Absurdin huumorin mestari Luciano Bottaro, kuten ensimmäisen
Roope-sedän platinanumerovuosikerran viimeisen platinanumeron kansi tätä
tituleeraa, ansaitsi totta totisesti oman lehtensä. Kansikuva kertoo jo,
minkälaisesta miehestä on kysymys. 132-sivuisessa julkaisussa ehditään luoda
vain nopea vilkaisu legendan uraan ja minkälainen kansi saadaankaan siitä
huolimatta koostettua tämän numeron sivuilta löytyvistä piirroksista!
Bottaro-numeron sisältö on rautaa muutenkin kuin tekijänsä
puolesta. Neljänteen platinanumeroon mennessä formaatin ajatus on saatu
kypsyteltyä ja sisältökokonaisuus muodostettua sen pohjalta ansaitsemaansa
kuosiin. Mestarin esittelevän artikkelin jälkeen alkaa viiden toinen toistaan
herkullisemman, hulppeamman ja hullumman tarinan tykkituli. Sarjat on
järjestetty kronologisesti, joten koonti muodostaa mainion jatkumon ja
analysoitavan kehityskaaren Bottaron uran alusta aina sen loppuvaiheisiin
saakka.
Ensimmäisen sarjan on käsikirjoittanut toinen kiistaton
mestari, Guido Martina. Lentävät lautaset on vuodelta 1952, joten siinä
päästään tarkastelemaan paitsi Bottaron uran alkuvaiheen tyyliä myös
mielenkiintoisesti siinä esiintyvien tuolloin varsin uusien hahmojen, kuten
Roope-sedän ja Karhukoplan, esitystä luonteineen ja ulkoasuineen. Täysin
ymmärrettävää on, ettei Bottaron piirrostyyli vielä tässä vaiheessa ole
lähelläkään huippuaan. Merkillepantavinta piirroksissa on Carl Barksin
1940-luvun tyylin mieleen tuovat Ankkojen pitkät kaulat sekä hahmojen jatkuva
hikoilu. Kokonaisuudessaan tarina on vallan mainio ja oiva avaus numerolle. Sen
kutsuminen lehden muiden sarjojen tapaan klassikoksi ei aiheuta nikotusta, vaikka
kyseinen nimitys toki liioiteltu onkin.
Giampaolo Barosson käsikirjoittama Kultakakku on vuodelta
1964. Tässä vaiheessa Bottaron tyyli on jo Lentävien lautasten ajankohtaa
ylivoimaisesti sujuvampi. Kyseessä on hiiriuniversumiin sijoittuva dekkari, joten
suoranaista vertailua Bottaron Ankkojen välillä ei vielä tässä vaiheessa päästä
tekemään. Piirroksissa on nähtävissä vaikutteita Floyd Gottfredsonilta.
Esimerkiksi sivun 37 kolmas ruutu voisi yksinään nähtynä tulla hyvin
sekoitetuksi Gottfredsonin kynänjäljeksi.
Kultakakku on Lentäviä lautasia parempi myös tarinana.
Oikeastaan kaikki siinä miellyttää ja tukee sen pääsyä lehteen. Vaikka kyseessä
on dekkari, on mukana jatkuvasti Bottarolle ominainen huumori. Sarja on
nelirivinen, joten se on hyvä vieras Ropsun sivuille ja mukava nähdä
platinanumeron kontekstissa. Tarinassa eletään joulunalusaikoja, joten se alkaa
näinä päivinä olla siinä mielessä oikein ajankohtainen. Sarja saa erinomaisen
arvosanan, koska se on virheetön suoritus. Sanotaan suoraan, se on täydellinen!
Carlo Chendiä ja Bottaroa hehkutettiin lehden alussa
varsinaiseksi superparivaljakoksi, mitä he eittämättä ovatkin. Seuraavat kaksi
sarjaa ovat erilaiset näytteet herrojen yhteistyöstä. Siemenseteli on melko lyhyt
vitsisarja vuodelta 1971. Sen kohdalla ei voida puhua Kultakakun tavoin
suorituksen täydellisyydestä, mutta hyvä juttuhan tässäkin on kyseessä. Juonen
kulun voi jo arvata ennaltakin, mutta se ei haittaa, kun Chendin ja Bottaron
tasoiset taiturit ovat sitä esittämässä.
Punaparran vuoren salaisuus on jo Siemenseteliä seuraavalta
vuodelta eli 1972 peräisin. Kultakakun tapaan sekin on nelirivinen, mikä
miellyttää. Se on Siemenseteliä pidempi ja siihen on viritetty mukaan seikkailullista
aspektia ja jännityselementtiä. Luonnollisesti myös huumoripuoli on hyvin
edustettuna. Erittäin mukavaa on, että sarjassa esiintyy Bottaron ja Chendin
luomus, Zantaf. Tällekään sarjalle ei voi antaa muuta kuin ruusuja.
Lehden viimeinen tarina on piirrosten lisäksi Bottaron
itsensä käsikirjoittama. Hessu mikrokosmoksessa -sarjassa yhdistyy moni maukas
elementti. Siinä nähdään Bottaron hullunhauskoista tarinoista tuttu Hessun ja
Hekla-velhon vastakkainasettelu, sen mielikuvituksellinen juoni mahdollistaa
visuaaliset elämykset ja se on vuodelta 2004 eli aivan vuonna 2006 edesmenneen
legendan uran loppupuolelta, mikä platinanumeron rakenteellisen kokonaisuuden
kannalta mahdollistaa tämän uran läpivalaisemisen alusta loppuun. Visuaalisesti
tarina onkin mahtava, vaikka ikä onkin tehnyt tehtävänsä Bottaron viivalle.
Juonellisesti se häviää lehden muille sarjoille, mutta sillä ei olekaan tämän
sarjan tapauksessa niin suurta roolia. Tarina loppuu tyylikkäästi vitsiin,
kuten kaikki muutkin lehden jutut.
Luciano Bottaron platinanumeron paras mahdollinen osoitus
siitä, mitä varten platinanumerot ovat. Se on tähän mennessä nähdyistä
ylivoimaisesti paras ja myös koko Ropsun vuoden osalta selvä ykkönen. Niin
ikään vuoden 2015 koko Disney-sarjakuvan satoa muisteltaessa on selvää, että tämä
lehti kolistelee aivan vuoden huippuhetkien ja kärkisijojen paikkeilla. Sisältö
on kerta kaikkiaan erinomaista ja se on onnistuttu täydellisesti asettamaan
platinanumeron formaattiin. Kronologinen, läpi uran luotaava sisällys on
loistava valinta, joka pitkän uran tehneen mestarin kohdalla toimii.
Toivottavasti kaikesta tämän numeron tuottamasta hyvästä
säästyy myös tuleviin koitoksiin. Ropsua ilmestyy tämän vuoden puolella vielä
yksi numero ja ensi vuonna lysti jatkuu tammikuussa ilmestyvän Corrado
Mastantuonolle omistetun platinanumeron tahdittamana. Takakannesta voi jo
viritellä odotuksia, mutta vaikea on tätä paremmaksi pistää. Kaikkien tässä
numerossa nähtyjen sarjojen nimittämisestä klassikoiksi lehden sivuilla on
turha tässä tapauksessa valittaa, koska tämä numero on tulevaisuuden klassikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti