Tuhti triplataskari palaa tämän vuoden osalta alkuperäiselle
kalenteripaikalleen syksylle. Ensimmäinen triplataskari eli Taskari 369,
ytimekkäästi nimeltään Tripla, ilmestyi syyskuussa 2010. Sen jälkeen
triplanumeroita on ilmestynyt viime vuosien aikana yleisemmin toukokuussa.
Uusin lisäys triplojen sarjaan, Ihan ässä, voisi kansikuvansa perusteella mennä
läpi yhtenä Roopen juhlavuoden julkaisuista. Sisällöstä hahmo ei kuitenkaan
erotu niin, että juhlavuotta kehtaisi tähän yhdistää.
Yksi triplojen perinteistä on ollut Silvia Zichen
erikoispitkien ja pähkähullujen komedioiden julkaiseminen. Tällä kertaa niistä
vuorossa on vuodelta 2008 oleva Vuosituhannen ryöstö. 140 sivua kattava
Mikki-sekoilu jaksaa kyllä viihdyttää ja pudottelee mainioitakin naurupommeja,
mutta konseptin on mahdotonta päästä enää oikein yllättämään. Vuosituhannen
ryöstö on Zichen huippupitkistä sarjoista viimeisin. Suomessa on näistä
julkaisematta enää vain täälläkin taannoin televisiossa nähtyä Ihana Elisa
-sarjaa parodioiva 160-sivuinen järkäle.
Ruutujen tarjontaa parodioivaa sisältöä löytyy tästäkin
kokoelmasta. Pat ja Carol McGrealin ja César Feriolin Sinne, takaisin ja
takaisin sinne sekä Sormuksen pukarit ovat arvattavasti versioita J. R. R.
Tolkienin kuuluisista teoksista. Katalonialaisen Feriolin piirrokset eivät ole
Taskarien sivuilla niin yleistä julkaistavaa, mikä sinällään tekee jo
tarinoiden lukemisesta varsin iloisen tapahtuman. Arkipäiväistä ei ole Mikin ja
Akun ujuttaminen yhteiseen seikkailuun. Näiden jäljiltä on pettymys, että
McGrealien käsikirjoitus sarjoille ei pidä sisällään oikein mitään koukkuja,
vaan se on pikemminkin rutinoitunut ja velvollisuudentuntoiselta vaikuttava
suoritus. Ensijulkaisun ajankohta kun on sattunut tuolloin ajankohtaisten
Hobitti-elokuvien ensi-iltojen paikkeille.
Fantasiatunnelmissa liikutaan näiden lisäksi järkäleen
johtosarjassa Olipakerran lohikäärme. Paluuta Disney-sarjojen pariin tehnyttä
Andreas Pihliä ei ole aiemmissa arvosteluissa juurikaan silitelty, mutta tässä
seikkailussa alkaa olla jo viitteitä siihen hyvään suuntaan, jota Pihl edusti
vuosituhannen alussa. Piirtäjä Massimo Fecchikin on oivassa vireessä. Kokeneet
herrat kykenevät parhaimmillaan tarjoilemaan jopa hivenen nostalgiaa, vaikka
uudesta sarjasta onkin kyse.
Zichen jo mainittu Mikki-sarja toi siimahännän mukanaan
mukavalle määrälle kirjan sivuja, mutta muuten pallokorva ei paljon paikalla
pyöri. Vuosituhannen ryöstön ja Akun kanssa tehtyjen Väli-Maan-pyrähdysten
lisäksi Mikkiä tavataan vaivaisessa kolmessa tarinassa. Näistä ensimmäisessä, Roberto
Moscaton ja Emanuele Baccinellin Eka Vekaran äärettömyystaskuun ujuttautuvassa
Paossa äärettömyydestä on kiehtova idea, jota olisi mielellään seurannut
pidempäänkin kuin tarina antaa nyt myöten. Voi vain haikeudella jäädä
arvailemaan, mitä entisaikain mestarit olisivat vastaavasta kehitelleet aikana,
jolloin sivumäärien suhteen tuntui olevan paljon vähemmän rajoja.
