
Fausto Vitalianon ja Roberto Vianin Mikki-sarjassa Kaupungin
valot pyöritään menneessä ajassa ja yhtä sarjaa varten pykätyssä universumissa.
Charlie Chaplinin klassikkoelokuvan kanssa tarinalla ei ole mitään tekemistä
eikä siitä itsestään klassikkoa ole luvassa. Sarja on parannusta johtosarjan
jälkeen, mutta samanlainen vauhdittomuus ja yllätyksettömyys sitäkin vaivaa.
Vianin piirrokset menettelevät.
Taavi ja Hansu esiintyvät yksisivuisissa. Bruno Sardan ja
Tiberio Colantuonin Luonnon lumoissa ja Sergio Cabellan Yksinkertaista! eivät
kuitenkaan paini edes oman kastinsa perussuoritusten joukossa. Matteo Venerusin
ja Michele Mazzonin Teräsankoissa vedetään myös vesiperä. 1920-luvun
newyorkilaismiljööseen sijoittuva tarina ei saa mitään irti niistä
mahdollisuuksista, mitä Roopen ja Kroisoksen kilpa sekä neljän serkuksen eli
Akun, Hannun, Touhon ja Hansun saattaminen yhteen voisivat synnyttää.
Roope ja Kroisos ovat kilpasilla myös F.M. Bianchin ja
Andrea Luccin Hiskin bosonissa, jossa onnistutaan jo huomattavasti paremmin.
Tästä sarjasta löytyy jo jotain ideaa ja huumoriakin. Luccin piirroksia on
muuten ilo seurata, mutta suosittelen tälle edelleen kertausta Karhukoplan
konnien piirtämisessä. Hahmot eivät nykyisessä tyylissään vain näytä oikeilta.
Mallia voisi ottaa vaikkapa Giulio Chierchinilta, joka on Carlo Panaron
käsikirjoittaman Karhuvaarin rikosapatian piirrosten takana. Kokonaisuutena
kyseinen sarja jää kuitenkin Hiskin bosonin jalkoihin, sillä se ei irtaannu
juonen läpikulkemisen ideasta laisinkaan.
Piirroksiin kiinnittyy huomio myös Gabriele Paninin ja Lara
Molinarin Taikaviitta-sarjassa Valheiden verkossa. Juoni on varsin köykäinen ja
useaan otteeseen aiemminkin läpikäyty, mutta suurempi ihmetyksen aihe on
Molinarin aiemmin taitavista piirroksista tyystin kadonnut letkeys ja
lennokkuus. Aivan kuin tekijä olisi yrittänyt tulla vakavasti otettavaksi
rennompien vuosiensa jälkeen. Tarinassakaan ei ole sellaista tunnelmaa, joka
vaatisi jonkinlaista otteen vakavoittamista. Molinarin aiemmin piirtämät
Taikaviitta-sarjat ovat toimineet vallan hyvin tämän tutulla tyylillä toteutettuina.
Toivoa totisesti sopii, että kyseessä on yksittäinen hairahdus eikä
kehityssuunta, sillä aiempi jälki oli parempaa!
.jpg)
Taskarin lopuksi matkataan vielä kahdessa sarjassa ja niistä
ensimmäisessä piipahdetaan ihan toisessa ajassa asti, kuten opuksessa kahteen
otteeseen aiemminkin. Valentina Camerinin ja Giampaolo Soldatin Mustan kissan
saaressa seurataan merirosvo Aku Mustahatun edesottamuksia. Ihan onnistuneista
piirroksista ei ole apua, kun tapahtumaympäristöönsä tyypillinen juoni ei
kykene saavuttamaan irtiottoa kliseisestä linjasta. Giorgio Figusin ja Valerio
Heldin Suu säkkipilliä myöten -sarjassa taas palataan Roopen lapsuudenmaisemiin
Skotlantiin, mutta ei siitäkään oikein mitään tule. Carl Barksin Vanhan linnan
salaisuuden ja Don Rosan Roope Ankan elämän ja tekojen kaltaisten klassikoiden
vaikutuksesta odotukset tällaisten aihepiirien ympärillä tapahtuvia sarjoja
kohtaan ovat suuret, mutta harmillisen harvoin ne saavat vastinetta.
Perustason alapuolelle jäävä Taskari ei juuri pääse
loistamaan. Odotukset kohdistuvat välittömästi ensi kuun 400-sivuiseen
pakettiin, jonka kannessa jo siivitetään jokakeväisiin karkeloihin eli
jääkiekon MM-kisoihin. Takakannesta voi jo yrittää tunnistaa jääkiekkokasvoista
ankallistettuja versioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti