”Ei heikkohermoisille!” varoittaa elokuun Roope-setä-lehti kannessaan. Paras tapa selvittää väitteen todellisuus on tunnetusti ottaa härkää sarvista ja lukea läpyskä läpi. Francesco Artibanin kansi, jossa asetetaan esille yksi numeron kantaviksi voimiksi nimetty Indiana Hopo, on välittömästi kelpo aiheuttamaan sydämentykytyksiä tilanteensa ja arvoituksellisen eläintrionsa vuoksi.
Jos hermot vielä kestivät, on vuorossa Luciano Milanon ja Marco Gervasion johtosarja Voimattomuuden vallassa. Milano on onnistunut kehittelemään tarinaa varten täysin käyttökelpoisen idean, mutta varsinainen juonikuvio lässähtääkin sitten juoksenteluksi, selittelyksi ja aivottomaksi pikakelaukseksi. Ikävä tulee niitä vanhoja Taskareita, joissa tällainen sarja olisi spektaakkelisuudellaan ahmaissut aimo osan pokkarista. Gervasion piirroksista ei ole tuomaan kummempaa lohtua: ne ovat moitteettomia, mutta samalla säväyttämättömiä. Hauska pikku kuriositeetti on sarjan alussa vilahtava opas, joka ei ole välittänyt kannessa esiintyneestä varoituksesta.
Riccardo Pesce ja Giuseppe Dalla Santa antavat vuoron jälleen lehden erikoisvieraalle Indiana Hopolle. Sarjan nimi – Nuoruuden lähde – on omiaan nostattamaan hiuksia pystyyn. Aihetta on käsitelty varsin usein ja mieleen tulevat flopeiksi ja pommeiksi kehkeytyneet käsille räjähtäneet tarinat. Onneksi Pesce on saanut aikaiseksi hieman valtavirrasta poikkeavia piirteitä käsikirjoitukseensa. Tarinan loppu huipentaa vaikutelman tämän taktiikan onnistumisesta. Myös Dalla Santan kynään on osunut kuvituksen aikana sopiva vaihde päälle. Hattuja ei kuitenkaan ole tarvis heitellä ilmaan, sillä sarjan kohtalona on näillä aineksilla päätyä osastolle ”ihan mukavat makupalat”.
Mestaripiiloutujan opissa on Nino Russon ja Giampaolo Soldatin lyhyempi hupisarja. Kuviolla olisi täydelliset mahdollisuudet jättipottiin ja kassaholvissaan nauruhermoja säilövän pankin räjäyttämiseen, mutta kuvituksellinen juonipaljastus – jolle sillekin toki löytää perusteita – tekee siitä ennalta arvattavan ja vie mennessään merkittävän palasen hauskuudesta sekä räjäytykseen tarvittavat dynamiittivarat. Minkäänlaista muuta moitittavaa tarinasta on vaikea löytää. Ikävää, että niin pieni seikka vei voimavarat todelliselta yllättäjältä.
Viimeinen pidempi sarja Suu säkkiä myöten on monivalintakikkailu, jonka takaa löytyvät Stefano Ambrosio ja Emilio Urbano. Monivalintaseikkailuja on nähty silloin tällöin aiemminkin Ropsun sivuilla ja useimmiten ne ovatkin olleet erittäin viihdyttäviä ja mukavia vauhtipaloja. Tällaisten sarjojen sorvaaminen ja vieläpä siinä onnistuminen on taitolaji. Tämän tarinan perusteella Ambrosiosta ei tämän lajityypin taitajaksi ole. Onnistuneet monivalintajutut ovat olleet paljon monipolvisempia kuin tämä tuotos. Selkeä virhe on myös ”onnistuneen loppuratkaisun” venyttäminen useammalle sivulle. Lisäksi yksi monivalintatekeleiden onnistumisen edellytyksistä on yleisesti ollut se, että jokainen ”taso” on yhden tai kahden sivun pituinen – joka sarjassa vain jompaakumpaa. Eikä ole Urbanon piirroksillakaan saumaa kuivata vesitettyä tilannetta.
Sata sivua täyteen saavat Donald Soffrittin Pikku-Aku-strippi, Päivän pamaus, dekkaripähkinä, In English -pätkä sekä takakannesta löytyvä Stefano Ambrosion ja Massimo Asaron Ei vara venettä kaada. Ei ole Stefanolla ollut sitäkään tehdessään erityisen hyvä päivä. Näillä eväillä todettavissa on, ettei kannessa esiintynyt varoitus ollut täysin tuulesta temmattu. Alkuvuodesta tasatahtiin erittäin laadukkaita julkaisuja pullautellut Ropsun väki näyttää hyytyneen pitkällä matkalla. Toivokaamme apinan heristelemistä selästä ja otteen parantamista. Loppujen lopuksi paljon ei vaadita toivottuun tilanteeseen palaamiseksi.
Tekstit