Bruno Sardan ja Marco Mazzarellon Indiana Hopo -sarjassa
Watzingojen naamio Mikki on enemmänkin sivuosassa eikä tarina oikein muutenkaan
innosta. Kirjan loppupuolelle sijoittuva Abramo ja Giampaolo Barosson ja
Luciano Gatton Rapatessa roiskuu on rutkasti iloisempi yllätys. Tämänkaltaisia
arkisen Mikin toilailuja soisi kohtaavan reippaasti nykyistä enemmän. Mikki on
oiva dekkarihahmo eikä seikkailuja pidä suinkaan pyyhkiä mihinkään pois.
Vaihtelu kuitenkin virkistää ja myös komediapainotteisella Mikillä on
kunnioitettavat juurensa.
Massimiliano Valentinin ja Luca Usain Salaperäinen vuoto
sijoittuu sekin vielä hiiriuniversumiin, mutta se jää kokonaan vaille Mikkiä
(kahden ruudun pikku yksityiskohtia lukuun ottamatta). Kaasi ja Murske
-sarjojen joukkoon on aikojen saatossa mahtunut reilusti helmiäkin, mutta tämän
osterin sisuksista ei paljastu mitään. Sarjan huumori ei ole järin kekseliästä
eikä itse tarinassakaan juuri paukkuja ole.
Toinen ankkalinnalainen sankari Taikaviitta esiintyy kahden
tarinan voimin. Giorgio Salatin ja Francesco D’Ippoliton Neron muistinmenetys
kuuluu vaikeasti arvostettavaan lajiin. Pikku mysteerin välityksellä yritetään
tarpoa kohti romanssia, mutta kuten niin usein, lässytykseksihän se menee.
Gabriele Paninin ja Emmanuele Baccinellin Kadonnut kesäloma esittelee
konnahahmon, jota sarjan perusteella voisi odottaa kohdattavan toistekin.
Ainakaan toistaiseksi paluuta ei ole kuitenkaan tapahtunut saapasmaankaan
kantamilla.
Jaetaan lopuksi mainintoja opuksen hyvistä suorituksista.
Francesco Guerrini on aina joukosta erottuva ja toivottu piirtäjä, mutta
harmillisen harvoin nähtävä. Hänen piirroksiaan voi ihastella Carlo Panaron
käsikirjoittamasta Vihreästä kuusta. Guerrinin piirrosten lisäksi tarina ei
kuitenkaan mainintoja ansaitse. Jos Silvia Zichen piirroksista ei saanut
kyllikseen Vuosituhannen ryöstön aikana, niin sen jälkimainingeista löytyy
vielä Francesco Artibanin käsikirjoittama lyhykäinen Musta lammas ja muita
munauksia. Käsikirjoituksen ei tässä voi sanoa olevan mitätön kuten Vihreässä
kuussa, mutta siltä osin sama kaava toimii, että piirrokset varastavat tässäkin
show’n.
Ehdottomasti kirjan timanttisinta kärkeä ovat kuitenkin
kaksi perättäistä Carlo Chendin ja Luciano Bottaron Iines Ankan päiväkirja
-sarjaa Suuri jäsenjahti ja Ikuinen poikamies. Jos niitä pitää vielä arvottaa,
niin ensimmäinen ylsi lähemmäs puhdasta täydellisyyttä. Molemmat ovat kuitenkin
niin hauskasti laadittuja tarinoita, että maksimaalinen tähtimäärä täyttyy
muitta mutkitta.
Ihan ässä ei historiallisessa vertailussa yllä vanhempien
triplanumeroiden saavutuksiin. Oikealla mielialalla se on kuitenkin sujuva
lukukokemus. Haaste on siinä, ettei kirjasta itsestään ole suoranaisesti tuota
oikeaa mielialaa tuottamaan, mikä on luonnollisesti iso menetys ja pisteiden
vähentämisen arvoista. Huomio kääntyy tämän johdosta nopeasti marraskuun
Taskariin, jonka kansi on mielenkiintoisin pitkään, pitkään aikaan.
Odotettavissa on jatkoa Romano Scarpan klassikolle Kolumbusperhon aarrekartta
Taskarista 14 Perhonen sentään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti