Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 458

Joulukuu on tätä kirjoitettaessa jo aivan ovella, mutta vielä on rästissä olevan Taskari-arvostelun merkeissä syytä pitää mieli marraskuun puolella. Halloween-teemainen johtosarja vie ajatuksia vielä lokakuuhun saakka, mutta Andrea Frecceron kansikuvan ja Taskarin nimen Perhonen vieköön johdosta kirjan puiminen on itseoikeutetusti aloitettava sen päättävästä tarinasta. Kansikuvan kunniaksi on mainittava, kuinka se vie iloisen nostalgisesti aatokset Taskariin 14 Perhonen sentään.

Mainittu kirjan päättävä tarina Perhosen kansa on Maya Åstrupin käsikirjoittama ja Flemming Andersenin piirtämä jatko-osa Romano Scarpan klassikolle Kolumbusperhon aarrekartta (julkaistu myöhemmin nimellä Kolumbusperhon kujeet). Tarina on hyvin arvostettu ja mahtuu esimerkiksi Inducksissa käyttäjien arvioiden perusteella kootulle Top 100 -listalle. Paineet ovat siinä mielessä kovat, mutta tällaisen haasteen ottaminen vastaan on sinänsä kiitettävä teko, varsinkin kun sen ottaa tosissaan, kuten Åstrup vaikuttaa tekevän.

Jatko-osa alkaa tyylikkäästi Andersenin Scarpan tyyliä ja alkuperäisseikkailua jäljittelevin ruuduin. Se on hieno kunnianosoitus, jonka onnistumiselle on olennaista sen lopettaminen ajoissa. Andersenin täysin omatyyliset piirrokset tarinassa muilta osin ovat nekin ilo silmälle.

Jatko-osat joutuvat vääjäämättä vertailun alaisiksi niille teoksille, joille ne ovat jatkoa. Ei ole reilu tilanne asettaa Kolumbusperhon aarrekarttaa ja Perhosen kansaa samalle viivalle ja odottaa jälkimmäisen yltävän läheskään samanlaisiin sfääreihin. Kun moiset ylivoimaiset odotukset saa hylättyä, tulee todetuksi, että Åstrup suoriutuu haasteestaan varsin mallikkaasti. Tarina on ilo lukea ja se pärjää myös itsenäisenä teoksena. 

Perhosen kansasta mainittakoon vielä sen verran, että sisällysluetteloon on sen osalta pujahtanut pieni virhe. Tarinan alkuperäisnimi on The Butterfly Tribe. Kirjaan on lipsahtanut kopiona edeltävän sarjan alkuperäisnimi. Todettakoon sopivan aasinsillan niin salliessa tämän edeltävän sarjan eli Tehomuuntavan turhantuunaimen olevan itsessäänkin niin turha, että todennäköisesti se päätyisi tarinan nimessä esiintyvän kapineen sisuksiin. Fabio Michelinin ja Giulio Chierchinin tarina lankeaa varsinkin sen loppua kohti umpikujamaisen onnettomiin ratkaisuihin. 

Kirjan kaksi ensimmäistä sarjaa ovat samanlaisen teeman sisältäviä, sillä molemmissa päädytään eräänlaisten porttien kautta toisiin ulottuvuuksiin. Pat ja Carol McGrealin ja Massimo Fecchin Henkimaailman hölynpölyä käsittelee teeman halloween-henkisesti. Tarina ei sisällä yllätyksiä ja siirtää oikeastaan vain tuttuakin tutumman Charles Dickensin joulutarinan kaavan halloweenin ympäristöön. Silti se on lukukokemuksena yllättävän iloinen ja miellyttävä. Fecchin piirrokset piristävät. 

Samassa teemassa, mutta ilman halloweenin kontekstia pyörivä Carlo Panaron ja Giampaolo Soldatin Mikki-sarja Portti tuntemattomaan alkaa jännittävissä tunnelmissa, mutta lässähtää pahasti toiseen osaansa tullessaan. Kutkuttavasti rakentunut jännitysvarauma ei pääse purkautumaan odotettavalla tavalla. Tulos jättää pahan maun suuhun ja on ilmiselvä pettymys.

Giorgio Figusin ja Alessio Martusciellon lyhyt sarja Rumuusliemi voi sekin laveasti tulkittuna olla lähellä halloween-tunnelmaa. Tunnelmaa nostattamaan se ei pääse missään mielessä mitäänsanomattomuudessaan. Kirjan toisen lyhyen sarjan Erikoisen tavallinen päivä kohtalo on sama. Sen tekijät ovat Augusto Macchetto ja Luciano Milano.

Taikaviitta-sarja Mysteeritapaaminen on lupaavan oloisen idean varaan kyhätty, mutta käsikirjoittaja Bruno Sarda ei saa sitä tuottamaan hedelmää. Salvatore Deianan piirtämässä tarinassa on alkuvaiheissaan oikein miellyttävän Taikaviitta-jutun tunnelmaa, mutta surkeilla ratkaisuilla seos palaa pohjaan ja loppuukin kokonaan hyvin ennenaikaisesti. Samat oireet voisi oikeastaan yhdistää tarinaa seuraavaan Marco Boscon ja Giorgio Di Vitan juttuun Pimeä keikka, jossa tehokkaasti hukataan Simo Sisun, Reino Murskeen, etsivä Kaasin ja Mustan Pekan hahmojen komediamahdollisuudet varsinkin yhdessä. Mustakaavun käyttäminen huumorimielessä ei ole yleensä hyvä idea. Hahmo sopisi säästää edelleen todellisiin jännäri- ja mysteeritunnelmiin. 

Romano Scarpa tuli puheeksi Perhosen kansan kohdalla, mutta nähdäänpä legendan itsensäkin kynänjälkeä Taskarissa. Hänen piirtämänsä Myrtyneen maajussin on käsikirjoittanut Rodolfo Cimino. Vuodelta 1965 oleva juttu on varsinkin tekijöihinsä nähden varsin vaatimaton. Mitään erityistä ja tarinan kannalta uniikkia ei esiinny. Sarja kierrättää liiankin tutut juonikuviot läpi eikä siten kykene kunnolla viihdyttämään. Liiaksi kliseiden varaan rakennettu tarina ei pure, vaikka asialla olisivat mestarit. 

Viimeisenä vaan ei todellakaan vähäisimpänä mainituksi tulee Carlo Panaron ja Francesco Guerrinin tarina Tärinää ja kylmää hikeä. Liiallisesta omaleimaisuudesta ei ideatasolla sitäkään pääse millään syyttämään, mutta se onnistuu etenemään viihdyttävin tehokeinoin. Guerrinin mainiot, hauskoja yksityiskohtia sisältävät tyylikkäät piirrokset ovat tarinalle äärimmäisen suuri apu. Saattaa olla, että ilman hänen suoritustaan ei sarjaa päästäisi julistamaan Taskarin parhaaksi.

Kokonaisanniltaan Taskari ei yllä kärkijoukkoihin. Mukana on siihen liiaksi puhtaita epäonnistumisia sekä tapauksia, joiden puhti ei riitä loppuun saakka. Sillä on kuitenkin hyvät edellytykset jäädä massasta erottuvaksi kirjaksi – nimenomaan kirjaksi, ei kokoelmaksi. Kokoelma kattaa sanana sisällön eikä sisältö mainitusti ole kokonaisuutena erityistä. Muutamat valopilkut tulevat kuitenkin todennäköisesti jäämään erityisinä mieleen. Jättimäinen vetoapu on klassikkosarjan jatko-osa, joka välähtelee aina kannessa ja kirjan nimessä asti.