Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja 364

Ville T:n arvostelu huhtikuun Taskarista:

Aku Ankan taskukirja 364

Juhlataskarin jälkeen onkin sitten aika palata normaaliin taskarimuottiin. Huhtikuun kirja vaikuttaa jo ulkoisestikin varsin kiinnostavalta, eikä vähiten kannen takia. En tiedä, miksi, mutta jostain syystä kansikuva on jollain tapaa erityisen hieno ja puoleensa vetävä. Onhan se yksinkertainen, mutta olisiko syy juuri siinä. Freccero on kyllä yksi suosikkipiirtäjistäni…

Nurinkurin-Jenny

Flemming Andersenin kuvittama johtotarina jossa Aku käyttää epähuomiossa Roopen juuri hankkiman kalliin ja äärimmäisen harvinaisen postimerkin on perinteikkyydessään varsin huvittava tarina. Akun toilailujen ja hauskojen sattumusten seuraaminen sai hymyn huulille. Tämä sarja on hyvä esimerkki kuinka perinteisilläkin juoniaineksilla voi saada aikaan oikein viihdyttävän ja tuoreen tuntuisen sarjakuvatarinan.

Arvoitus toisella taajuudella

Jälleen kerran mainio esimerkki italialaisten kynänikkareiden Mikki-dekkareista. Tämän taskarin Mikki-annoksesta vastaa Alessandro Sisti, joka yhdessä Roberto Vianin kanssa on saanut aikaiseksi oikein jännittävän dekkarisarjakuvan. Vaikka näitä dekkariaiheisia Mikki-tarinoita onkin nyt nähty miltei jokaisessa kevään taskarissa, ei valittamisen aihetta ole. Tämäkin sarja kuuluu niihin, jotka pitäisi lukea kokonaan alusta loppuun sitä etukäteen selaamatta. Esimerkiksi Mustalla Pekalla on kerrankin kunnon valepuku, joka olisi saanut hämättyä ainakin minut, ellen olisi mennyt uteliaisuuttani kurkkimaan tulevia sivuja etukäteen.

Muistintyhjennys

Tuplanolla on palannut ja tälläkin kertaa tarina jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla, viime marraskuussa, jäätiin. Tämän kertainen tarina on Marco Boscon käsikirjoittama ja viimeistään näitten Tuplanolla tarinoiden kuvituksesta suosioon noussut Fransesco D’lippolito vastaa kuvituksesta. Juoni kulkee tuttuun vauhdikkaaseen tapaan eikä yllätyksiltä vältytä, mikä onkin ollut Tuplanollan tavaramerkkejä ja mielestäni parhaimpia puolia tummasävyisen värityksen muassa. Tarinan loppu on jälleen kerran jätetty kutkuttavasti auki, joten lukija jää varmasti odottamaan taas seuraavaa osaa. Niin jään minäkin…

Eräänlainen erämies

Egmont-yhtiön Hansu tarina on myös ihan hauska, mutta muistuttaa liiaksikin perinteistä Aku Ankka-lehti kamaa, joskin pitkitettynä. Juoni koostuu yksittäisistä vitseistä ja siinä on varsin epäuskottavia kohtauksia. Kuinka esimerkiksi Hansu olisi selvinnyt kuivillaan sivun 124 loputtua? Eikä se vielä mitään, mutta sarjan lopun pitopalvelukohtaus meni jo hieman yli, vaikka myönnettävä, että se yllätti omalla osallaan. Tarinan tunnelmaa nosti kuitenkin Massimo Fecchin hienot ja tunnelmalliset piirrokset.

Kolmas miljoonani

Roope-sedän miljoonat tarinasarjan kolmas osa, Tuplanolla-tarinan jälkeen ehkäpä paras koko taskarissa. Tarina ei ole jännittävä, mutta sitäkin hauskempi. On todella mukava seurata nuoren Roopen temppuiluja elokuvabisneksessä ja sen kehittämisessä. Juoni kulkee hullulla tavalla vauhdikkaasti eteenpäin ja Stefano Intinin vauhdikkaan eläväiset piirrokset saavat hahmot henkiin ihan omalla tavallaan. Sarja on muutenkin onnistunut juonellisesti varsin mainiosti.

Väärän rahan jäljillä

Kaasiakin ollaan taskarissa nähty melko paljon tänä keväänä. Tämän tarinan kohdalla yllätys ei valitettavasti ollut erityisen positiivinen. Italialaisittain melko lyhyessä dekkaritarinassa ei ehditä syventyä kunnolla juoneen ja konnat saadaan kiinni ennen kuin tarina ehtii kunnolla alkaa. Oikeastaan tarinan alku, jossa Kaasi tutustuu uudestaan vanhaan luokkatoveriinsa, on mielenkiintoisinta luettavaa mitä sarjan 20-sivua lukijalle antavat. Alessandro Pastrovicchion piirroksetkaan eivät oikein istuneet tähän tarinaan.

Paha kaksonen

Nyky-Taikaviitat ovat useimmiten melkoista pelleilyä, mutta niissäkin ollaan kevään aikana onnistuttu varsin mallikkaasti. Tämäkin tarina on mielestäni oikein hyvä, ja vaikka siinä onkin vain 29-sivua, tarina ei tunnu kesken lopetetulta. Eihän hyvän tarinan tarvitsekaan olla erityisen pitkä. Taikaviitta sai veroisensa vastustajan, hän ei ollut kansan pelle ja tunnelmassa oli aitoa tummasävyisyyttä, joskin huumorilla oli valtaosa siitäkin saatu peitettyä. Juonta huonompiin puoliin kuuluu Danillo Barozzin kuvitukset, jotka eivät oikein koskaan ole minuun iskeneet. Muistan kuitenkin, että juuri Barozzin kuvittamina on muutamakin varsin hyvä Taikistarina. Pitäisi varmaan opetella tykkäämään taiteilijan tyylistä, niin osaisi nauttia sarjoista enemmän.

Myrskyn murskaaja

Kirjan päättävä, Mark ja Laura Shawin kirjoittama, epäuskottava pyörremyrsky sekoilu on ylivoimaisesti taskarin huonoin tarina. Vaikka tornadoiden kesyttäminen onkin hieman harvinaisempi aihe, niin se ei onnistu pelastamaan tarinan kaikkia muita totaalisesti loppuun koluttuja aineksia. Aku tyrii työnsä jälleen kerran liialla itseluulollaan ja kateudellaan. Lopun vitsikin tuntuu täysin väkisin väännetyltä, josta on yritetty tehdä naurattavaakin päätöstä epäonnistuneelle sarjalle. Bancellsin jäykät cavazzanokopiot eivät lukukokemusta valitettavasti juuri paranna.