youngin Roopea kuultiin myös videopeleissä ”Disney Think Fast”, ” Kingdom Hearts Birth by Sleep”, Disney Magical World” ja “DuckTales Remastered”.