Sivut

torstai 30. marraskuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 458



Joulukuu on tätä kirjoitettaessa jo aivan ovella, mutta vielä on rästissä olevan Taskari-arvostelun merkeissä syytä pitää mieli marraskuun puolella. Halloween-teemainen johtosarja vie ajatuksia vielä lokakuuhun saakka, mutta Andrea Frecceron kansikuvan ja Taskarin nimen Perhonen vieköön johdosta kirjan puiminen on itseoikeutetusti aloitettava sen päättävästä tarinasta. Kansikuvan kunniaksi on mainittava, kuinka se vie iloisen nostalgisesti aatokset Taskariin 14 Perhonen sentään.

Mainittu kirjan päättävä tarina Perhosen kansa on Maya Åstrupin käsikirjoittama ja Flemming Andersenin piirtämä jatko-osa Romano Scarpan klassikolle Kolumbusperhon aarrekartta (julkaistu myöhemmin nimellä Kolumbusperhon kujeet). Tarina on hyvin arvostettu ja mahtuu esimerkiksi Inducksissa käyttäjien arvioiden perusteella kootulle Top 100 -listalle. Paineet ovat siinä mielessä kovat, mutta tällaisen haasteen ottaminen vastaan on sinänsä kiitettävä teko, varsinkin kun sen ottaa tosissaan, kuten Åstrup vaikuttaa tekevän.

Jatko-osa alkaa tyylikkäästi Andersenin Scarpan tyyliä ja alkuperäisseikkailua jäljittelevin ruuduin. Se on hieno kunnianosoitus, jonka onnistumiselle on olennaista sen lopettaminen ajoissa. Andersenin täysin omatyyliset piirrokset tarinassa muilta osin ovat nekin ilo silmälle.
Jatko-osat joutuvat vääjäämättä vertailun alaisiksi niille teoksille, joille ne ovat jatkoa. Ei ole reilu tilanne asettaa Kolumbusperhon aarrekarttaa ja Perhosen kansaa samalle viivalle ja odottaa jälkimmäisen yltävän läheskään samanlaisiin sfääreihin. Kun moiset ylivoimaiset odotukset saa hylättyä, tulee todetuksi, että Åstrup suoriutuu haasteestaan varsin mallikkaasti. Tarina on ilo lukea ja se pärjää myös itsenäisenä teoksena. 

Perhosen kansasta mainittakoon vielä sen verran, että sisällysluetteloon on sen osalta pujahtanut pieni virhe. Tarinan alkuperäisnimi on The Butterfly Tribe. Kirjaan on lipsahtanut kopiona edeltävän sarjan alkuperäisnimi. Todettakoon sopivan aasinsillan niin salliessa tämän edeltävän sarjan eli Tehomuuntavan turhantuunaimen olevan itsessäänkin niin turha, että todennäköisesti se päätyisi tarinan nimessä esiintyvän kapineen sisuksiin. Fabio Michelinin ja Giulio Chierchinin tarina lankeaa varsinkin sen loppua kohti umpikujamaisen onnettomiin ratkaisuihin. 

Kirjan kaksi ensimmäistä sarjaa ovat samanlaisen teeman sisältäviä, sillä molemmissa päädytään eräänlaisten porttien kautta toisiin ulottuvuuksiin. Pat ja Carol McGrealin ja Massimo Fecchin Henkimaailman hölynpölyä käsittelee teeman halloween-henkisesti. Tarina ei sisällä yllätyksiä ja siirtää oikeastaan vain tuttuakin tutumman Charles Dickensin joulutarinan kaavan halloweenin ympäristöön. Silti se on lukukokemuksena yllättävän iloinen ja miellyttävä. Fecchin piirrokset piristävät. 

Samassa teemassa, mutta ilman halloweenin kontekstia pyörivä Carlo Panaron ja Giampaolo Soldatin Mikki-sarja Portti tuntemattomaan alkaa jännittävissä tunnelmissa, mutta lässähtää pahasti toiseen osaansa tullessaan. Kutkuttavasti rakentunut jännitysvarauma ei pääse purkautumaan odotettavalla tavalla. Tulos jättää pahan maun suuhun ja on ilmiselvä pettymys.

