Huhtikuun Taskari on viimevuotiseen malliin 400-sivuinen
järkäle. Giorgio Cavazzanon kannen sekä Juhlapäivä-nimensä myötä opus ottaa varaslähdön
Akun 80-vuotissyntymäpäivä-juhlallisuuksiin. Tosin kannessa kenties sietää
juhliakin, sillä sisällön puitteissa juhlimisesta ei ole enää jälkeäkään.
Sisällysluettelo pullistelee melko tavanomaisista tekijänimistä, eivätkä
sarjojen aiheetkaan kovin erikoisilta saati juhlallisilta vaikuta. Kenties joku
voisi juhlallisena pitää sitä, että samaan joukkoon on saatu ympättyä Aku PAM:n
(Päihitämme Avaruuden Muukalaiset) ja ATP:n (Ankan tiedustelupalvelu) riveissä
sekä vielä lisäksi Taikaviitan esiintyminen Fantom Ankan aikaisissa kuvioissa.
Opuksen käynnistää PAM-seikkailu KimpPAMieli, jonka
tekijöinä häärivät tuttuun tapaan Akun ja Touhon lisäksi Lars Jensen ja Flemming
Andersen. PAM-sarjoja on viime vuodet vaivannut paha hyytyminen niistä
päivistä, jolloin konsepti oli vielä tuore ja käytännössä kaikki uunista
tulleet tuotokset olivat herkullisia. Samaan huumaan ei viimeisimmissä
tarinoissa ole jostain syystä valitettavasti ylletty. Liekö sarjasta sitten
tullut tekijöilleen tavanomaisempaa puurtamista, kun uutuudenviehätystäkään ei
enää ympärillä leiju. Andersenin lennokkaita piirroksia on sentään ilo ihailla,
varsinkin kun miehen kädenjälkeä ei enää ole nähty niin usein kuin muutama
vuosi takaperin. Silloin Andersenia pukkasi ulos niinkin paljon, että välillä kuvitukset
tulivat jo korvistakin ulos.
Bruno Sardan ja Giuseppe Dalla Santan ATP-jutussa
Suklaavakoojan jäljillä Aku ja Touho yhdistävät jälleen voimansa ja ryntäävät
erikoisagenttipuuhailujen pariin. ATP tuntuu kärsivän samasta viihdykevajeesta
kuin PAM, eikä lopputulos sitä myöten ole järin kehuttava. Tarinan lukee
mielellään läpi, mutta sen anti jää olemattomaksi. PAM- ja ATP-sarjojen
puutteita on osaltaan korjaamassa kolmas Akun ja Touhon yhteen saattava tarina.
Giorgio Pezzinin ja Massimo De Vitan Elektroninen talo toistaa suurelta osin
melko yleisiä kliseitä – itse asiassa koko juoni on klisee – mutta maestrot
takaavat taidoillaan sen, että kliseidenkin pyörittely voi tuottaa mainiota
jälkeä. De Vitan taidokkaat piirrokset ja Pezzinin humoristinen juoni nostavat
sarjan helposti muiden Aku ja Touho -sarjojen yläpuolelle ja tämän
Taskarin tähtihetkeksi.
400-sivuiseen opukseen mahtuu melko vähän Mikkiä, mikä
kuvastaa nykyistä Ankka-julkaisujen linjaa. Ensimmäinen kolmesta
hiiriuniversumin seikkailusta on Alessandro Sistin ja Roberto Vianin Lainvalvojat,
jonka asetelma on varsin herkullinen. Mikki, Hessu ja Musta Pekka pääsevät
yhdistämään voimansa tarinan nimen mukaisesti lainvalvojina liikennepoliisin
tehtävissä. Todellisen herkullisuuden suomista maksimaalisista mahdollisuuksista
huolimatta Sisti päätyy hätäiseen ratkaisuun ja pysäköi juonen ensimmäisenä
näkemäänsä ahtaaseen rakoon. Juoni saa pahoja lommoja ja naarmuja kylkeensä,
mutta se on hoidettu nopeasti pois päiväjärjestyksestä ja matka kohti uusia
pettymyksiä voi alkaa. Piirrokset pääsevät jälleen kerran esittämään yksinäistä
roolia, jolle voi jaella kehuja.
Toisessa hiiriuniversumin sarjassa Mikki ja Hessu on jätetty
kokonaan ulkopuolelle. Musta Pekka kipparoi Alessandro Perinan väsäämää sarjaa
Yritys ja erehdys. On hämmästyttävää, kuinka tarkasti Perina onnistuu
toistamaan Sistin ja Vianin suoritukset. Piirrokset ovat taas kerran rautaa,
mutta juoni lopahtaa potentiaalista huolimatta. Ymmärrystä ei riitä sille,
miksi lupaavat juonet pitää tyriä heti alkutekijöihinsä. Ongelmalle ei näy
olevan muuta ratkaisua kuin se, että tarinoiden sivumäärää lähdettäisiin
oikeasti pidentämään, tarvittaessa roimallakin kädellä. Carlo Panaron ja Carlo
Limidon Auringonsirpale on se Taskarin kolmas hiiriuniversumisarja – tällä
kertaa Mikin ja Hessun kera – mutta se jää niin mitäänsanomattomaksi
rykäisyksi, että enempää puimista ei tarvita.
