Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja SUPER 9 – Läpimurto

Yllättäen Supertaskarin yhdeksäs numero on putkahtanus lehtipisteisiin jo hyvissä ajoin ennen kesää ja näin ollen kaivattujen Taikaviitta2000 sarjan uusien osien odotus on toistaiseksi taas ohi. Uusinkin pokkari sisältää tuttuun tapaan kaksi osaa TeeKoo:ta ja yhden tarinan perinteisenmpää Taikaviittaa. Niin ikään tuttuun tapaan kirjassa seurataan myös Mikin edesottamuksia Andervillessa ja pääseepä Heshukkakin taas availemaan lukijakirjeitä. Mutta paluun kirjan sivuille on tehnyt myös eräs kirjasarjan sivuilta hetken aikaa poissa olollaan loistanut hahmokaarti. Keistä on kyse? Lähdetään selvittämään.

Aku Ankan Taskukirja SUPER 9 – Läpimurto

Kirjan avaava tarina Vaihtoehto alkaa hämmentävissä merkeissä. Akusta on tehty Ducklair -yhtiön johtaja ja hän tuntee yhtäkkiä yhtiön perustaneen Everet Ducklairin henkilökohtaisesti. Taikaviitan mukana alusta asti ollut lukija tajuaa heti, että nyt on jotain vialla ja pian sitä alkavat epäilemään sarjakuvan hahmotkin. Aikajatkumossa on tapahtunut jotain mikä muuttaa tapahtumia ja tulevaisuuden Ankkalinnassa elävä Odin Eidolon lähtee selvittämään asiaa. Mukaan hyppää tietenkin myös Taikaviitta ja Lydia.

Tarina on varmaa Taikaviitta2000 laatua ja jatkuvaan juoneen on haettu uutta lähestymiskohtaa amerikkalaisista supersankarisarjakuvista tutulla What if?- (suomeksi varmaankin Entä jos?) juonikuviolla. Tällaisissa tarinoissahan keskitytään johonkin käänteen tekevään asiaan, mikä sattuessaan muuttaisi historian kulun ihan eri suuntaan kuin mihin se on tähän mennessä kulkenut. Piristävän tarinan käsikirjoituksesta vastaa Alessandro Sisti ja piirrokset ovat puolestaan Taikaviitan lukijoille tuttuakin tutumman Claudio Sciarronen käsialaa.

Mainitsin edellisen Supertaskarin arvostelussani, että julkaistessaan ensi kertaa TK2000 tarinoita suomeksi, toimitus hyppäsi 30 numeroa yli päästäkseen mukaan muiden maiden julkaisutahtiin. Ikävät viittaukset aiemmin julkaisemattomiin tarinoihin kaikuvat korvissa välillä vieläkin kun sarjasta puhutaan. Siksi hieman säikähdin huomatessani, että tässä kirjassa ei olekaan Taikaviitan osia 15 ja 16 vaan 15 ja 17. Osa 16 on joulutarina ja mitä oletettavimmin toimitus on päätynyt ratkaisuun siirtää tarina tästä numerosta syksyllä ilmestyvään Supertaskariin sen teeman takia. Jouluisen tarinan julkaiseminen lähempänä joulusesongin alkua on ajankohtaisempaa (ja varmasti paremmin lukijoihin vetoavampaa) kuin tällä lailla kesää lähennellessä. Ja tarinan luettuani viittaukset yli hypättyyn osaan loistavat poissaoloaan. Tällaisessa tapauksessa voin hyväksyä kronologian rikkomisen vaikka edellisessä tarinassa meneillään oleva talvi loppuukin lyhyeen.