Giorgio Figusin ja Alessio Martusciellon lyhyt sarja Rumuusliemi voi sekin laveasti tulkittuna olla lähellä halloween-tunnelmaa. Tunnelmaa nostattamaan se ei pääse missään mielessä mitäänsanomattomuudessaan. Kirjan toisen lyhyen sarjan Erikoisen tavallinen päivä kohtalo on sama. Sen tekijät ovat Augusto Macchetto ja Luciano Milano.

Taikaviitta-sarja Mysteeritapaaminen on lupaavan oloisen idean varaan kyhätty, mutta käsikirjoittaja Bruno Sarda ei saa sitä tuottamaan hedelmää. Salvatore Deianan piirtämässä tarinassa on alkuvaiheissaan oikein miellyttävän Taikaviitta-jutun tunnelmaa, mutta surkeilla ratkaisuilla seos palaa pohjaan ja loppuukin kokonaan hyvin ennenaikaisesti. Samat oireet voisi oikeastaan yhdistää tarinaa seuraavaan Marco Boscon ja Giorgio Di Vitan juttuun Pimeä keikka, jossa tehokkaasti hukataan Simo Sisun, Reino Murskeen, etsivä Kaasin ja Mustan Pekan hahmojen komediamahdollisuudet varsinkin yhdessä. Mustakaavun käyttäminen huumorimielessä ei ole yleensä hyvä idea. Hahmo sopisi säästää edelleen todellisiin jännäri- ja mysteeritunnelmiin. 

Romano Scarpa tuli puheeksi Perhosen kansan kohdalla, mutta nähdäänpä legendan itsensäkin kynänjälkeä Taskarissa. Hänen piirtämänsä Myrtyneen maajussin on käsikirjoittanut Rodolfo Cimino. Vuodelta 1965 oleva juttu on varsinkin tekijöihinsä nähden varsin vaatimaton. Mitään erityistä ja tarinan kannalta uniikkia ei esiinny. Sarja kierrättää liiankin tutut juonikuviot läpi eikä siten kykene kunnolla viihdyttämään. Liiaksi kliseiden varaan rakennettu tarina ei pure, vaikka asialla olisivat mestarit. 

Viimeisenä vaan ei todellakaan vähäisimpänä mainituksi tulee Carlo Panaron ja Francesco Guerrinin tarina Tärinää ja kylmää hikeä. Liiallisesta omaleimaisuudesta ei ideatasolla sitäkään pääse millään syyttämään, mutta se onnistuu etenemään viihdyttävin tehokeinoin. Guerrinin mainiot, hauskoja yksityiskohtia sisältävät tyylikkäät piirrokset ovat tarinalle äärimmäisen suuri apu. Saattaa olla, että ilman hänen suoritustaan ei sarjaa päästäisi julistamaan Taskarin parhaaksi.
Kokonaisanniltaan Taskari ei yllä kärkijoukkoihin. Mukana on siihen liiaksi puhtaita epäonnistumisia sekä tapauksia, joiden puhti ei riitä loppuun saakka. Sillä on kuitenkin hyvät edellytykset jäädä massasta erottuvaksi kirjaksi – nimenomaan kirjaksi, ei kokoelmaksi. Kokoelma kattaa sanana sisällön eikä sisältö mainitusti ole kokonaisuutena erityistä. Muutamat valopilkut tulevat kuitenkin todennäköisesti jäämään erityisinä mieleen. Jättimäinen vetoapu on klassikkosarjan jatko-osa, joka välähtelee aina kannessa ja kirjan nimessä asti.

lauantai 25. marraskuuta 2017

DuckTales alkaa Nelosella jouluaattona

DuckTalesin esitykset Suomen televisiossa alkavat jouluaattona eli 24. joulukuuta. Nelonen esittää tuolloin sarjan kaksi aloitusjaksoa. Kanavan maksullisen Ruutu+-palvelun puolelle jaksoja alkaa ilmestyä jo 11. joulukuuta alkaen.

