Arvostelu: Roope-setä 399

Henendon kuukausittainen Roope-setä arvostelu tulee tässä, olkaapa hyvät:

Marraskuinen Roope-setä aloittaa Michele Mazzonin suorastaan mitäänsanomattomalla, mutta samalla teennäisen riemastuttavalla kannella. Kaikki siitä tulikin todettu yhden virkkeen sisällä, joten jatketaan suoraan johtosarjaan. Kuukauden klassikoksi julistettu Konkistadorien kultainen kaupunki, tekijämiehinään Frank Gordon Payne ja Massimo De Vita, räväyttää lehden kunnolla käyntiin. Kyseessä on sarja, jonka kulun kuvittelee aavistavansa lähtöasemista ja viihdyttävän sillä kuuluisalla keskiverron mitalla. Harvemmin tavattu käsikirjoittaja Frank Gordon Payne on kuitenkin oppinut läksynsä kiitettävällä tavalla eikä sorru ennalta arvattavuuksiin. Tarina yllättää käänteillään, jotka kaikesta huolimatta ovat sujuvia. De Vitan piirrokset ovat omiaan täydentämään kokonaisuutta, joka ei taitavuudestaan ja erilaisuudestaan huolimatta voi yltää virallisen klassikon asemaan. Juonen toimivuutta korostaa se, että myös se ennalta arvattava versio olisi ollut mukava nähdä, mutta toki parempi näin. Mieleen tämä jäänee paremmin kuin sarja, jonka erilaisia variaatioita näkee harva se kuukausi.

Monivalintatarina Missä Massu?, joka Ropsun laskujen mukaan on kaikkiaan kahdeksastoista Ankport-tarina, on Alberto Savinin ja Stefano Intinin käsialaa. Monivalintaseikkailut ovat mielenkiintoisia ja harvinaisempia tapauksia. Erityisesti lapsena ne viehättivät, mutta täysin omanlainen kiehtomuksensa niissä on säilynyt tähän päivään asti. Missä Massu? on loistava esimerkki laadukkaasta monivalintasarjasta. Joitakin runsas vaihtoehtotarjonta ja lyhyet, vain sivun mittaiset, tarinanpätkät valintojen välillä voivat ärsyttää, mutta nehän vasta tuovat haastetta peliin! Tästä ei voi kuin antaa täydet pisteet sekä sarjan tekijöille luovasta hulluudesta että Ropsun toimitukselle hienosta valinnasta lehden sivuille. Tällaiset tarinat ovat silloin tällöin tarjoiltuina mukavia piristyksiä ja parhaimmillaan lehden suola.

Lehden viimeiselle pitkälle sarjalle voisi johtosarjan tavoin lätkäistä Kuukauden klassikon kunnianosoituksen. Vastamainonta-nimisen tarinan takaa löytyvät maestrot Giorgio Figus ja Luciano Gatto. Juonta voisi tavanomaisuutta hipovista piirteistään huolimatta mestarilliseksi. Siitä löytyy runsain mitoin huumoria ja loistava, alati kiristyvä juoni, joka kulkee varmasti kohti loppuhuipentumaansa. Mestari Gatton hienot ja sympaattiset piirrokset tukevat nappiin osuvaa kuviota. Tätä tarinaa kuvaillessa ovat kehuja kuvaavat adjektiivit loppua.

Pitkien sarjojen lisäksi lehteä täydentää yhteensä kolme yksisivuista sarjaa. Enrico Faccinin Sokeria pohjalla etenee nopeaan finaaliinsa hyväksi todetulla tutulla tyylillä, mutta jotain Faccinin yhden sivun hupailuille tavanomaista maustetta tuntuu puuttuvan. Andrea Denegri ja Marco Palazzi marssittavat lehdessä jo toistamiseen esiin Ankportin sarjalla Oikeat varusteet. Juttu ei kestä Facciniin vertaamista ja jää jopa vitsien yleisen tason alapuolelle. Takakannesta löytyy vielä Carlo Panaron ja Stefano Zanchin Suolaongelma, josta löytyy jälleen jonkinlainen idea, mutta paukut eivät riitä kovin pitkälle.

Perinteiseen tapaan mukaan ovat päätyneet myös Donald Soffrittin Pikku-Aku ja kaverit -strippi, In English -osio sekä dekkaripähkinä. Niin ikään perinteiseen tapaan niistä ei ole yhtään mihinkään. Pitkät sarjat takaavat kuitenkin sen, että lehteä ei voi kuvailla kuin nappiosumaksi. Juuri tällaisia, tai vielä parempiakin, Ropsujen kuuluisi olla joka kuukausi. Toivokaamme, että tämä numero oli vasta hieno esinäytös ensi kuun juhlanumerolle. Silloin on luvassa Roope-sedän 400. numero, joka kätkee sisäänsä ainakin Kari Korhosen ja Giorgio Cavazzanon yhteistyön hedelmän, jonka teemana on Itämeri.