Alessandro Barbuccin piirroksista ei vauhtia puutu

Itse tarina (eli tässä taskarissa julkaistava osa 17) mikä kantaa nimeä Tartu hetkeen on Vaihtoehtoakin piristävämpi tapaus. Juttu on täynnä toimintaa ja hersyvää komiikkaa. Francesco Artibani kuljettaa tarinaa niin vauhdikkaasti eteen päin, että tuntuu kuin seuraisi toiminnallista elokuvaa. Elokuvan fiiliksiä mukaan tuo myös kovasti ihailemani Alessandro Barbucci jonka piirrokset pääsevät loistamaan Taikaviitan moniulotteisissa sivutaitoissa. Kuvakerronta on välillä tiivistunnelmaisen rajattua ja paikoin vauhdikkaan avonaista. Lintuperspekriivistä kuvatut futuristiset kaupunkimaisemat herättävät ihastusta ja hahmojen ollessa tukalassa tilanteessa, ahdistuksen voi tuntea kun katsoo ahtaiksi käyviä ruutuja. Juonta en ala tässä erikseen avaamaan sillä tämäkin tarina on edellisen osan tapaan teemaltaan ehtaa aikamatkustusta. Itseeni se kolahti kuitenkin kovemmin kuin kirjan aloittava Vaihtoehto.

Victoria tarinassa Mikki, kuka teki edellisessä Supertaskarissa päätökseen jäädä vielä toistaiseksi Andervilleen, potee koti-ikävää ja se vaikuttaa hänen mielentilaansa. Mysteerien tutkiminen ei väsymykseltä innosta ja osittain tästä syystä Mikki ajautuukin salaperäisen Haihduttajan ja tämän rikollisliigan kiristettäväksi. Mikin tehtäväksi tulee etsiä Haihduttajalle tämän palkkalistoilta karannut työntekijä kuka on vienyt mukanaan arkaluontoisia asioita Haihduttajasta ja tämän liigasta. Koska panokseksi asetetaan Mikin ystäviä Ankkalinnasta, ei tämän auta kuin suostua kiristäjien toimeksiantoon.

Tällä kertaa Mikin mysteerejä Andervillen suurkaupungissa on päässyt kuvaamaan Stefano Turconi. Turconin piirrokset ovat vaihteeksi mukavaa seurattavaa, mutta koska tarinalla on jo ikää, niin piirroksista puuttuu se keveys ja asentojen liioittelu mistä ainakin minä Turconin uusimmissa töissä eniten pidän. Ruutusommittelu on kaunista ja mieleen tulevat valkokankaan agenttijännärit vaikka sivutaiton ideointi lieneekin suurimmaksi osaksi tarinan kirjoittajan Augusto Macchetton suunnittelemia. Tarina esittelee aiempien osien tapaan Mikki Hiirestä kovemman ja karskimman puolen, verraten siihen mitä esimerkiksi joka viikkoisen Aku Ankka -lehden sivuilla olemme tottuneet näkemään.

Superhessukin piipahtaa Supertaskarin sivuilla

Mikki on mukana myös hieman perinteisemmässä tarinassa Virheitä ja viestejä mikä on tuttu Roope-setä -lehden 11/2013 sivuilta. Vaikka tarina ei huono olekaan niin sen näkeminen näin pian uudestaan tuntuu turhauttavalta ja mielestäni uusintajulkaisuksi olisi pitänyt valita jokin muu tarina. Uusintajulkaisua edustaa myös kirjan alussa nähtävä Salainen tehtävä, mikä on myös nähty aiemmin suomalaisissa julkaisuissa. Viimeksi niinkin tuoreeltaan kuin viime vuonna jolloin juttu oli mukana Aku Ankan taskukirjat 18-20 sisältäneessä kokoelmauusintapainoksessa. Uusintajulkaisut ovat sallittuja ja harkitusti käytettynä voivat olla todella antoisiakin, mutta tarinoiden olisi oikeasti hyvä antaa mieluummin odotuttaa itseään kuin julkaista niitä lyhyen ajan sisään uudelleen ja uudelleen aina kyllästymiseen asti. Nämä edellä mainitut edustavat Supertaskarissa klassisempaa puolta ja niiden piirroksista vastaavat sellaiset mestarit kuin Romano Scarpa ja Luciano Gatto.