Aku Ankka on sosiaalisen median palveluissaan tuonut näytille seuraavan ennakkomaistiaisen, jossa siinä ainakin hahmot puhuvat vielä alkuperäiskielellään englanniksi:

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Vesa Keskisen miljoonan Aku Ankan kokoelma valmis

Toissa vuonna alkanut kyläkauppias Vesa Keskisen projekti miljoonan Aku Ankan keräämiseksi on päättynyt onnistuneena. Keskinen pyrkii nyt kokoelmallaan Guinnessin ennätyskirjan sivuille.

Lehdet ja taskukirjat on vastaanotettu Keskisen omistaman Tuurin Kyläkaupan asiakkailta, jotka saivat korvaukseksi kustakin julkaisusta 10-50 sentin arvoisia lahjakortteja Kyläkauppaan. Keskinen suunnittelee laittavansa Ankat takaisin myyntiin samaan hintaan, jos ennätyshakemus hyväksytään.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja SUPER 8 - Valvoja

Supertaskari on nyt superimpi kuin koskaan! Tuoreimman numeron sivuilla seikkailee ennen näkemätön määrä supersankareita, aina tutuista Taikaviitasta ja Superhessusta vieraampiin Varjoankkaan ja Turboankkaan. Hääräilevätpä kirjan sivuilla myös sellaiset nimet kuin Purppuranpunainen Perhonen ja Punainen Herhiläinen. Keitä he ovat? Lähdetään selvittämään.

Aku Ankan Taskukirja SUPER 8 – Valvoja
Supertaskari lienee tunnetuin Suomessa surullisen kuuluisasta Taikaviitta2000 -saagasta. Miltei kaikki ankkaharrastajat tuntevat tarinan vuosituhannen vaihteessa ilmestyneestä sarjasta. Siitä, kuinka uuden lehden toiminnan täyteiset tarinat piti kelvata räväkäimpienkin tarinoiden ystäville ja kuinka numerosta toiseen jatkuva sarja saisi lukijan odottamaan aina uutta numeroa malttamattomana. Toimitus oli jopa niin varma lehtisarjan suosiosta, että se otti riskin ja hyppäsi 30 numeron yli päästääkseen mukaan muiden maiden julkaisutahtiin, ettei kukaan vain pääsisi tarkistamaan muiden maiden numeroista, mitä tuleman oikein pitää. Taikaviitta2000 päättyi vain 14 numeron jälkeen loppuvuidesta 2000.

Uusin Supertaskari pitää sisällään TK2000 tarinat Trauma ja Urk. Jälkimmäisen myötä olemme taas saavuttaneet sarjan 14. osan. Toivoa sopii, ettei tuo lukema koidu Taikaviitan kohtaloksi tälläkin kertaa. Mitä tarinoihin tulee, varsinkin Trauma onnistuu säväyttämään. Mestarikäsikirjoittaja Tito Faracin kynäilemässä tarinassa Evronit lähettävät Taikaviitan kimppuun vaarallisten kokeden tuloksena syntyneen mutantin, mitä kutsutaan Traumaksi. Taikaviitta ottaa mittaa jättimäisestä Traumasta kadonneen miljonääri Everett Ducklairin rakentamaa voimapukua käyttäen. Mittelössä pistetään päreiksi iso osa kaupunkia ja piirtäjä Lorenzo Pastrovicchio kuvaa taitavasti yllättävän väkivaltaista kohtausta. Tällainen raadollisuus on koko perheen Disney -sarjakuvissa poikkeuksellista nähtävää. TK2000 -sarjan on kerrottu ottavan mallia amerikkalaisista supersankarisarjakuvista ja erityisesti tätä tarinaa lukiessa sen kyllä huomaa. Tarinassa vastustajaa vedetään turpaan ihan tosissaan ja perinteisen Aku Ankka-lehden lukijasta tämä tuntuu varmasti todella oudolta, ellei jopa väärältä. Ymmärrän hyvin, että vielä vuosituhannen vaihteessa tällainen sisältö saattoi hyvinkin koitua Taikaviitta2000-lehden turmioksi. Meneillään olevan supersankari buumin ansiosta sarja saattaa löytää helpommin yleisönsä tänä päivänä. Faraci ei kuitenkaan mässäile liikaa turhalla väkivallalla ja osaa rytmittää tarinan toiminnan antaen hahmoille (ja lukijalle) välillä aikaa hengähtää rauhallisemmissa kohtauksissa. Tarinassa myös käsitellään Akun kokemia lapsuuden traumoja kauniisti.
Harvinaisen kovaotteista toimintaa Akulta.

