Arvostelu: Roope-setä 453

Lokakuussa saatiin kuulla järisyttäviä uutisia Roope-setä-lehden loppumisesta. Päätöksen myötä kuun lopussa ilmestynyt Giorgio Cavazzanolle omistettu platinanumero jää formaattinsa viimeiseksi ja joulukuun alussa ilmestyvä numero lehden viimeiseksi numeroksi. Keskustelu aiheen ympärillä jatkuu varmasti kuumeisena vähintäänkin uuden Ducktales-lehden alkutaipaleelle saakka ja Ankkalinnakekin tulee vielä työntämään lusikkansa kiehuvaan soppaan. Roope-sedän kaksi viimeistä numeroa saavat kuitenkin tuttuun tapaan omat arvostelunsa. 

Giorgio Cavazzanolle platinanumeron tähteys ei ole ensimmäinen kerta. Jo kautta aikain toinen platinanumero keväällä 2015 oli koottu hänen kunniakseen. Toista kierrosta on hänen kohdallaan perusteltu eteen sattuneilla merkkipäivillä. Maestro täytti pyöreät 70 vuotta 19. lokakuuta ja lisäksi hänen Disney-taiteilijauralleen tuli tänä vuonna kertyneeksi mittaa 50 vuoden verran. 

Roope-sedän kanssa samalla tiensä päähän tulevien platinanumeroiden loppu on konseptin toimivuuden vuoksi jo itsessään surullista. Helpotusta ei tuo todellakaan se, että viimeiseen numeroon on kehitetty myös uusia ratkaisuja, joita ei nyt tämän enempää nähdä. Jokaisen tarinan alkuun on sijoitettu lyhyt esittelyluontoinen teksti sarjasta. Niissä on myös mukavia pikku tietoiskuja. 

Ensimmäisenä tarinana on Mikki Hiiri ja valloittamaton Tor Korgat vuodelta 2013. Sarjan esittelyteksti keskittyy piirrostyöhön, eikä syyttä. Paitsi että lehden tähtinimi on tietysti piirrosten takana, ovat ne jopa Cavazzanon mittapuulla upeaa katseltavaa. Roberto Gagnorin sinänsä ihan mallikas käsikirjoitus jää aivan jalkoihin piirrosten edessä. Himalajan lumisiin maisemiin sijoittuvan seikkailun kuvitus on tarkkaa, mutta samalla Cavazzano taitaa miljööseen täydellisesti sopivan pelkistävyyden tyylilajin. Piirrokset ovat taidetta ja siksi tarina on täydellisen sopiva valinta tähän juhlavaan platinanumeroon. 

Vuodelta 1999 olevan Vincenzo Mollican käsikirjoittama Nobelia Mummon tapaan taidettiin lukea Nobel-komiteassa viime vuonna, kun kirjallisuuspalkinto myönnettiin Bob Dylanille. Mummo kun sai oman rajoja rikkovan tunnustuksensa huomattavasti aiemmin. Cavazzanon ja Mollican luoma harvinaisempi toimittajahahmo Sulo Suvio on nostettu sarjan nimihahmoksi. Tarina on lehden ainoa ankkauniversumin puolelle sijoittuva. Erikoiseksi kuriositeetiksi historiaan jää, että Roope on nimikkolehtensä viimeisessä platinanumerossa yhden ainoan sarjan statistina. 

Sarja jää johtosarjan jäljiltä melko heikkoon asemaan. Cavazzanon piirroksissa ei ole tietenkään tässäkään mitään vikaa, mutta luonnollisesti samanlaisiin henkeäsalpaaviin suorituksiin ei tällaisen juonen tarinassa ole mahdollisuuksia kuin vuoristomaisemien spektaakkelissa. Hieman erityisemmäksi tarina kohoaa enemmänkin teemansa kuin sen käytännön toteuttamisen ansiosta. Nobel-teemainen sarja on tietysti itsessään erityistapaus, mutta muuten se ei yksinkertaisessa ja varsin heppoisessa käsikirjoituksessa näy. 

Lehden päättää vuodelta 1991 mukaan kaivettu Mikki-dekkari Katkenneen puhelun arvoitus, jonka käsikirjoitus on Silvano Mezzavillan. Viisikymmensivuinen pähkinä pitää otteessaan loppuun saakka, mutta siitä on täysin kiittäminen Cavazzanoa eikä Mezzavillaa. Mysteerin käsikirjoitus on niin innoton ja suorastaan hölmö, että se häiritsee. Sen sijaan Cavazzanon piirrokset ovat niin tyylikkäitä ja taidokkaita, että ne ylläpitävät täydellisellä tavalla sopivaa tunnelmaa ja sitä kautta mielenkiintoa. Mezzavilla ei tästä pisteitä ansaitse, Cavazzano taas roppakaupalla. 

Cavazzano-platinanumero osoittaa tyylikkäällä tavalla, miksi häntä kutsutaan legendaksi ja miksi hän on Romano Scarpan ohella ainoa henkilö, joka sai nimiinsä kaksi platinanumeroa. Lehden kaksi Mikki-sarjaa ovat täydellisiä tarinavalintoja Cavazzanon taidokkuuden osoittamisen kannalta. Nobel-sarjakin menee mukavana välipalana ja tuleehan siinä sivussa esiteltyä Sulo Suvio. Käsikirjoitusten osalta ei edetä läheskään yhtä vahvasti. Toiveita parempaan olisi ollut. Toisaalta lehti onnistuu juhlasankari Cavazzanon työn kunniallisessa esittämisessä, toisaalta heikkolaatuisemmat käsikirjoitukset nakertavat juhlan arvoa. 

Oli niin tai näin, numero ei missään nimessä pyyhi platinanumeroiden formaatin hyvää kokemusta ja muistoa. Kolmivuotiseksi ja kahteentoista numeroon jäänyt rupeama jää mieliin lämpöisenä ja näin lopun koittaessa ilmassa on väkisinkin haikeutta. Platinanumerot olivat toimiva ja edetessään kehittynyt kokonaisuus, jota oli silkka ilo lukea. Toivottavasti niiden perintö ei jää unohduksiin ja sitä osataan hyödyntää tulevia julkaisuja suunniteltaessa ja laadittaessa.