Kirja sisältää myös kolmannen uusintajulkaisuin, mutta koska kyseessä on joka numerosta tuttu perinteisempi Taikaviitta uusinta, annan tarinalle armahdukseni. Äskeistä uusintaparia tuli arvosteltua jo ihan riittämiin.

Onneksi loput kirjasta onkin sitten uutta tavaraa.

Heshukka tosiaan lukee lukijoilta saamiaan kirjeitä ja koheltaa omissa lyhyissä tarinoissaan. Nämä ovat ihan hauskoja, mutta ei välttämättä tekisi pahaa pitää Heshukasta välillä taukoa tai harkita pidempien ja tummasävyisempien tarinoiden julkaisemista mitkä olivat tuttuja Roope-setä -lehdestä.

Ultsasankarit sarja saa uutta näkökulmaa kun tämän kertainen tarina keskittyy sankarien sijasta pahiksiin ja Pahan seiskan koti-iltaan. Voidapa viettää koti-iltaansa kuin superpahis konsanaan.

Tapaamme jo tutuksi tulleen Konradinkin selvittelemässä journalistimaailmaan sijoittuvia kommelluksia. Näiden tarinoiden ehdotonta herkkua ovat olleet Silvia Zichen hersyvät piirrokset, mutta nyt pääsemme tutustumaan myös kynäniekan käsikirjoitustaitoihin eikä niistä hersyvää huumoria ja päättömän hauskoja käänteitä puutu.

Piipahtaapa kirjan sivuilla myös Superhessukin ja Supersankarien kerhosta tutut Lepakkoankka ja Purppuranpunainen Perhonen. Tällä kertaa supersankariryhmän johtaja Simo Sisu on ajanut viime tarinassa hämmentäneet viiksensäkin pois ja hyvä niin. Hahmo on huomattavasti uskottavampi poliisinakin ilman naamakarvoitusta.

Kääkkylän kostaja on kuin ilmetty Taikaviitta

Vaan keitä ovatkaan ne kirjan sivuille palanneet hahmot ketkä alussa mainitsin? Pikku-Aku kavereineen tuli Supertaskarin lukijoille tutuksi sarjan ensimmäisissä numeroissa. Hahmo seikkaili ensimmäisen kolmen numeron aikana neljässä tarinassa ja yksi nähtiin vielä numerossa 5, mutta sen jälkeen Supertaskareissa ei ole Akun lapsuuden aikaisiin maisemmiin palattu ennen kuin nyt. Tarina Kääkkylän kostaja istuu Supertaskarin teemaan mitä mainioimmin, sillä siinä pikku-Aku on innostunut supersankarisarjakuvista ja Karon kaataessa Akun sadevesitynnyriin, päättää tämä kostaa kaverinsa jäynän korkeimman omakätisesti. Tästä syntyy Kääkkylän kostaja, kuka käy kostamassa nuoren Akun kokemia vääryksiä kuin varhaisajan Taikaviitta konsanaan. Taikaviittaa ei onneksi mainita sanallakaan ja viittaukset hahmoon jäävät vain pinnallisiksi, mikä mielestäni toimii tarinassa mainiosti. Ai niin, hauskana huomiona tarinassa rötöstelee myös nuori Karhuvaari maissipiippuineen.

Kaiken tämän jälkeen voi todeta Supertaskarin sisältävän vaihteeksi niin monipuolisen kattauksen, että sitä voi huoletta suositella melkeinpä kaikille taskarien ystäville. Mukava sekoitus perinteisempiä taskaritarinoita ja superimpia erikoisuuksia monipuolisella hahmokaartilla pitää kirjan edelleen kiinnostavan tuntuisena, vaikkakin vanhojen klassikoiden pitkäaikaisille keräilijöille uusin numero tuottaa mitä todennäköisimmin pettymyksen.

-Ville Tanttu