Urk taas on tarina, missä Taikaviitan maailmaan tuodaan jälleen uusi hahmo. Tarina on perinteinen esittelyosa, mikä petaa tulevia seikkailuita. Jutun juoni kalpenee edellisen osan rinnalla, mutta toisaalta toimii kevyempänä jaksona Trauman jälkeen, vaikka kyllä tarinassa toimintaakin piisaa. Se on kuitenkin lähempänä perinteisempää Taikaviittaa kuin mitä Traumassa nähtiin. Tarinan kirjoittamisesta kunnian ottaa  Francesco Artibani ja sen poikkeuksellisen kehnoista ja tönköistä piirroksista vastaa kansipuolella tutummaksi tullut Marco Ghiglione. Yllättävää sinsänsä, minä kun olen pitänyt Chiglinea ihan hyvänä piirtäjänä kansien perusteella. Sarjakuvan sivuilla hahmot näyttävät välillä kuin pahvinukeilta ja anatomiankin kanssa tuntuu paikoin olevan hieman toivomisen varaa.

Taikaviitan lisäksi kirja sisältää tosiaan kosolti muitakin oikeudenpuolustajia. Varjoankka on Suomessa erittäin harvinainen hahmo. Suuri yleisö muistaa violettiin viittaan sonnustautuneen supersankarin varmasti parhaiten 1990-luvulla tv:ssä pyörineestä piirrossarjasta. Silläkin on hieman surullinen historia kontollaan. Sarjaa pidettiin aikoinaan kuulemma liian väkivaltaisena lastenaamujen piirretyksi, joten sen näyttäminen keskeytettiin suomessa, eikä sitä ole ilmaiskanavilla sen jälkeen pyöritetty.
BOOM! Studiosin Varjoankka/Ankronikka -saaga

Mutta nyt Varjoankka on täällä ja suomalaisetkin voivat antaa hahmolle uuden mahdollisuuden. Mukana ovat myös Heimo Huima, Mimosa, Morgana ja kaikki tutut vastustajat Litkuliinista Nega-Ankkaan. Tarina kantaa nimeä Vaaran virta siitä huomaa jo selatessa, että nyt liikutaan vierailla vesillä. Sarjakuvan piirrostyyli on kyllä tunnistettavasti Disney-tuotantoa, mutta pitkäaikaiset taskarin lukijat huomaavat varmasti, että nyt ei ole kyse italialaisesta tuotannosta. Kuvitus on hienoa, mutta värimaailma on oudon tumma ja jotkut kohtaukset ovat kuin suoraan painajaisista. Jotkut vitsit ja hahmojen reaktiot ovat selkeästi tuotu animaatiosta ja tuntuvat sarjakuvan sivuilla hieman hölmöiltä. Tarinassa ei esiinny vain Varjoankasta tuttuja hahmoja, vaan mukana on myös koko Ankronikan remmi. Roopesta ja ankanpojista Tepaan, Maukka Munankuoreen ja tämän aina televisiota katsovaan äitiin sekä Maukan supersankarialter-egoon Turboankkaan asti. Tarinalla on melkoinen hahmokaarti sillä sivuhahmoista ja cameoista saisi vielä pitkän listan erikseen. Kaikista outouksista huolimatta sarja tempaisee mukaansa ja jaksaa viihdyttää, eikä vähiten sen tuoreelta tuntuvan hahmokaartin ansiosta.