PAM:n ja ATP:n ohella mahdollisesti juhlavana tapauksena
mainituksi tuli Taikaviitan esiintyminen varsin erikoisissa ympyröissä. Marco
Gervasion tarinassa Menneisyys vailla tulevaisuutta tämä päätyy esikuvansa
Fantom Ankan aikaan. Jälleen kerran lukijoille on juonen muodossa tarjolla
varsinaista herkkua! Onko enää tarpeellista edes mainita, miten tässä tulee
käymään? Kuola suusta valuen odotteleville lukijoille tarjoillaan se
perinteinen eli juonen tyriminen mahdollisimman nopeasti. Syy löytyy – yllätys,
yllätys! – sivumäärästä. Ei näin lyhyille rungoille kummoisia yksinkertaisesti
kyetä rakentamaan. Jos tämä ei vielä masentanut tarpeeksi, jaetaan vielä kuukauden flopin palkinto. Se annetaan Riccardo Secchin ja Alessandro Gottardon
Hansu ja Hannu -sarjalle Idän ihmeitä ja onnen oikkuja. Se on niin hölmö
tapaus, että sen vuoksi se ehkä kannattaakin lukea. Toivoa nimittäin sopii,
että sen alemmas ei edes ole mahdollista mennä.
Ropsun kannessa julistetaan itsevarmasti ”Täältä pesee!”,
joka toivottavasti näinä todetusti vaikeina aikoina on oikeutettu ilosanoma.
Ainakin alku lupaa erittäinkin hyvää. Kuukauden käsikirjoittajaksi julistetun Tito
Faracin ja piirtäjä Salvatore Deianan Kunniavieras on erinomaista jälkeä. Se on
niinkin erinomainen, että turha on yrittää peitellä sitä, että kyseessä on
tämän kuukauden paras sarja. Tarina on humoristisuudessaan viihdyttävä ja
Taskariakin katsellessa harvinaiseen tapaan juuri oikein mitoitettu. Viimeistään
täydellisyyttä hipovassa loppukohtauksessa Faraci osoittaa käsikirjoittajan
kykynsä, joista on aiemminkin päästy nauttimaan. Deianan piirrokset ovat
tarinan ilmeeseen onnistuneet. Tito Faracia päästään ylistämään myös toisessa,
lyhyemmässä sarjassa Kissaa ja hiirtä. Stefano Zanchin kuvittama Mikin ja
Mustan Pekan takaa-ajo on juonellisesti kertakaikkisen upea. Tällaisen
sattuessa kohdalle sitä voi aiheellisesti hetkeksi hiljentyä.
Kuukauden animaatiosta saatiin esimakua jo kannessa. Stefano
Ambrosion ja Stefano Intinin Ystävän vainu perustuu klassiseen Mikki ja hylje -lyhytpiirrettyyn.
Tällä kertaa kuukauden animaation kohdalla onnistutaan ja näytetään
perusteellisesti se, miksi tällainen palsta on ollut hyvä perustaa. Ambrosio ja
Intini ovat saaneet mallikelpoista jälkeä aikaan. Faracin sarjojen ohella tämä
on kuukauden parasta antia. Huhtikuun Ropsustahan näyttää yllättäen kehkeytyvän
todellinen suunnannäyttäjä!
Vuoden 2013 parhaat -osiossa pidetyksi paljastunut Roopen
salaiset päiväkirjat -sarja jatkaa tässä numerossa, tosin mitä ilmeisimmin
monien harmiksi viimeistä kertaa. Rodolfo Ciminon ja Luciano Milanon Musta
autiomaa ja kultainen wadi on ristiriitainen tapaus. Se sisältää sellaisia
piirteitä, jotka ovat omiaan tekemään siitä jopa inhottavan luettavan. Roope
ottamassa lainaa ja vielä helposti höynäytettävissä on vähän liian
epätodellinen näky tuloksen painokelpoisuutta ajatellen. Toisaalta kyseiset
asiat ovat olennaisesti laskettavissa eräänlaiseen kasvutarinaan, jota
Ciminokin tässä ajaa. Ikävämpi puoli vie tässä tilanteessa kuitenkin voiton ja
tarina saa tylymmän tuomion.
Bruno Ennan ja Pier Paolo Roveron Kuuno ja Touho -sarja Lyriikkaa
liikkeestä on jätetty vielä loppuun pikku makupalaksi, mutta maku jää vähän kitkeräksi.
Varsin Touhon täyteisen kuukauden kruunaa vielä Enrico Faccinin ovela
Makeanhimo keinot keksii. Yhteenvetona huhtikuu on todella kaksijakoinen
kuukausi. Taskari ei millään muotoa täyttänyt odotuksiaan ja opuksen nimeäminen
Juhlapäiväksi jäi
perustelemattomaksi ratkaisuksi – lukuun ottamatta sitä
hieman kaupalliseksikin laskettavaa perustelua huhtikuisesta 400-sivuisesta
kirjasesta. Roope-setä taas jopa ylitti odotukset. Faracin kaksi sarjaa sekä
Ambrosion ja Intinin kuukauden animaatioon linkittynyt juttu olivat sellaista
mannaa, että moinen kattaus jokaisessa Ropsussa pitäisi kenet tahansa
tyytyväisenä koko pitkän kuukauden. Pessimistinä kyllä jotenkin tuntuu, että
tämänkertainen oli vain poikkeus ja ensi kuussa on taas paluu ikävään arkeen.
Taskarin toukokuu ei olekaan sitten ehkä ihan arkisimmasta päästä. Silloin
tekee paluun kaksi jättiläistä: Tähtien setä ja Tripla.