Info-laatikko tähän väliin!! Amerikkalainen BOOM! Studios alkoi tuottamaan upouusia Varjoankka -tarinoita viime vuosikymmenen vaihteessa. Sikäläisissä lehtikioskeissa ilmestyi neljä albumillista Varjoankkaa ja yksi albumillinen saman studion tuottamaa uutukaista Ankronikkaa. Albumit jakavat tarinallisen jatkumon keskenään ja niissä rakennetu juonikuvio huipentuu albumit yhdistävään crossover tarinaan Dangerous Currency. Tämä tarina nähdään uusimmassa supertaskarissa. Tarinan käsikirjoituksesta vastaavat Ian Brill sekä Warren Spector ja piirrokset ovat James Silvianin ja José Massarolin käsialaa. 
On upea asia saada tuoretta Varjoankkaa suomeksi, mutta ikävän kokemuksen tarinan lukeminen tuottaa silti siksi, että siinä viitataan niin paljon sellaisiin tapahtumiin, mitä emme ole Suomessa vielä päässeet näkemään. Tarina alkaa keskeltä, mutta ainakin päättyy ilman gliffhangeria, joten täysin irralliseksi osaksi se ei jää. Ymmärrän, että toimitus on todennäköisesti halunnut tutustuttaa Varjoankan maailman meille tuttujen hahmojen kautta. Olisin kuitenkin toivonut heidän uskovan lukijoihinsa sen verran, että olisivat julkaisseet aiemmat Varjoankka osat oikeassa järjestyksessä. Niitä ei edes ole kuin neljä. Toivottavasti pääsemme näkemään ne joskus tulevaisuudessa.
Viiksekäs Simo Sisu johtaa Ankkalinnan supersankareita

Isoin joukko supersankareita tavataan yllättäen pokkarin toiseksi lyhyimmässä tarinassa. Pieni, seitsemän sivuinen hassuttelu kertoo Supersankarien kerhon perustamisesta. Brasilialaisperäinen tarina sisältää jonkin verran outouksia. Poliisimestari Sisu (joka komeista viiksistään päätelleen viettää ilmeisesti ajankohtaisesti Movemberia) johtaa Ankkalinnan supersankarien ryhmää. Sisun tehtävänantoa ovat kuulemassa Taikaviitta, Superhessu, Super-Pelle (Hessun sukulaispoika), Viitatar, Lepakkoankka, Purppuranpunainen Perhonen ja Punainen Herhiläinen.
Lupasin jo aiemmin selittää, keitä kummia nuo kaksi viimeisimmäksi mainittua ovat. Nyt voisi olla sen paikka.

Brasilialaisissa Disney -sarjakuvissa seikkailee liuta hahmoja, jotka ovat muualla maailmassa joko tuiki tuntemattomia tai sitten ne ovat seikkailleet harvakseltaan, lähinnä muiden tähdittämissä tarinoissa sivuosissa. Purppuranpunainen Perhonen on siviiliminältään Gloria, Touho Ankan tyttöystävä brasilialaisissa tarinoissa. Suomessa hahmo on käytännössä täysin tuntematon. Toistaiseksi ainoa kerta kun hänet on nähty meikäläisissä julkaisuissa on tarina ”Yllättävät yllätysjuhlat” Aku Ankka-lehden numerosta 31/2014. Siinä Glorian kuva nähdään seinällä roikkuvassa taulussa, Touhon asunnossa.

Punainen Herhiläinen on taas poimittu vuoden 1967 Paul Murry klassikosta Punaisen Herhiläisen arvoitus, mikä on julkaistu suomeksi vuosina 1998 ja 2011. Tarinassa ei sen kummemin selitetä kuka Punainen Herhiläinen on tai miten hänestä on tullut supersankari. Kertomuksessa kuitenkin esitellään samainen piilopaikka, minne Supersankarien kerho pystyttää tukikohtansa supertaskarissa julkaistavassa tarinassa. Brasilialaiset ottivat hahmon mukaan omiin tarinoihinsa pian sen amerikan ensiesiintymisen jälkeen ja jatkoivat tarinoiden kertomista Punaisen Herhiläisen edesottamuksista aina 1990-luvulle asti.

Niin sanottu brassituotanto on jäänyt suomalaisille lukijoille vieraaksi, eikä monia sikäläisissä julkaisuissa nähtyjä vakiohahmoja edes tunneta täällä. En tiedä täysin varmasti, miksi tarinoita ei ole meillä suomeksi juuri julkaistu, mutta vahva veikkaus on niiden vaatimaton taso. Silti mieleni täyttää aina jonkinasteinen ilo kun näen brassituotantoa suomalaisissa taskareissa. Tarinoiden erilaisuuden ja harvan ilmestymistahdin vuoksi niissä on aina mukana pieni tuulahdus eksotiikkaa.

Eivätkä supersankarit vielä tähänkään lopu. Taikaviitta tarinassa Supersankarin eläketurva tapaamme vielä Kameleontin, Superriekon ja Kunkun. Bruno Concina ja Lucio Leoni ovat luoneet hahmot vain tätä yhtä tarinaa varten ja ne toimivat hauskasti kertomusken puitteissa, mutta sen enenpää painoarvoa en niille antaisi. Tarina on julkaistu aiemmin Roope-setä-lehden numerossa 6/2012. Vaikka juttu onkin ihan hauska, saa se uusintajulkaisunsa turhan pian. Toisaalta, Supersankarin eläketurvan ollessa kirjan ainokainen uusinta, en jaksa antaa asian häiritä.

Totta kai kaikkien sankareiden lisäksi tapaamme myös Heshukan. Heshukka on mukana tuttuun tapaan vastailemassa lukijoiden lähettämiin kysymyksiin, minkä jälkeen hahmon maailmasta nähdään pari tarinaa. Tälläkin kertaa kyseessä on kelpo Heshukkailua tuttujen hahmojen outoine tapoineen ja pelottavine monstereineen. Mukaan on mahtunut myös vain Mikin tähdittämä Heshukan maailmaa sivuava sarjakuva.

Mikki tähdittää myös Andervillen kaupunkiin sijoittuvaa jatkuvajuonisen tarinasarjan kahdeksatta osaa. Black Mask nimeä kantavassa tarinassa Mikki saa selville, että komisario Clayton on pitänyt häneltä salassa dokumentit, minkä nojalla Mikkiä ei voida enää pakottaa viipymään Andervillessa. Tästä kimpantuneena Mikki päättää pakata matkalaukkunsa ja lähteä kaupungista. Hän pestautuu neitsytmatkalleen lähtevän Black Mask -junaan turvallisuuspäälliköksi päästäkseen pikimmiten takaisin Ankkalinnaan. Matka ei kuitenkaan suju mutkitta ja mysteeri toisensa jälkeen päätyy Mikin ratkaistavaksi. On suoranainen ilo, että tämänkin tarinan käsikirjoituksesta vastaa aiemmin ylistetty Tito Faraci. Hän kuljettaa juonta tunnelmallisesti eteen päin ja päästää lukijan Mikin pään sisälle hänen yksinäisten pohdiskeluidensa kanssa. Faracin tyyliin tarina on rytmitetty taitavasti vuoroin kauniisiin mykkiin kohtauksiin, vuoroin henkeäsalpaaviin toimintakohtauksiin. Corrado Mastantuonon piirrokset tekevät todellakin oikeutta käsikirjoitukselle.

Kaiken tämän lisäksi Konrad Kiivikin mahtuu pokkarin sivuille koheltamaan parinkymmenen sivun verran. Faraci on kirjassa hyvin edustettuna, sillä nämäkin kaksi kymmensivuista ovat hänen käsialaansa. Niissä näemme kuinka kynäniekka taitaa myös tilannekomiikan. Viime numeron tapaan tarinoiden piirroksista vastaa kohellushuumorin mestari Silvia Ziche.

On hienoa nähdä Supertaskarin voivan uudistua ja jättää vaihteksi pois ns. normaalit ankkatarinat ja keskittyä spesiaalimpaan materiaaliin. Kirja ei juurikaan soraääniä saanut, mutta ei se sellaisia mielestäni tämän enempää ansaitsekaan. Uusin numero on mainio sukellus Disneyn sarjakuvien muonipuolisuuteen ja suosittelen sitä ehdottomasti niille, ketkä pitävät Aku Ankkaa ainoastaan lapsellisena sarjakuvalehtenä. 

-Ville Tanttu

lauantai 11. marraskuuta 2017

Star Wars jatkuu uudella trilogialla ja tv-sarjalla

Disney ja Lucasfilm ovat ilmoittaneet, että Star Warsin tarina jatkuu uudella elokuvatrilogialla sekä tv-sarjalla. Elokuvien kehittelystä kerrotaan olevan vastuussa Rian Johnsonin, joka on myös 13. joulukuuta ensi-iltaan tulevan uusimman The Last Jedi -episodin ohjaaja.

Trilogian ensimmäisen elokuvan arvioidaan saapuvan teattereihin vuonna 2021. Sen lupaillaan esittelevän täysin uusia hahmoja ja tapahtumaympäristöä. Myös vanhojen tuttujen hahmojen luvataan olevan mukana.

Uusien elokuvien lisäksi kehitteillä on tv-sarja. Aiemmat Star Wars -televisioinnit ovat olleet animaatioita, mutta tällä kertaa tuloillaan on live action -sarja eli perinteistä esitysmuotoa ihmisnäyttelijöillä.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Disney ostamassa 21st Century Foxin?

Disney neuvottelee amerikkalaisten uutismedioiden mukaan mahdollisuudesta ostaa enemmistöosuus mediayhtiö 21st Century Foxista. Myös lyhyemmin Foxina tunnettu yhtiö omistaa muun muassa 20th Century Fox -elokuvastudion, Fox-televisioyhtiön ja suuren osuuden Sky-maksutelevisio-operaattorista. Yhtiö on iso toimija paitsi Yhdysvaltain myös esimerkiksi Iso-Britannian, Saksan ja Italian mediakentillä.

Disneyn ostoaikeet eivät kuitenkaan koske koko yhtiötä. Fox-televisioyhtiö on neuvottelujen ulkopuolella, koska Disney ei lakien mukaan voisi omistaa kahta televisioyhtiötä. Disney omistaa jo ennestään ABC:n. Vaikka Fox-kanava ja sen uutis-, urheilu- ja talouskanavat eivät täten kuulukaan mahdollisen kaupan alaisuuteen, saisi Disney omistuuksensa kuitenkin National Geographicin, FX:n ja Star:n kaltaisia televisioverkostoja. 

Arvostelu: Roope-setä 453



Lokakuussa saatiin kuulla järisyttäviä uutisia Roope-setä-lehden loppumisesta. Päätöksen myötä kuun lopussa ilmestynyt Giorgio Cavazzanolle omistettu platinanumero jää formaattinsa viimeiseksi ja joulukuun alussa ilmestyvä numero lehden viimeiseksi numeroksi. Keskustelu aiheen ympärillä jatkuu varmasti kuumeisena vähintäänkin uuden Ducktales-lehden alkutaipaleelle saakka ja Ankkalinnakekin tulee vielä työntämään lusikkansa kiehuvaan soppaan. Roope-sedän kaksi viimeistä numeroa saavat kuitenkin tuttuun tapaan omat arvostelunsa. 

Giorgio Cavazzanolle platinanumeron tähteys ei ole ensimmäinen kerta. Jo kautta aikain toinen platinanumero keväällä 2015 oli koottu hänen kunniakseen. Toista kierrosta on hänen kohdallaan perusteltu eteen sattuneilla merkkipäivillä. Maestro täytti pyöreät 70 vuotta 19. lokakuuta ja lisäksi hänen Disney-taiteilijauralleen tuli tänä vuonna kertyneeksi mittaa 50 vuoden verran. 

Roope-sedän kanssa samalla tiensä päähän tulevien platinanumeroiden loppu on konseptin toimivuuden vuoksi jo itsessään surullista. Helpotusta ei tuo todellakaan se, että viimeiseen numeroon on kehitetty myös uusia ratkaisuja, joita ei nyt tämän enempää nähdä. Jokaisen tarinan alkuun on sijoitettu lyhyt esittelyluontoinen teksti sarjasta. Niissä on myös mukavia pikku tietoiskuja. 

Ensimmäisenä tarinana on Mikki Hiiri ja valloittamaton Tor Korgat vuodelta 2013. Sarjan esittelyteksti keskittyy piirrostyöhön, eikä syyttä. Paitsi että lehden tähtinimi on tietysti piirrosten takana, ovat ne jopa Cavazzanon mittapuulla upeaa katseltavaa. Roberto Gagnorin sinänsä ihan mallikas käsikirjoitus jää aivan jalkoihin piirrosten edessä. Himalajan lumisiin maisemiin sijoittuvan seikkailun kuvitus on tarkkaa, mutta samalla Cavazzano taitaa miljööseen täydellisesti sopivan pelkistävyyden tyylilajin. Piirrokset ovat taidetta ja siksi tarina on täydellisen sopiva valinta tähän juhlavaan platinanumeroon. 

Vuodelta 1999 olevan Vincenzo Mollican käsikirjoittama Nobelia Mummon tapaan taidettiin lukea Nobel-komiteassa viime vuonna, kun kirjallisuuspalkinto myönnettiin Bob Dylanille. Mummo kun sai oman rajoja rikkovan tunnustuksensa huomattavasti aiemmin. Cavazzanon ja Mollican luoma harvinaisempi toimittajahahmo Sulo Suvio on nostettu sarjan nimihahmoksi. Tarina on lehden ainoa ankkauniversumin puolelle sijoittuva. Erikoiseksi kuriositeetiksi historiaan jää, että Roope on nimikkolehtensä viimeisessä platinanumerossa yhden ainoan sarjan statistina. 

Sarja jää johtosarjan jäljiltä melko heikkoon asemaan. Cavazzanon piirroksissa ei ole tietenkään tässäkään mitään vikaa, mutta luonnollisesti samanlaisiin henkeäsalpaaviin suorituksiin ei tällaisen juonen tarinassa ole mahdollisuuksia kuin vuoristomaisemien spektaakkelissa. Hieman erityisemmäksi tarina kohoaa enemmänkin teemansa kuin sen käytännön toteuttamisen ansiosta. Nobel-teemainen sarja on tietysti itsessään erityistapaus, mutta muuten se ei yksinkertaisessa ja varsin heppoisessa käsikirjoituksessa näy. 

Lehden päättää vuodelta 1991 mukaan kaivettu Mikki-dekkari Katkenneen puhelun arvoitus, jonka käsikirjoitus on Silvano Mezzavillan. Viisikymmensivuinen pähkinä pitää otteessaan loppuun saakka, mutta siitä on täysin kiittäminen Cavazzanoa eikä Mezzavillaa. Mysteerin käsikirjoitus on niin innoton ja suorastaan hölmö, että se häiritsee. Sen sijaan Cavazzanon piirrokset ovat niin tyylikkäitä ja taidokkaita, että ne ylläpitävät täydellisellä tavalla sopivaa tunnelmaa ja sitä kautta mielenkiintoa. Mezzavilla ei tästä pisteitä ansaitse, Cavazzano taas roppakaupalla. 

Cavazzano-platinanumero osoittaa tyylikkäällä tavalla, miksi häntä kutsutaan legendaksi ja miksi hän on Romano Scarpan ohella ainoa henkilö, joka sai nimiinsä kaksi platinanumeroa. Lehden kaksi Mikki-sarjaa ovat täydellisiä tarinavalintoja Cavazzanon taidokkuuden osoittamisen kannalta. Nobel-sarjakin menee mukavana välipalana ja tuleehan siinä sivussa esiteltyä Sulo Suvio. Käsikirjoitusten osalta ei edetä läheskään yhtä vahvasti. Toiveita parempaan olisi ollut. Toisaalta lehti onnistuu juhlasankari Cavazzanon työn kunniallisessa esittämisessä, toisaalta heikkolaatuisemmat käsikirjoitukset nakertavat juhlan arvoa. 

Oli niin tai näin, numero ei missään nimessä pyyhi platinanumeroiden formaatin hyvää kokemusta ja muistoa. Kolmivuotiseksi ja kahteentoista numeroon jäänyt rupeama jää mieliin lämpöisenä ja näin lopun koittaessa ilmassa on väkisinkin haikeutta. Platinanumerot olivat toimiva ja edetessään kehittynyt kokonaisuus, jota oli silkka ilo lukea. Toivottavasti niiden perintö ei jää unohduksiin ja sitä osataan hyödyntää tulevia julkaisuja suunniteltaessa ja laadittaessa.